Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta
täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen
käskee.
Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä
kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi
peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen
käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!
Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja
ja alakuloinen.
Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin,
takanahan onkin valvottu yö.
Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne
voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.
Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa
vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.
Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti
pois. Näinpähän on tahdottukin.
"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät
kelpaisi paremmankaan näköisinä."
Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä
niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää?
Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala
vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.
Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja
omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman
tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii
tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti
langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että
sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.
Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa,
ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut:
huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt,
mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö
Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.
Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän
vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa
päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka
menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!
Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti
kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet
pysähdyttää.
"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo
hän.
Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.
"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja
arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."
Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti
ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.
"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.
"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."
"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen
häntä ilahduttaisi.
"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä."
"Vai niin."
"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin
eihän siinä muu auta."
Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi
säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.
"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi
sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin
helvetistä."