"Kun et sinä koskaan käy talossa", sanoo Heikin sisko kerran ollessaan
Saaressa Helmin luona vieraisilla. "Lienetkö koskaan käynyt meillä."
"Olen toki, vaikka taitaa siitä olla aikoja."
"Kävisit nyt. Eikö se kuulu vähän niinkuin asiaankin."
Helmi hymähtää ja punastuu lievästi ja toinen käsittää sen väärin.
"Ei oikein tahdo olla aikaa", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar
nyökäyttää ymmärtävästi.
"Arvaa sen", nauraa hän.
Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin
aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan,
hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen
tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin
itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.
Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa
kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja
tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se
on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja
kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu
kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka
riville, muttei sitä, mitä pitäisi.
"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin."
Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on
otettu ja se on peruuttamaton.
"Älä vastaa", lopettaa hän kirjeensä. "Se vain pahentaisi asemaani."
Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva.
Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta.
Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat
ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii
asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä
auttamassa.
Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen
vain ja asia olisi selvä.
"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät,
minkälaiseen paikkaan joudut."
"Jos haluaisit niinkuin peräytyä", jatkaa hän sitten.
Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä
on kysymys.
"Heikkihän voi tulla tänne", sanoo hän. "Suontaassa kai on isäntiä jo
kaksittainkin."
Tulevan kälyn silmät välähtävät tyytyväisyydestä.
"Arveletko, että niin olisi parempi?" kysyy hän.
"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä
emäntää myöskään."
Tämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi.
Helmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä
Suontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän
ei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi
niiden sisäpuolelle.
Mutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa
vaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän
voi olla sanomatta sitä Helmillekin.
Ja Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee
kumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän
aikoo sanoa: "älä ennen aikaa kehu", muttei saa sanotuksi sitäkään.
Sulhasen sisar katsoo häneen ihmetellen.
"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa", kehoittaa hän.
"Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut."
Mutta ne sanat eivät tehneet asiaa ollenkaan paremmaksi.