eli Potshein kauppapaikkaan, jossa asuu myös ruijalaisia kalastajia
ja työmiehiä. Hywäntahtoisesti antoi meille yösijan erään ruijalaisen
warakkaan kauppiaan (joka itse sattui olemaan poissa) rouwa komeasti
hirsistä rakennetun pytinkinsä yläkerrassa. Kaikki tuwat ja muutkin
huoneet oliwat hirsistä tehdyt ja punamullalla maalatut. Tämä oli aiwan
kuin eurooualaisen simistyksen pesäpaikka siihen nähden mitä kyliä olin
äsken kulkenut! Pikkuisen matkan päähän taloista oli tehty täydellinen
ja siewä wenäläinen kirkko, waikk'ei yhtä ainoata wenäläistä löydy
kylässä. Mutta kalastusaikana on täällä kyllä wenäjän miehiä, jotka
joskus kuuluwat pääsewän kirkossa käymään. Kuolasta käy täällä pappi.
Kylä on auki kaikille tuulille, enempi kuin mikään muu kylä rannikolla;
sentähden kuuluukin talwi olewan lewoton ilmain puolesta. Näköala
on ainoastaan merta ja merta joka suunnalle; lounaasta wain näkywät
saarennon kiwikalliot, aiwan paljaina ja raunion tapaisina. Kylän luona
on kumminkin nurminiittyä jotenkin paljo, erittäinkin edellämainitulla
kauppiaalla. Kartanoniityllä käwi hänen muhkea ja koristettu
ajoporonsa laitumella, ja hywä olikin ruokamaa sillä. Potaatia oli
myös kylwetty erääsen pieneen pellon tilkkuun, ja joskus kuuluu sen
kylwö menestywänkin. Tämän niemen kohdalla tuntuwatkin myrskyt kaikessa
woimassaan, ja näissä on moni mies kowan kokenut. Mainittawin wiime
aikain rajuilmoista on eräs, joka muutamia wuosia sitten raiwosi näillä
seuduin (muistaakseni Huhtikuun keskellä 1878). Kaikkiaan arwellaan
tämän niemen ympärillä noin 90 wämpööriä ja 25 laiwaa joutuneen
haaksirikkoon sinä päiwänä. Muutamat oliwat kumminkin woineet pitää
aluksensa aawalla merellä, ett'eiwät ne särkyneet rantoja wasten.
Harwoin kuuluu se alus jääwän eheäksi, joka sortuu lähelle rantaa, ja
harwoin pelastuu semmoisen aluksen miehet. Jos alus sattuu kalliorantaa
wasten pieksää tuuli yksin mastoja lankkupuutkin pirstaleiksi teräwiä
kiwinurkkia wastaan; mutta yhtä wähän on pelastusta odottaminen, jos
sattuu hietarantakin wastaan; hyökyaallot wyörywät kauhealla wauhdilla
rantaa ylöspäin, ja aallon harjalta putoo wesi julmalla woimalla suoraa
maahan aallon etupuolella sen wyöryessä rantatörmälle, niin että siinä
wene ja ihmisruumis musertuu; wielä lisäksi käy eteenpäin ryntääwäin
hyökyaaltojen alati wäkewä wirta takaisin mereen pohjaa myöten, joka
nielee eläwänä senkin, ken mahdollisesti olisi eheänä päässyt aallon
runteluista. Monta suomalaista wenettä olikin silloin miehineen
päiwineen joutunut hukkaan; ainoastaan puoliwäliin toistakymmentä
ruumista löydettiin sitten tyynen tultua rannoilta. Mutta monta
wenettä, joissa oli ripeitä suomen miehiä, säilyikin, kun jaksoiwat
pysytelläitä ulohtaammalla. Eräät meidän kyytimiehistämme sanoiwat
päässeensä suurella waiwalla Onekan saaren taakse ja siellä pitäneet
koko jumalan-ilman ajan sääpitoa. Toisesta ukkokääpiöstä kertoiwat myös
soman tarinan. Siikanne oli juuri wiskaamaisillaan wenettä muruiksi
wasten kalliosenää, kun ukko weneen laidalta potkaisee itsensä ylös ja
saa kourillaan eräästä kallionraosta kiinni; aalto hyrskäisee takaisin
ja ukko jää monen sylen korkeuteen riippumaan kynsistään; mutta hän ei
odota jouden toista yritystä; sillaikaa kun wähemmät waahtopää-aallot
ajelewat toisiaan hänen allansa ja puskiwat itsensä kuolijaaksi
kallion rintaan, tirkistelee hän yläpuolelleen, arwellen, eiköön
tuolla mahtaisi löytyä jotain kowerrusta kiwiseinässä, johon kohta
saattaisi kyntensä sowitella; kun oli keksinyt koloa wähä, jäi hän
tyynesti kaswot selkänsä yli odottamaan, milloin toinen siikanne löisi
kuohunsa hänen selkäänsä. Kun se kohinalla lähestyy ja lyödä tuppaa
takapuolille ukkoa, tietää hänkin heittää kyntensä kalliosta irti ja
hypähtää weden wallassa pitkin kalliota ylöspäin, siksi että taas saa
kourillaan puristetuksi siitä särmästä, jonka oli jo ennen itselleen
katsonut; siihen ukko taas riippumaan kuin yölepakko räystään alla, ja
kolmatta siikannetta wuottaissa walitsee hän uuden kiwenraon sopiwan
matkan päässä ylöspäin. Mutta jo olisi ukko erehtynyt laskuissaan,
jos wähänkään tuuli lauhtuisi ja kolmas siikanne ei olisi kiiwaampi
kahta ensimäistä. Sitä ukko miettii ja kaswot olkansa yli katsastelee
hän meren tytärten kamalaa leikkiä allaan suitsummassa sywänteessä.
Älä huoli! jo waeltaa selältä mahdoton kirjapää aalto niin äkäisessä
raiwossa, kuin aikoisi kiwikalliosta läpi, ja sen siikanne kiskaisee
ukon äreästi ilmaan, että hänen täytyy lyömällä lyödä koukut merimiehen
sormensa kallioon kiinni, ettei tohinassa alas tulisi nykäistyksi. Jo
jäi Ahti, aaltojen kuningas, yhtä ukkoa waille. Päästyänsä kolmannesta
siikanteesta, tiesi utto pääsneensä weden wallasta. Hiljakseen
kimusi hän pitkin kallion rakoa ja sai jalkansa eräälle ullonewalle
pankolle, jonne sitte hilasi ruumiinsa perästä. Siitä neuwotteli hän
itsensä wuoren päälle, käydä kupitti taloon ja pääsi piimätuopin
ääreen; silloin täytyi muistin tuosta kiusallisesta tapauksesta, kun
meriwesi läpi waatteiden kasteli, jopa oli lähes hengen päälle käydä,
wäistyä syrjään, wielä wähä pitkällään tuwan lämpimässä, ja waatteet
wähäkuimahtawat, niin maailma on taas kohdallaan.
Tässä kylässä saimme ensi kerran tutustua norjalaisten kanssa. He
owat todellakin walistunutta kansaa, ja mitä koulusiwistykseen tulee,
etewimpiä kaikista tämän meren rannan asujamista; mutta juoppous
on heissä yhtä tawallista kuin muissakin. Keskustellessani heidän
kanssansa kysyin, tokko selwästi ymmärsiwät minun ruotsalaista
puhettani; ja kaikki sanat sanoiwat tajuawansa. Norjalaiset
owat häissäkin yksiwakaiset ja tosi-puheet syntywät heiltä ihan
kuin itsestänsä. Tämän kylän asukkaat tuntuiwat olewan hywissä
waroissa. Norjalaiset näillä rannoilla korkeassa Pohjosessa
lämmittäwät huoneitaan samaten kuin kansalaisensa aiwan etelässäkin,
rautakamiineilla, jotka useimmittain owat niin sirosti tehdyt,
että luulisi niitä kaapeiksi läpi kowerrettuine owineen, ainoasti
koristukseksi seinän wiereen pannuiksi. Semmoinen kamiini antaa
erittäin kuiwan lämpimän ja jäähtyy heti kuin halot taikka turpeet,
joita enimmittäin täällä poltetaan, owat sammuneet. Sentähden onkin
tapana, että se joka wiimeksi menee maata, työntää jonkun pölkyn pään
tai terwaskannon (jos tuota on ollut woimaa hankkimaan) yöksi palaa
kituuttamaan, ja joka ensiksi nousee aamulla lisää poltto-ainetta
uuniin. Kylmä sittekin ahdistaisi, mutta tawallisesti maataan kahden
pehmeän höyhen-polsterin wälissä, jotka jos makuu-huone on kowin kylmä
ensin lämmitetään jollain tawalla, ja sitte aika kyydillä hypätään
niiden wäliin, heti kun on watteet riisuttu päältään. Kowin kylmä
toki tassa kylässä ei ole ilma edes talwisydännätään, korkeintaan ja
ani harwoin 14° cels., niinkuin ne sanoiwat joilla oli lämpömittari.
Kesällä miten he maannewat, en osaa ymmärtää; wesilikomärkiinä kait
minä yöllä heräsin patjojen wälissä, otin entisen tapani ja rupesin
palttooni alle; mutta tolkun keino tuo talwella mahtaa olla lyykistyä
wärisewin jäsenin höyhen-untuwain sisään, jossa on kuin uunilinnun
poika pesässään. Ennenkuin tällä kertaa eroan norjalaisista,
täytyy minun heille, erittäinkin äsken mainitun kauppiaan rouwalle
kiitokseksi, ja miksei myös meille itsellemme opiksi, mieleeni
johdattaa sitä kiitettäwää yksinkertaisuutta, mikä heillä on iltaruuan
laitossa. Rouwa kantoi pienen puurokupin pöytään minun sijalleni ja
toisen kumppanini sijalle, sitte maitoastian kummankin kupin eteen ja
lusikan wäliin. Tulimme wähä hämillemme, kun rouwa jo käski syömään —
pöydällähän ei ollut kuin puuro, maito ja yksi ase! Ja tun ystäwällinen
rouma awosydämmisesti teki pyyntönsä, arwelimme: kukahan Sawon rikkaan
talon rouwista noin ujostelematta pyytäisi herraswieraita tuommoiseen
iltapöytään.
Seuraawa päiwä oli niin tuulinen, etteiwäit tohtineet lähteä
meitä kyytiin weneellä; siis jalkapatikassa 2 1/2 à 3 peninkulmaa
wuorien yli Sopuskaan; Lassi ju wasta saatu wäwypoikunsa, rotewa
norjalainen, oppaiksi. Kylästä wähän matkan päässä on paikka, jossa
kaksintaistelussa sankari Onekan täytyi heittää henkensä. Tämä sadun
uros oli kauan pitänyt rannikon kalastajia weronalaisina. Joka syksy
ilmestyi hän — mistä lie tullutkaan — saatawiaan kokoamaan; ja
onneton se, jolta weromäärästä wähäkään puuttui. Tapansa mukaan tuli
hän kerran tähän kylään saamaan kala-osuutensa. Silloin astuu eräs
suikkapoika (semmoinen joka täkykaloja koukkuihin pistelee) esiin
ja sanoo: »mikä weroherra sinä olet meiltä weroa kiskomaan.» Sitä
julmuutta, kun Oneka yltyi suuttuman! »tulepa tänne tanterelle, kyllä
minä sinusta teen selwän.» Mutta kun he tappelutanterella seisoiwat
wastatusten, suureni suikkapoika turpeaksi sankariksi hänkin; ja
se kaksintaislelu, joka tuossa syntyi oli semmoista paininlyöntiä,
että katsojia peloitti; kiwiä sinkoili maasta ympäri kuin tomua, ja
sywiä kuoppia kaiwoimat kantapäät kiwimaahan. Mutta Oneta sortui
alle ja pääsi hengestään, nimen main jätti saarelle, joka on paikan
kohdalla meressä. Siitä päiwin ei ole nämä seudut olleet yksityisen
weronkiskojan ryöstettäwinä. Kuinka kauan aikaa tuosta tapauksesta nyt
on, sitä ei tiedetä, mutta niin sanoi Lassi, että ijänikuiset wanhat
esi-isät jo puhuiwat tuosta tappelusta niinkuin hywin wanhasta asiasta
ja tositapauksesta.
Me kuljimme meren rantaa, sileätä enimmästi kuiwaa maata, jota paikka
paikoin kaswoi lyhyttä kanerwaa ja märemmissä kohden sammalta. Tässä
nousee ranta merestä tasaisesti, muodostaen loiwan rinteen, ylös
wuorille, jotka täyttäwät niemen sisämaan; niiden kukkulat oliwat
wasemmalla puolellamme ja meri oikealla. Me oikaisimme suoraan ja
niemekkeet jäiwät meistä etäälle ja hywin alhaalle, ja näyttiwät
olewan mustan-tumman merenpinnan tasalla; walkea juowa eroitti niiden
harmaan somerohiekan meren wäristä; se oli waahtoa, kun aallot
puhkesiwat rantoja wasten. Niemen nenissä, jossa sattui kiwikalliota
olemaan, oli juowa paksumpi, niinkuin kerä, ja tarkasti katsoessa
woi eroittaa, miten waahto wälistä pärskyi kallioista ulos merelle,
mutta ainoastaan joskus jaksoi tuuliainen tuoda korwaan kai'un tuosta,
kun joku wäkewä siikanne paiskasi wetiset woimansa kallion otsaan.
Kun niemistä katsoi ulommaksi, näkyi sieltä wettä ja wettä wain, ja
läpitunkewa tuuli käwi sieltä ruumiisen. Sieti olla waatetta päällä,
mutta olikin sitä kantajillamme; norjalainen sanoi käywänsä kesät läpi
talwiwaatteissa, kelpo ketineet olikin hänellä: tawallinen willapaita,
pumpulipaita, paksu willa-röijy, wahwat liiwit ja merimiehen paksu
takki kokowillawuorineen. Loppupuolella matkaa, kun ilma lämpeni,
nousi häneltä hiki selästä laukun-nahkaan. Yksi puro eli joki oli
matkallamme. Se oli kaiwanut uran itselleen kiwikallioon; rannat oliwat
useassa kohden kuin hakatut seinät, jonka tähden puroa ei huomannut
ennen kuin se juuri pöllähti eleen. Kuljettiin wähän matkaa, niin sanoo
norjalainen: »tässä se nyt on Karabellan niemen metsä.» Me katsoimme
ympärillemme ja etemmäksikin; sitte miehen silmiin, mutta hän ei
näyttänyt leikkiä laskewalta. »Missä se on?» »Tuossa edessämme;» ja
todellakin päästyämme pienen mäen alle huomasimme pensastoa; mutta
erehdys! Se on koiwikkoa, 2, 3 sylen pituista koiwumetsää; miehen
polwen paksuiset maitowalkeat koiwun rungot kiiltäwät lehtien wälistä.
Ihmeellistä! ne oliwat kaswaneet pitkin maata ja tuuhealehtiset oksat
rehoittiwat kummallakin, puolella; lehdetkin oliwat melkein yhtäsuuret
kuin etelämpänä. Juuresta oli runko sangen paksu, waan oheni sitte
melkeen heti ja käyränä mutkitteli se yhtä paksuna muutamia syliä noin
kyynärän werran maasta. Tosi metsää se oli. Sawossa luullaan, että
metsän pitää pystysuoraan kohdalleen kaswaa; kuka sen on sanonut! Jos
se woi kaswaa suoraan maan sisään, sitä minä en tiedä, enkä ole nähnyt,
mutta sen olen nähnyt, että metsä kaswaa ihan pitkin maata. Karabellan
metsä oli alaltaan noin tawallisen pihan kokoinen ja oli näöltään
etempää niinkuin heitetty rasi meillä. Woipi arwata syynkin tuohon
koiwujen wiisaasen käytökseen: jos ne nostaisiwat latwansa pystyyn,
niin kyllä pohjoinen osaisi kohti ja tukistaisi lakkapäät paljaiksi,
mutta nyt se huristaa yli, eikä hoksaakaan, että alempana olisi ollut
syötäwää; on myös meren puolella wähä kinnarin kynnystä, josta se
kiireissään kimpoaa toiselle harjulle. Kaikilla an keinonsa pettää
wainoojansa. Mutta muutamia kukkalajia kaswoi ihan pohjoisrannalla.
Erästä kaunista, walkeata kukkaa, joka oli muodoltaan kuin metsätähti
ja muuramen kukkaa wähä suurempi, kaswoi suuret aukot aiwan walkeana;
se oli omituista nähdä noin korkeassa pohjasessa. Matkan puoliwälissä,
wähä päälle, tultiin wuoren pyöreälle harjalle, jonne näkyi wielä
Tsipna Wolokan kyla ja Sopiskan kyla edessämme, kuin myöskin korkea
kallioniemi saarennon luoteisnurkassa, joka niemi pistää ulos
Muotkawuonoon sen pohjoisrannalta ja jakaa wuonon sisä-ja ulko-osaan.
Sopuskan kylän takaa näkyiwät mustat, korkeat Karpinkalliot, jotka
laskewat mereen. Jotenkin selwän kuwan sai tästä katsoen koko saarennon
muodosta ja luonnosta; sen sisäosat owat paljaita ja autioita
mykkelikkömaita, joissa porot kuuluwat paikan kussakin löytäwän ruokaa,
ja karhut löytäwät tien sinne poroin perässä. Astuessamme myötämaata
kylään, joutaa pitää puhetta, syödä Uuran juustojäännöksiä j.n.e.,
sillä mitään erinomaista ei ole katseltawana, kun rantakin on etäällä
mäkien takana ja sisäwuorien tyhjiä kupeita ei jaksa enempätä katsella.
»Käwihän teillä kuwernöörikin.» »Joo, laski komean laiwansa rannan luo,
jossa wäki juhlawaatteissa oli wastassa, nousi paatilla rantaan, astui
ylös mäelle, jossa minä seisoin ja käski minun opastaa itseään maata
myöten Sopuskaan. Minä pyysin wain saada pistäytä mökissäni ewästä
ottamassa ja panemassa wähä parempaa waatetta päälleni. Hän kielsi sen
ja niin lähdettiin astumaan muut herrat muassa; laiwa ajoi meritse
Sopuskaan. Hywästi jaksoiwat herrat kulkea, waan hitaastihan sitä
mentiinkin. Sopuskassa oli wäki rannalla odottamassa, jos kuwernööri
tahtoisi jotain kysäistä, waan hän nosti ainoastaan lakkiansa, astui
paattiin ja nousi laiwaan. Waitokuwassa oli hän antanut soutaa itseään
paatissa ympäri lahden rantoja myöten; silloin oli yö. Sen perästä meni
hän Arkangeliin.» »Eikö hän mitään tiedustellut kolonistain oloista?»
— Norjalainen astui niin pitkiä askelia, että minun täytyi panna
hölkkäjuoksu pysyäkseni wähäkään rinnalla.