Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli
Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä
olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja
näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti
hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen
kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.
»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin
tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen
muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu
punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla
lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.
Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella
suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko
oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat
huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut
neulansilmän läpitse.
Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän
kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein
varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä
ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan
liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä
selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi
Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin
vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan,
hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla
kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se,
että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä
siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän
uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada
viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi
tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle
vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli
Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina
olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan.
Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi
vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli
paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia
puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.
»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti
Mikko ottaa selvän.
»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään
juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan
oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius
ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!»
Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen
ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä
myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että
lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi
mennyt.
Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä
pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa
lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja
sekavia kostontuumia.
Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan
suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen
kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana
päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää.
Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja
Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin
innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3
viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he
pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen
tulevaan talveen -- ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta
hiiskumatta.
Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi
ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen
puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he
molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki
vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut
puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun
varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen
käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta.
Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt
yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6
kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia,
naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä -- »ja köyhä»
sanoi hän aina ääneen -- kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut
kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa
kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi
riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut,
epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois
yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi.
»Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.»
Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian
ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee.
Nauroi taas ajatellessaan:
»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan
penniäkään liikkeeseen!»
Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan
sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, -- eikä hän osaa kirjoittaa.
Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän
täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein
petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan.
Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta
aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi
tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että
huulet oikein rupesivat huhuilemaan.
Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota
ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa
puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva
kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi
lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos
ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin
tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän
päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa.
Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat
Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi
niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi.
»Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!»
Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan.
Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä
kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen
ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä
samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia
mielikuvia.
Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen:
»Annan tietä herroille.»
»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen.
»Tule pois!» käski Vennun toveri.
»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi
Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn.
»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja
silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme.
Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä.
»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka
ähri ja mutisi.
»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki
Vennu.
»Enhän minä ole sitä...»
»Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?»
»Een!»
»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!»
Vennu otti taaskin kaulukseen.
»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko.
»Tiedä seh!»
»Niin mikä?»
»Seh!»
Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä
kajahteli.
»Naapuries kanssa koirailet, sika!»
Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä
käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti.
»Onko sulla jyviä?»
Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä
huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin.
»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!»
Mikko hymyili luottavasti ja sanoi:
»Kyllähän te aina maksatte.»
»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!»
Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin
ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli
kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin
Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan.
»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta,
»minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun
mukavampi kyytiä tehdä.»
Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä
vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin
hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun
pulkasta vielä huusi:
»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!»
Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen
Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä
ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison
aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa
krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä.
Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja
hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen
nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun,
istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen
kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen
kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä
lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti
askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin,
tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan
mau'unnan.
Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin
kissa.
»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä
astui peräloukkoon päin.
»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä.
Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen:
»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat
tuhrivat?»
Mikku selitti:
»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.»
»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu.
»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki
siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä
kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja,
ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu
ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja
aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä
kylmettyneenä, -- sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla
vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi
penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja
pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin,
silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan
raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä
sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.
Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka
saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin
nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen
tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.
Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta
sitten.
Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski
istumaan.
»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä
Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa.
Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti
sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:
»Onko teidän Miina kotona?»
»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi
puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.
Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan
vaimo.
»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin
Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän:
»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan
maksusta.»
»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo
nähtävästi hiukan pelästyneenä.
»Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä
pitääkään tänä kesänä.»
»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?»
Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen
mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku.
Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä
maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä
puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki.
»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!»
Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi
pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä
ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti.