Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven
hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat
silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet
sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa
tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä.
Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi
hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä
kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti
meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa
hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi
samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.
Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja
siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään
viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä
taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä
osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta
sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina
jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla
jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä
ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen
elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa
ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava
sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento
kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti
sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti
valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin
valmistuneena iloisin kasvoin.
Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi
kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot,
niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä
korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen
heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta
isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen
kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin.
Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän
nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan.
Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa
kääntyivät.
Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä,
varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli
todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne
olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti
erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä
mittaa tahtoneet kukkurassa, -- »vaikka kyllä minä sen kukkurassa
mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että
häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että
lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä
kuultukaan sennimisistä miehistä.
Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin
lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin
epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut.
Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle
sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät,
että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon.
Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan
alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi
Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun
viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin
kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia
auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen.
Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla
oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla
hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä
kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli
melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä,
surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja
rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että
kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka
huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa
taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli
taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun.
Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä
rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli
ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan
liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin,
rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »_Jos te peritte tämän
toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin
Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.» Tuon
kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti
saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen
hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se
oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan
suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen
puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja
hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä
virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat
noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen
haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut
katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon.
Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa
syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.
Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein
riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita
antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään
harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän
nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli
taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut.
Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma.
Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen
vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina
kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika
oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon
kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan.
Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan
Matti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan --
rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja
keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman
talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita
kuin Jumalaa.
»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla
oluttehtaan kentällä.»
»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei
niille jo ole tullut suurempaa riitaa.»
»Miksi niin?» nauroi Valee.
»Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.»
»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.»
»Stoltistako?»
»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.»
»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta.
Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes
kunnolla suomea puhua.»
»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei
kirkkoherra suostu rupeamaan.»
»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan
hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti,
että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan
n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli
asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi.
Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan,
sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään:
»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.»
Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne
siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet.
Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja
hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti
hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee
alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo
muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti,
mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea
todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi
todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin
Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut:
muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja.
Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle,
mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä
huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään
heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla
kiireellä pitäen äänekästä suukopua.
»Kuka se on?» kysyi hän.
»Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa
aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.»
»Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa
vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten
oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.»
»Onkohan niin?»
»Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen
vaikutuksia vastaan.»
Grönberg antoi hevosen jo lähteä.
Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui
takaistuimella:
»No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa
naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen
sopivampaa miestä olisikaan..
»Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti
Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen
muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle
istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja
riipivät kuminoita.
»Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin.
»Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee
vielä.
Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten
paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä
se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat,
jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä
ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa
sekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän
loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä
juuri nousi maantielle.
Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä.
Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään
nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin.
Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä
piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo
miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi,
että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa,
siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä
iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen
vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut
tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus
oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet
muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen
uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella...
Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa,
sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti
ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä.
He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen
omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa
leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin.
Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen
luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen
vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään
muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias
poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja
vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan
syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli
äidin hiukan hoilaavat silmät.
Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja
tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle
suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa
ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia,
samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa,
rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin
hellän, hyväilevän sanan.