Esko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.
Terttu rauhoittui vähitellen ja leikkejä jatkettiin.
Kaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa,
joka väliin muisti Simoa.
-- Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa,
sillä alkoi tulla myöhäistä.
Kun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä
koteihinsa.
Alamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat
koulusta ja opettajista.
-- Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka
tekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.
-- Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee
sitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua
epäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.
-- Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen
keskusteluun.
-- Tai kun antaa toisen kärsiä syyttömästi puolestaan.
-- Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista
pidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.
-- Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. -- Tai kun on
vahva ja rohkea.
-- Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja
rohkeampi.
-- Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten
ovat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä,
paransi Esko nopeasti.
-- Sinä olet hurjan hauska poika, sanoi Helle nauraen.
-- Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau --
tarkoitan tuollaisen näköinen.
-- Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki
Deiliä salavihkaa.
-- Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.
Deili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.
-- Enkö minä sitten suutu?
-- Ei, Helle. Sinä tulisit iloiseksi -- hurjan iloiseksi.
-- Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle
vilkkaasti.
-- Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi
Deili kuivasti.
-- Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta
ja vaatteista, sanoi Esko.
-- Minä puhun mieluummin henkisistä asioista, sanoi Deili.
-- Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin,
totesi Esko.
-- Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat
kärsineet paljon.
Hellen silmät olivat haaveellisia ja Esko ymmärsi, että hän oli
kärsinyt.
-- Kärsivätkö tytötkin? kysyi Esko.
-- Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.
Sylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.
-- Älä! Kerrotteko te toisillenne epätoivosta ja sellaisesta?
-- Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison
tytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli
omantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.
-- Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä
jännittäviä tuskia.
-- Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. -- Hän oli saattanut erään
toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.
-- Mitenkä niin?
-- Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.
-- Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko
kuivasti.
-- Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.
-- Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.
-- Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä.
Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku
kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.
-- Aikaihminenkö?
-- Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.
-- Poika vai tyttö?
-- Tytöt kirjoittavat niin huonoja runoja. Niistä ei ole mihinkään.
-- Minä kirjoitan sinulle runon.
-- Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se --
oikein sepittää, vaati Helle.
-- En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.
Loppusointuja on vaikka kuinka paljon.
-- Entäs runomitta? kysyi Deili.
-- Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.
Esimerkiksi näin:
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili,
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili.
Sano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta
tai orpolapsesta?
-- Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla
omistettu minulle, sanoi Helle.
-- Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe,
pilkkasi Deili.
-- Huomenna saat sen. Ei se mahda olla vaikeampaa kuin aine Sokrateesta.
-- Kiitos, Esko. Mitenkä minä saan sen runon? kysyi Helle.
-- Minä lähetän sen postissa.
-- Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle
lakikirjojen päälle.
-- Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan
saksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.
-- Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä
runosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui
Deilikin ehdottamaan.
-- Sama se. Mutta en minä kirjoita vaarallisia asioita.
-- Ei haittaa olla varovainen, sanoi Helle ja ojensi kätensä hyvästiksi.
-- Hyvästi, tytöt, sanoi Esko nostaen kohteliaasti lakkiaan.
Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin
ja otti kiinni ovenrivasta.
-- Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja
nauravat joka asialle.
-- En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro
kellekään.
-- Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa
valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.
-- Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.
-- Hyvästi, ja Esko meni.
Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä
tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia
kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat
asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.
Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset,
mutta ei niin kuivalla tavalla.
Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän
kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.
Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava
kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen
jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.
Kotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut
niin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.
Kun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa
hengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.
Pöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi
piti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves.
Alle oli kirjoitettu:
"Kostajan kourissa."
-- Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset
lapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän
antoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.
Simo nukkui yhä.
-- Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät
hyvin vähästä, jatkoi Esko.
Simo melkein kuorsasi.
-- Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi,
kun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?
-- Neljä minä join, enkä yhtään enempää, oikaisi Simo.
-- Hyvää huomenta. Tässä on kirje Tertulta.
-- Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja
sieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.
-- Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy
antaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.
-- Entäs lakkatanko? Sehän on sovittamista.
-- Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan
rauhallisempana ja lisäsi:
-- Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.
Minä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.
-- Minä menen, sanoi Esko.
-- Etkö sinä saanut tarpeeksesi?
-- En.
-- Etkö täksikään illaksi, kosk'et tule nukkumaan?
-- Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.
Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta.
Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen
mieleltään kuin vähän nuorempi veli?
Uni sekoitti pian Simon ajatukset.
Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä,
valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai
myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.
Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta
sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.
-- Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.
Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli
helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat
itsestään sanojen mukana.
Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat
samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja
joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja
korjattuna se kuului näin:
"HELLE ALAMÄELLE,
kirjoittanut Esko Linja.
Tulkaa tänne kilpasille,
sanoo pojat tyttösille,
herttaisin ken teistä on,
mitalin se saakohon.
Pojat tulkaa sanomaan
kelle palkka annetaan!
Seppo huutaa -- Sylvialle,
Sarri soisi jokaiselle.
Helle Eskon äänen sai,
siihen toiset suostuu kai?
Ensi palkintoa näin,
Helle kantaa pystypäin."
-- Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen
kellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän
vetäessään peitettä päälleen.