Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu järven
rannalla.
Tuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat
niin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa
tuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen
vaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on
tunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka.
Hänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa,
hänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä
tappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa,
sanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä,
metsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle
kunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden
etevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä,
jotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa
metsissä.
Hirventappaja eli Natty Bumpo -- tämä, näet, oli hänen oikea nimensä --
ei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin;
hän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla
laajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten
järvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut
nähnyt. Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä
Delavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa
metsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö,
nimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme -- mielistelevä
lisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin
sukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes
häntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti
jotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta. Samasta syystä
oli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä -- nimen
Hirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan
metsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä
erinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.
Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden
ikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit
(indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli
verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta
notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa. Hänen kasvoissansa olisi
tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei
olisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa
sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän
luottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui
nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja
lämpimän tunnollisuuden kanssa. Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi
valmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja
kuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen
yhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen
ja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden
varustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua,
metsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu
sopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro
kaunistettu vampumilla. [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen
suoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta,
jota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]
Tämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka
kanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla
noin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt
ranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä.
Maakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja
Delavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli
mennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä
Chingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter,
rakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn
muutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan
hiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin
Bisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja
vastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa.
Tämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja
ensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin
kanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli
nähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan
avulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän
tahtoi varjella indianien käsiin joutumasta. Kun ruuhet, toinen
toisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen,
missä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja,
väsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut
ruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle,
jossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata
ruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki
vuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan. Yksi
niistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi
kiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi
väliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa
lähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi
tarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden,
kaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi,
ainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.
Tuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon,
kolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi,
sillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän
kyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan.
Suurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli
väijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen
läheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen
turhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän
souti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa
josko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin
pelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja
viisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän,
vasta alkaa metsästäjä-elämänsä.
Päästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa,
vetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen
rantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä
nostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä
hänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti
samassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi
pensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti.
Tätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi
pyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan
tahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä
tilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin
Hirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi
oli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani
varmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen
latinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta
haltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin
metsikköön suojaa etsimään.
Niemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla,
osittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti
pensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan
palstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien
alle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle
maasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne
tänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.
Hirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä
lataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi
olevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun
takana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun.
Huokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä
hyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta
Hirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian
hurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta
vihollisiaan vastaan.
"Ei, ei", jupisi hän, "olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa,
kristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin,
sitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule
saamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on
kyllä puolustava oikeutta".
Indiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt
vihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon,
astui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi
Hirventappajan varmalle pyssylle.
Samassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.
"Tännepäin, punanahka", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen
kyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että
jäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö
päivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha
ratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana,
että ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat".
Metsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti
ja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä
puhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen
katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski
hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti
ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.
"Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on
omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea
väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle".
"Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa
kumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa
teidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että
yksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa.
Menkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin
lavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin
ratkaiskoon Jumala kohtalomme".
"Hyvä", huudahti indiani, "minun veljeni lähetyssaarnaaja -- mahtava
puhuja -- kaikki manitou'sta". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa
korkeinta olentoa.]
"Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä
voipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne
kanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa,
eikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta".
"Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen
sotilas -- mahtava puhuja -- joskus päällikkö neuvotteluissa;
veljelläni on kaksi päänahkaa -- harmaat hiukset tummien alla -- vanha
äly -- nuori kieli".
Indiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen
Hirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät
hartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja
rauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. "Jokaisella olemas omansa",
sanoi metsäläinen, "minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene
katsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun,
minä pitää sen".
"Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen
olevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin
silmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun".
He kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä,
osoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan
niemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen
Hirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: "Ei minun -- keltanaaman
ruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi -- ei tahtomas muiden --
tahtomas omansa".
"Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin
Hutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja
vaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin
huomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt".
"Hyvä -- veljeni ei vanha -- hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä
-- olemas valkean miehen työtä".
"Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt
entisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet.
Mielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta".
Samassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se
kiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian
oli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen
hämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma
silmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen
sisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen
katsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.
"Hyvä", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; "nuori pää, vanha
järki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs
veden päällä olevaan huoneesen -- indiani leiriin. Sanomas päälliköille
ei löytämäs ruuhta".
Hirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin
ojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui
metsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan
levotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja
voinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta
kun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan,
rupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä
toimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka
silmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi
mitä suurin vaara. Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä
kohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn
suu tähtäsi häneen päin.
Hirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn
pitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan
metsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen
ruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa.
Silmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä
siihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin
sukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan
samalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja
laski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä,
samalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut
maineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja
heilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä. Hirventappaja ei
liikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan
metsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin
neljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa,
mutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen
sivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja
kaatui pitkälleen maahan.
"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen", huudahti Hirventappaja, joka jo
työnsi uutta luotia pyssyynsä. "Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen
silmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää
pian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi
liikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti
raapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei
ammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä
kohden".
Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin
ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa
surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka
hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui
voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan
ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka
osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän
näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti
isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä
veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota
he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan
riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi
surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa
tämän suhteen.
"Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään
minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei
kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten
tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä
kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita
teikäläisiä riiviöitä".
Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen
pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun
vihollisensa luokse.
"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt
loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan
riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat
valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni
myöskin tulee olemaan niiden mukainen".
"Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!
"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan
teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla
kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu -- vesi
on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."
Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle.
Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään
polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.
"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole
päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata.
Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota
vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset
kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa
jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen
indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka
minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni
kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä
näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."
"Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon
viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori
pää, vanha äly -- nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä -- ei
kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas
valehdella. Mikä olemas nimenne?"
"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että
kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos
näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."
"Tämä nimi hyvä poikaselle -- huono nimi sotilaalle. Kohta saatte
paremman, ei mitään pelkoa tuolla", virkkoi indiani, ja ponnistaen
kaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, "silmä -- tarkka,
sormi -- salaman nopea, tähtäminen -- kuolema, mahtava sotilas pian.
Hirventappaja -- Haukansilmä, Haukansilmä -- puistamas kättä."
Hirventappaja -- tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran
kutsuttiin -- tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani
viimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän
muukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta,
taitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen
sattuissa.
"Hänen henkensä on mennyt", sanoi Hirventappaja surullisella,
tukahutetulla äänellä. "No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai
myöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on
parhaiten valmis ottamaan sitä vastaan."
Hirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä
kiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista
asemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa
sopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli
kaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella
hajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin
muutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla. Tämän, joka selvään
myöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja
hän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että
Hirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa
kuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan
ulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää
ollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana
rannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.
Koska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen
läheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan
tykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä
vastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti,
että tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan
tuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden
luulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti
soutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän
vaaralliseen läheisyyteen. Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se
kulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä
maalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni,
sittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.
Jotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli
poispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan
ihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä,
käyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti.
Hirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä
itsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut
ruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.
Varmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei
Hirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä
huolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden
loiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön,
huudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. "Jos nyt olette
kylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette
viisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin," sanoi Hirventappaja, estäen
ruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli.
"Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo
vuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne."
Metsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan
voinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean
miehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen
päätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri,
päästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut
aaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli
hän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka
hän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa
tuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä. Mutta Hirventappaja ei
ryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään
ja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun
indiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi
pyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.
Vanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen
viimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa
määrä kohti.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin
surmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä
riistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on
tosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee
olemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy,
jonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä;
jos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme
nähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. -- Haukansilmä!
Tämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa
miehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei
ole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi
tämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt
kutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi
kehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla
tunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on
juoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen
luotan palkkani suhteen."
Näin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista
linnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.