Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä
talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat
näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi.
Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla
partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan
mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan,
kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia
mieliväreillään.
Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan
tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä
tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit
»palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!
Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he
täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat
eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa
ruhtinaalliselta!
Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei
nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä
sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen
jäähtyvän.
Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi
sinisiä vesipilviä.
Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä
valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja
kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua,
jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä
huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo
niin, että äänet värähtelivät...
Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän
niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan
alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti
lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.
Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena
vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi,
joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti
yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään
raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta.
Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä
myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi
valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin
piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen
kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja
tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja
kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.
Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja
silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet
ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu
täytti ilman.
On kesä.
Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset
poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan,
joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille
tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä.
Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta
kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin.
Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa.
Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että
heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman
nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille,
joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne,
jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla
tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset.
Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että
jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä.
Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja,
mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa.
Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia
lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi
pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi,
sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä
seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut.
Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin,
jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat
koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui,
että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät
he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa
riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään,
mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua.
Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään
metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä
ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli
yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin,
jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa.
Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän
sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja
silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle
taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä
kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät
häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen
turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten
silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon
noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista
muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella
olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja,
y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin
sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista.
Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt
mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa
katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja
riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä
myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi
kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja
vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta
katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha.
Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka
koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään
tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut
itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun
oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja -- ennen
kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen
luottamusasemaan.
Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko
takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa;
Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä
harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä
minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti
esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle.
Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti,
katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä
kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa
ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän
irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin
kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse,
tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon,
uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella
kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko
ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi
huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi.
Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy
jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei
ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin
kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki
suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään,
ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan.
Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän
kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma
punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja
Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin
näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella
näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä
hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta,
joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita
lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen
tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei
olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen,
tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa
ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut
huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi
ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen
vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti,
ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat
enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin»,
arveli Mikko puoliääneen.
Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa
ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan...
Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin.
Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu
yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet
silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta
kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas
päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman
johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi
palvelijaksi.
Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki
oikaista suoraan Märkästä kohti.