Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän
aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi,
sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain
pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain
huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä
päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan,
sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.
Mutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.
Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi
ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä
tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen
pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen
ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän
karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole
kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan
kuulemaan jotakin asiaa.
Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän
on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään
on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti
on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen
äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu
kirjekuori.
Helmi kirkaisee kauhusta.
"Antakaa sen olla", huutaa hän.
Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei
säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle
ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.
"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein
koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."
Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi
tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut
polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio,
jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.
"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen
uhrautunut."
Se oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.
"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö
sinä olet raskaana?"
Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai:
"Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein
samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut
totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja
vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa
päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.
"En", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.
Vaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.
"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut
sinua huoraksi."
Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja
polkaisee jalkaansa.
"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista
synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."
* * * * *
Jotenkin tähän tapaan oli siis tapahtunut.
Oliko tämä sitten unta vai totta?
Totisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan
lattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö
ihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.
Päivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin
ajatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä
siinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin
asioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo
alkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä
ole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja
kuteita.
Raskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä
pääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee
naimisiin. Eikö se ole naurettavaa.
Eikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät,
mutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä,
katselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me
puuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta.
Taas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.
Sinä yönä Helmi nukkui raskaasti ja vavahtelematta.
Ja nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan
ajatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja
sanoi ilman muuta:
"Valjastakaa hevonen."
"Jaha", vastaa penkillä istuva renki. "Pitäisikö lähteä kyytiin?"
"Ei. Minä ajan kyllä itse."
Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten
ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi
oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia
paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi
antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi
niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden.
Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä
päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen.
Terve vaan sitten kanssanne.
Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän
kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, —
mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on
senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.
Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee
vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.
"Ptruu, hevonen. Päivää!"
"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin
hevosin."
"Sulhasiinpa vain."
"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?"
"Tiedä, saadaanko ollenkaan."
"Älä nyt."
"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako
meikäläisen mennäkään."
"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa."
"Nähdäänpä sitten. Terve vaan."
"Hyvästi. Onneksi olkoon."
Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko
tämä huudettu Suontaa vain olikin. _Vain_. Laaja, matala ja harmajan
ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne
niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön
puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku
renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan
asiaan kuuluvana.
"Älkää panko sitä talliin", sanoo hän. "Palaan aivan pian takaisin."
Äänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.
* * * * *
"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille."
Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat
nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen,
toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa
selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt
tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja
puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa
aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin
kirkkaalta taivaalta:
"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan
tuonnemmaksi."
Hän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät,
tulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun
hän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman
kömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja
äänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä
oikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan
asioita.
Tunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär
oli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään
tasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.
"Niin se nyt sitten on, Heikki", aloitti hän.
Poika säikähti ja astui askelen lähemmäksi.
"Mitä sinä tarkoitat", kuiskasi hän, "mikä on ja miten?"
Helmi laski irti hänen kätensä ja työnsi hänet luotaan.
"Istu nyt rauhassa ja kuuntele äläkä menetä malttiasi."
Mutta Suontaan poika käy yhä hätääntyneemmäksi eikä aiokaan istua.
"Sano nyt", änkyttää hän, "et suinkaan sinä tahdo... tahdo eroa..."
Helmin täytyy naurahtaa.
"En tiedä", vastaa hän, "mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään."
"No — sano!"
"Sinun pitäisi itse arvailla."
"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä
olisi, niin minä en päästä sinua."
"Minä olen raskaana."
Poika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta
sitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä
itseänsä vasten.
"Rakas, rakas", hokee hän, "nyt minä uskon..."
"Oletko hullu", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. "Mitä sinä oikein
tarkoitat?"
"Tarkoitan? Sitä, että nyt varmasti uskon, että olet minun."
"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?"
"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta
niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."
"Miten sinusta siltä on tuntunut?"
"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:
"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."
Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on
mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta.
Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin,
nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään,
mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa
itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.
Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä
olkapäätään vasten.
"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme
voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"
"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta."
"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on
mentävä."
* * * * *
Eivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko
epävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.
Taivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen
päin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.
"Jos jollekin vääryys tapahtuu", ajattelee Helmi, "niin Heikille
tapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin
sen edes joskus korvata."
Ja hän purskahtaa itkuun.
Mutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa
itseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.
"Älähän nyt", kokee hän lohduttaa, "älä itke nyt. Kyllä tästä tulee
hyvä."
Kun tulet alkavat vilkkua Saaresta, nousee hän reestä.
"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä", sanoo hän jäähyväisiksi. "Minä
tulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian."
* * * * *
Kun Helmi tulee kotiinsa, menee hän suoraan äitinsä kamariin.
"Menemme Heikin kanssa lähiaikoina vihille", sanoo hän tylysti.
Äiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen
vastapäisellä seinällä.
"Niin ettette puuhaile mitään häitä", jatkaa tytär samaan tapaan kuin
äskenkin.
Saaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät
tiukemmin kiinni.
"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty", lopettaa Helmi ja kääntyy
lähteäkseen.
Nyt Saaren emäntä rävähdyttää silmäluomiaan.
"Vai huoli se sinut", sanoo hän. "Minusta nähden ei olisi ollut väliä,
vaikka olisit tehnyt lapsesi yksin."
"Miten niin?" kysyy Helmi kuivasti.
"Eikös sen isäkin ollut yksin tehty?"
"Ei", vastaa tytär hyvin sävyisästi. "Kaksihan sellaisiin hommiin aina
tarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää."