XVI

Suontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin

laiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin

kitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat

velttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista

olevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin

sen tietävät.

Mutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa

kanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen

ihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä

naamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani

on omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa

juuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää

tyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka

tietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.

Ei ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia

myönteiseen suuntaan toimitetuksi.

"Ei näytty paljon merkitsevän", vikisee hän pojalleen. "Anna, jos

olisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain

kotiisi, ajele pois!"

Poika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin

epäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.

"Minä jo mennessämme ajattelin", jatkaa äijä, "että puhun nyt koko

asian valmiiksi loppuun asti..."

"No, tulihan se puhutuksi", tokaisee poika väliin.

"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit

päässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja

Saarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen..."

Pojan äänessä soi hieno iva, kun hän vastaa:

"Vai olitte te ajatellut niin pitkälle."

"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen

vertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään."

"Ajatteli kai", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, "että kahden

kauppa, kolmannen korvapuusti."

Suontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko

kohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri

vastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina

ollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa

hevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin

vähän peittämällä tiellä.

Mutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat

uinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.

"Asia on niin", virkahti hän, "että jokainen nai itselleen. Kun minä

menen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?"

Ukko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen

kysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?

"Jos miniä on teille mieleinen", jatkoi poika, "niin sehän on sitä

parempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi

auttaa."

"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei Saaren

Helmi olisi meille mieleinen."

"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi.

Mutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!"

"No mutta saa kai sitä katsoa eteenpäin asioita."

"Saa kai, mutta minä katson nyt itse omat asiani."

"Katsot, mitä katsot", murahti ukko puoleksi itsekseen. "Nulikka olet

niin ikäsi kuin järkesikin puolesta."

Poika kuuli kaiken, muttei ollut kuulevinaan, jatkoi vain kuin muina

miehinä:

"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin

tunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi

tervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä

maailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme."

Tämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä

hän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä.

Varmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:

"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä

kuin... kuin ravistunut saavi?"

"Niin."

95

Silloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä

nyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.

Miettiväinen hän on, kun hän kääntää hevosen taloon vievälle tielle.

Saaren Helmin kunnia · 第 16 / 26 题