Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven
jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset
ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta
ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi.
Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.
Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne
sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä
estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen
kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut
tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen
kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen
huomionsa.
»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja
tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.
Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että
Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista.
Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen
virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia
oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta
ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia
ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi,
miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan
siitä aikaa muuhun riittänytkään.
»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka
aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen
pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät
itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista
syyttää?
Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka
ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos
tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen
nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä
kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.»
Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän
sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä
tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.
»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja
olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat
vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla
hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni
Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen
näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän
lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin
päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet
sellaisia, että...»
Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti
kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.
»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi
sairas vähän ajan kuluttua.
»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg.
»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten
tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme
yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin
... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan
pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut
ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...»
Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä.
Ihmetellen kysyi hän:
»Tätäkö tekin syötte?»
»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa
leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin
vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa,
ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle
juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa
maksaa.»
Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa
tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi
tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:
»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua
hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät,
että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa
rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että
nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä
kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.»
Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa
ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa
jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen
miehelle uhri.
Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä
suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi
aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin
koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se
muiden puheesta mitään huoli.
Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian
yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta
leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne
oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden
Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään
pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori
sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään
samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan
paljoa muistuttamisen syytä.
Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki
pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla
tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa
painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.
Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun
päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala
tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella
tavalla.
Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää
tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen
tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi
hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä...
Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan
näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.
»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin
olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni
tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous
alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä
purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään
hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin
vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt
hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä
hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä
viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä
varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut
koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä
takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt
niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes
ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti
näkymättömiin.
»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen
elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin
paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain
tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti,
ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä
tuntevan.
Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois
ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät
loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän
arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän
tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla
maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen
vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän
synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta
kärsivät nälkää...
Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.
Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt
kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä
tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket
olivat ja miten keltainen niiden väri!
Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei
se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään
huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi
puistella olkapäistä...
Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että
vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin
silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi
poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös,
sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:
»Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» -- --
Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä
sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun
tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä
hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja...
»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala
rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»
Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen
tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa.
Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran
oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt
eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä
kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä
hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.
Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään.
Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin
jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä
kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun
Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:
»Jauhomaton!»
Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään
laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta
ei saanut mitään sanotuksi.
Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän
jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut
leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille
vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.
Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui
emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta
olevan mullin mallin.
Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa
katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän
kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:
»Kuinka äiti voi?»
Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun
tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti
riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.