NELJÄS KIRJH.

Ensimäinen luku.

Yleistahto on häviämätön.

Niin kauvan kuin useammat liittoutuneet ihmiset katsovat muodostavansa

yhden ainoan yhdyskunnan, on heillä myös vain yksi ainoa tahto, jonka

tarkoitusperänä on heidän yhteinen säilymisensä ja heidän yleinen

hyvinvointinsa. Silloin ovat kaikki valtion pontimet vankkoja ja

yksinkertaisia, sen menettelyohjeet selviä ja kirkkaita; sillä ei ole

mitään sekavia ja ristiriitaisia etuja tyydytettävänään; yhteinen hyvä

näyttäytyy kaikkialla ilmeisenä eikä sen huomaamiseen tarvita mitään

muuta kuin tervettä järkeä. Rauha, yhteistunto, tasa-arvoisuus ovat

valtiollisten viekastelujen vihollisia. Suoria ja yksinkertaisia

ihmisiä on vaikea pettää juuri heidän yksinkertaisuutensa tähden:

ovelat houkuttelut ja verukkeet eivät tee heihin mitään vaikutusta; he

eivät ole edes kylliksi viekkaita, jotta he osaisivat mennä ansaan. Kun

näkee maailman onnellisimman kansan keskuudessa talonpoikaisjoukkojen

järjestelevän valtion asioita tammen siimeksessä ja menettelevän aina

järkevästi, saattaako silloin olla halveksimatta muiden kansakuntien

rikkiviisauksia, kun nämä hankkivat itselleen kuuluisuutta ja kurjuutta

niin monin salaperäisin keinoin?

Tällä tavalla hallittu valtio tarvitsee hyvin vähän lakeja, ja milloin

käy välttämättömäksi julistaa uusia lakeja, huomaavat tämän

välttämättömyyden kaikki. Ensimäinen, joka niitä ehdottaa, lausuu vain

sen, minkä kaikki ovat jo tunteneet, eikä ole kysymys juonitteluista

eikä kaunopuheisuudesta sen saadessa lain voiman, minkä jokainen on jo

päättänyt tehdä, heti kun hän vain on päässyt varmuuteen siitä, että

toisetkin tekevät samoin kuin hän.

Järkeistelijöitä pettää se seikka, että kun he näkevät vain jo alusta

alkaen huonosti järjestettyjä valtioita, heistä tuntuu ilman muuta

mahdottomalta saada niissä aikaan moista valtiolaitosta. Suureksi

huvikseen kuvittelevat he, mitä kaikkia typeryyksiä joku ovela veijari,

joku liukas suunsoittaja saattaisi uskotella Pariisissa tai Lontoon

kansalle. He eivät tiedä, että Bernin kansa olisi pannut Cromwellin

kuritushuoneeseen ja että geneveläiset olisivat julkisesti

ruoskituttaneet Beaufortin herttuaa.

Mutta kun yhteiskunnallinen solmu alkaa höltyä ja valtio heiketä, kun

yksityisedut alkavat käydä tuntuviksi ja pienet yhdyskunnat vaikuttaa

suureen, silloin kärsii yhteisetu ja saa vastustajia; yksimielisyys ei

enää vallitse äänestyksissä, yleistahto ei ole enää kaikkien tahto;

syntyy ristiriitoja ja kiistoja, eikä paras katsantokanta pääse

voitolle ilman taistelua.

Kun vihdoin perikatonsa partaalla hoippuva valtio pysyy pystyssä vain

kuvitellun, tehottoman muodon varassa, kun yhteiskunnallinen side on

katkennut kaikkien sydämestä, kun mitä inhoittavin itsekkyys

koristeleikse julkeasti yhteisen hyvän pyhällä nimellä, silloin

mykistyy yleistahto; salaisten vaikutinten ohjaamina äänestävät kaikki

niin vähän todellisten kansalaisten tavoin kuin ei valtiota olisi

koskaan ollut olemassakaan, ja lain nimellä saatetaan väärin voimaan

kohtuuttomia säädöksiä, joiden päämääränä on vain yksityinen etu.

Seuraako siitä, että yleistahto olisi tuhottu tai turmeltunut? Ei; se

on yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut

toisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se.

Irroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei

hän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa

yhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään

kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota

lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman

etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan,

kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään;

hän vain kiertää sitä. Hänen tekemänsä virhe johtuu kysymyksen

muuttamisesta: hän vastaa aivan toista kuin mitä häneltä kysytään; niin

että kun hänen pitäisi vastata äänestyksellään: _On valtiolle

edullista_, hän sanookin: _On sille ja sille miehelle tai sille ja

sille puolueelle edullista, että se ja se mielipide voittaa_. Niinpä ei

julkisissa kokouksissa noudatettava yleinen järjestyslaki tarkoitakaan

niin paljon yleistahdon pystyssä pitämistä niissä kuin huolenpitoa

siitä, että tätä yleistahtoa aina kuulustetaan ja että se aina vastaa.

Minulla olisi tässä kohdassa esitettävänä paljonkin mietteitä jo

yksinään äänestämisoikeudesta kaikissa ylimmän valtiovallan päätöksiä

koskevissa asioissa, oikeudesta, jota ei mikään voi kansalaisilta

riistää; ja oikeudesta lausua mielipiteensä, tehdä esityksiä, väitellä,

neuvotella, minkä oikeuden hallitus aina niin suurella huolella

pidättää jäsenilleen: mutta tämä tärkeä asia vaatisi oman

erikoistutkimuksensa, enkä minä voi sanoa kaikkea tässä teoksessa.

Toinen luku.

Äänestyksestä.

Edellisestä luvusta käy selville, että yleisten asiain käsittelytapa

saattaa olla varsin luotettava merkki tapojen kulloisestakin tilasta ja

valtioruumiin terveydestä. Mitä suurempi sopu vallitsee kokouksissa,

s.o., mitä enemmän eri katsantokannat lähenevät yksimielisyyttä, sitä

suurempi on myös yleistahdon voima; mutta pitkälliset sanasodat,

riidat, melskeet julistavat yksityisetujen voittoa ja valtion

rappeutumista.

Tämä näyttää vähemmän ilmeiseltä silloin kun kaksi säätyluokkaa tai

useammat säätyluokat muodostavat valtion, niinkuin Roomassa patriisit

ja plebeijit, joiden riidat häiritsivät usein vaalikokouksia tasavallan

kauneimpinakin päivinä; mutta tämä poikkeus on enemmän näennäinen kuin

todellinen, sillä tällöin sisältyy valtioruumista haittaavan vian takia

niin sanoaksemme kaksi valtiota yhteen. Mikä ei pidä paikkaansa

molemmista yhteensä, pitää paikkansa kummastakin erikseen. Ja tosiaan

suoritettiin myrskyisimpinäkin aikoina kansanpäätökset, milloin

senaatti ei niihin sekaantunut, aina rauhallisesti ja suurella äänten

enemmistöllä: kun kansalaisilla oli vain yksi etu, oli kansallakin vain

yksi tahto.

Kehän toisessa päässä palaa yksimielisyys jälleen: nimittäin silloin

kun orjuuteen vajonneilla kansalaisilla ei ole enää vapautta

eikä tahtoa. Silloin muuttavat pelko ja imartelu äänestykset

suostumushuudoiksi; ei enää neuvotella, jumaloidaan vain tai kirotaan.

Sellainen oli senaatin häpeällinen esiintymistapa keisarien aikana.

Joskus noudatettiin naurettavaa varovaisuutta. Tacitus huomauttaa,[44]

että keisari Othon aikana senaattorit, syytäessään Vitelliukselle

hurjia herjasanoja, tekivät samalla parastaan saadakseen syntymään

kauhean melun, jottei hän, jos hän sattumalta pääsisikin hallitsijaksi,

voisi tietää, mitä kukin heistä oli sanonut.

Näistä erilaisista näkökannoista johtuvat ne menettelyohjeet, joiden

mukaan on säännösteltävä äänten laskemis- ja mielipiteiden

vertailemistapa, sikäli kuin yleistahto on enemmän tai vähemmän

helposti havaittavissa ja valtio enemmän tai vähemmän rappiolla.

On vain yksi ainoa laki, joka luonteensa puolesta vaatii yksimielistä

hyväksymistä. Se on yhteiskuntasopimus: sillä yhteiskunnan jäseneksi

liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on

syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn

varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman

hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi,

merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi.

Jos siis yhteiskuntasopimusta tehtäessä jotkut asettuvat sitä

vastustamaan, niin ei heidän vastustuksensa tee sopimusta mitättömäksi;

se estää vain heidän ottamisensa muiden joukkoon: he jäävät

muukalaisiksi kansalaisten keskelle. Kun valtio on perustettu,

merkitsee vakinainen maassa oleskeleminen suostumusta; valtion alueella

asuminen on ylimmän valtiovallan alaiseksi taipumista.[45]

Ellei oteta lukuun tätä alkusopimusta, velvoittaa enemmistön ääni aina

kaikkia muita; se seuraa itsestään sopimuksesta. Mutta kysyttänee:

kuinka saattaa ihminen olla vapaa ja kuitenkin pakotettu noudattamaan

tahdonilmaisuja, jotka eivät ole hänen omiaan? Kuinka saattavat

vastustajat olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, joihin he eivät

ole suostuneet?

Minä vastaan, että kysymyksen muoto on väärä. Kansalainen suostuu

kaikkiin lakeihin, niihinkin, jotka saatetaan voimaan vastoin hänen

tahtoaan, jopa niihinkin, jotka rankaisevat häntä silloin kun hän

uskaltaa loukata niistä jotakuta. Kaikkien valtion jäsenten pysyvä

tahto on yleistahto; sen nojalla ovat he kansalaisia ja vapaita.[46]

Milloin kansan kokouksessa esitetään joku laki, niin ei heiltä itse

asiassa kysytä, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he tehdyn esityksen, vaan

onko vai eikö se ole yleistahdon mukainen, tahdon, joka on heidän

tahtonsa; antaessaan äänensä lausuu kukin siitä mielipiteensä, ja

äänten laskeminen selvittää yleistahdon suhtautumisen kysymykseen.

Milloin siis minun mielipiteeni vastakkainen mielipide voittaa, niin

osoittaa se vain sitä, että minä olin erehtynyt ja että se, mitä minä

olin pitänyt yleisenä tahtona, ei sitä ollutkaan. Jos minun yksityinen

mielipiteeni olisi voittanut, olisin minä tehnyt jotakin toista kuin

mitä minä olin tahtonut; juuri silloin en olisikaan ollut vapaa.

Tämä edellyttää, se on kyllä totta, että enemmistöllä on yhä kaikki

yleistahdon luonteenomaiset tunnusmerkit: milloin niitä ei sillä enään

ole, niin liitytäänpä mihin katsantokantaan tahansa, vapautta ei ole

myöskään enään olemassa.

Näyttäessäni ylempänä, millä tavalla yksityistahdot saattavat anastaa

yleistahdon aseman julkisissa neuvotteluissa, osoitin myös riittävästi

ne keinot, joita sopii käyttää tämän epäkohdan torjumiseksi; tulen

siitä asiasta puhumaan vielä myöhemminkin. Mitä tulee siihen äänten

suhteelliseen lukumäärään, jonka voi sanoa ilmaisevan tämän tahdon,

esitin myös ne periaatteet, joiden mukaan sitä käy arvioiminen.

Yhdenkin äänen ero rikkoo tasasuhdan; yksikin vastustaja rikkoo

yksimielisyyden; mutta yksimielisyyden ja tasasuhdan välillä voi olla

useampia epätasaisiakin jakoja, joihin kaikkiin tämä lukumäärä saattaa

pysähtyä aina valtioruumiin tilan ja tarpeiden mukaan.

Kaksi yleistä ohjetta voi olla hyödyksi näitä suhteita

säännösteltäessä: ensiksikin, että mitä tärkeämmät ja vakavammat

neuvottelut ovat kysymyksessä, sitä enemmän täytyy voittavan

mielipiteen lähetä yksimielisyyttä; toiseksi, että mitä suurempaa

nopeutta käsitelty asia vaatii, sitä enemmän tulee supistaa äänten

jakautumisessa sallittua eroitusta; päätöksissä, jotka on tehtävä heti

paikalla, täytyy jo yhden äänen enemmistön riittää. Edellinen

menettelyohje näyttää paremmin sopivan lakeihin, jälkimäinen

käytännöllisiin asioihin. Joka tapauksessa syntyvät niiden yhtymästä

parhaat suhteet, mitä ratkaisevia päätöksiä tekevälle enemmistölle

voidaan keksiä.

Kolmas luku.

Vaaleista.

Ruhtinaan ja hallitusmiesten vaaleissa, jotka, niinkuin olen maininnut,

ovat yhdistettyjä toimituksia, voidaan käyttää kahta menettelytapaa,

nimittäin varsinaista valintaa ja arpaa. Kumpiakin on käytetty eri

tasavalloissa, ja vielä tänä päivänäkin nähdään niiden sangen

monimutkaisen sekoituksen esiintyvän Venetsian dogin vaaleissa.

"Arvalla tapahtuva valinta", sanoo Montesquieu,[47] "soveltuu hyvin

kansanvallan luonteeseen". Myönnän sen, mutta miksi se soveltuu?

"Arvonta", jatkaa hän, "on sellainen valitsemistapa, joka ei loukkaa

ketään; se jättää kullekin kansalaiselle kohtuullisen toivon päästä

kerran isänmaata palvelemaan". Nämä eivät ole mitään syitä.

Jos pidetään mielessä, että päämiesten valinta on hallituksen eikä

ylimmän valtiovallan tointa, niin huomataan myös, miksi arvan

käyttäminen soveltuu paremmin kansanvallan luonteeseen, koska

kansanvallassa asioiden hoito on sitä parempi, mitä yksinkertaisempia

siinä tarvittavat toimitukset ovat.

Ei missään todellisessa kansanvallassa hallitusmiehentoimi ole suinkaan

mikään etu, vaan raskas taakka, jota ei oikeudenmukaisesti voida

sälyttää ennemmin yhden yksityisen hartioille kuin toisenkaan. Laki

yksin voi sälyttää tämän taakan sen hartioille, jolle arpa lankeaa:

sillä kun tällöin ehdot ovat samat kaikille ja kun valinta ei riipu

kenenkään ihmisen tahdosta, ei ole myöskään kysymys mistään yksityisiin

kohdistuvasta sovelluttamisesta, joka järkähyttäisi lain

yleisluontoisuutta.

Ylimysvallassa valitsee ruhtinas ruhtinaan, hallitus turvaa itse

säilymisensä, ja silloin on äänestys varsin paikallaan.

Esimerkki, jonka tarjoaa Venetsian dogin valitsemistapa, vahvistaa vain

tätä eroitusta, sitä suinkaan kumoamatta; tämä sekamuoto sopii

sekahallitukselle, sillä on erehdys pitää Venetsian hallitusta

todellisena ylimysvaltana. Ellei kansalla olekaan siellä mitään osaa

hallitukseen, niin on aatelisto siellä kansaa itse. Suuri joukko köyhiä

jalosukuisia ei ole milloinkaan päässyt hallitusmiehen virkoja

lähellekään, eikä heillä ole aateliudestaan muuta hyvää kuin tuo turha

ylhäisyyden arvonimi ja oikeus olla läsnä Suuren Neuvoston istunnoissa.

Mutta kun tämä Suuri Neuvosto on taas yhtä mieslukuinen kuin meidän

geneveläinen Yleisneuvostomme, niin ei sen jalosukuisilla jäsenillä ole

sen suurempia etuoikeuksia kuin meidän pelkillä kansalaisillamme. On

epäilemätöntä, että ellei oteta huomioon näiden molempien tasavaltojen

suunnatonta erilaisuutta, Genève'in porvaristo vastaa täsmälleen

Venetsian ylimystöä, meidän syntyperäiset kansalaisemme ja

asukkaamme vastaavat Venetsian kaupunkikuntalaisia ja kansaa,

meidän talonpoikamme mantereen alamaisia. Miltä puolelta siis

tarkasteltaneekin tätä tasavaltaa, jos sen suuruus poistetaan

laskuista, ei sen hallitus ole ylimysvaltaisempi kuin meidänkään: ainoa

eroitus on siinä, että kun meillä ei ole elinijäksi valittua päämiestä,

meidän ei ole samassa määrin tarvis käyttää arpaa.

Arvalla tapahtuviin vaaleihin liittyisi varsin vähän haittoja

todellisessa kansanvallassa, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia yhtä

hyvin tapojen ja kykyjen kuin periaatteiden ja varallisuussuhteidenkin

puolesta ja missä siis valinta olisi kutakuinkin samantekevä. Mutta

minä olen jo sanonut, että todellista kansanvaltaa ei ole lainkaan

olemassa.

Milloin suoraa valintaa ja arpomista käytetään sekaisin, on edellisen

täytettäväksi jätettävä paikat, jotka vaativat erikoisia kykyjä, kuten

esim. sotilasvirat; jälkimäinen sopii sellaisiin toimiin, joissa

riittävät terve järki, oikeudentunto, rehellisyys, niinkuin esim.

tuomarintoimiin, koska hyvin järjestetyssä valtiossa nämä ominaisuudet

ovat yhteisiä kaikille kansalaisille.

Arpomisella ja äänestyksellä ei ole mitään tekemistä yksinvaltaisessa

hallituksessa. Kun yksinvaltias on oikeudellisesti ainoa ruhtinas ja

hallitusmies, kuuluu hänen apulaistensa valinta yksinomaan hänelle. Kun

pappi de Saint-Pierre[48] ehdotti lisättäväksi Ranskan kuninkaan

neuvoskuntien lukua ja niiden jäsenet valittaviksi suljetulla

lippuäänestyksellä, ei hän huomannut, että hän ehdotti muutettavaksi

hallitusmuotoa.

Minun olisi vielä puhuttava äänten antamisesta ja keräämisestä

kansankokouksissa; mutta ehkäpä historiallinen esitys roomalaisten

vastaavista menettelytavoista selittää havaannollisemmin kaikki ne

ohjeet, mitä minä voisin antaa. Ymmärtäväisen lukijan sopii kylläkin

tarkastella hiukan yksityiskohtaisemmin, kuinka yleisiä ja yksityisiä

asioita käsiteltiin kahdensadantuhannen miehen neuvostossa.

Neljäs luku.

Roomalaisista kansankokouksista.

Meillä ei ole minkäänlaisia varmoja muistomerkkejä Rooman alkuajoista;

onpa hyvin luultavaa, että suurin osa kaikesta siitä, mitä niistä

kertoellaan, on pelkkää tarua;[49] ja yleensäkin puuttuu meiltä

täydellisimmin juuri opettavin osa kansojen aikakirjoja, nimittäin

niiden syntymän historia. Kokemus näyttää meille joka päivä, mistä

syistä saavat alkunsa valtakuntien kumoukset; mutta kun ei nykyään enää

synny kansoja, on meidän pakko melkein kokonaan turvautua arveluihin,

selittääksemme, kuinka nämä valtakunnat ovat muodostuneet.

Tavat, joiden huomataan olevan käytännössä, todistavat ainakin,

että näillä tavoilla on ollut alkunsa. Perimätietoja, jotka

koskettelevat tätä alkua, sellaisia perimätietoja, jotka nojautuvat

arvokkaimpiin lähteisiin ja joita tukevat vankimmat syyt, tulee pitää

luotettavimpina. Siinä menettelyohjeet, joita olen koettanut seurata

tutkiessani, millä tavoin maailman vapain ja mahtavin kansa harjoitti

ylintä valtiovaltaansa.

Rooman perustamisen jälkeen jaettiin syntyvä tasavalta, s.o. perustajan

sotajoukko, jonka muodostivat albalaiset, sabinilaiset ja muukalaiset,

kolmeen luokkaan, jotka tästä jaosta saivat nimekseen _tribus_.

Jokainen näistä tribuksista jaettiin edelleen kymmeneen _kuriaan_, ja

jokainen _kuria_ taas _dekurioihin_, joiden etunenään asetettiin

_kurioneiksi_ ja _dekurioneiksi_ nimitetyt päälliköt.

Paitsi tätä otettiin kustakin tribuksesta sata ratsumiestä eli ritaria

käsittävä joukko, jota sanottiin _kenturiaksi_: mistä nähdään, että

nämä jaoitukset, jotka eivät olleet kovinkaan tarpeellisia

alottelevassa kaupungissa, olivat lähteneet aluksi yksinomaan

sotilaallisista tarkoitusperistä. Mutta näyttää kuin olisi vaistomainen

suuruuden aavistus johdattanut pientä Rooman kaupunkia jo ennakolta

laatimaan maailman pääkaupungillekin soveltuvan järjestysmuodon.

Tästä ensimäisestä jaosta syntyi kuitenkin ennen pitkää muuan epäkohta,

se nimittäin, että kun albalaisten tribus[50] ja sabinilaisten

tribus[51] pysyivät aina samalla kannallaan, mutta muukalaisten

tribus[52] kasvoi kasvamistaan, koska näitä muukalaisia virtasi

kaupunkiin lakkaamatta lisää, tämä viimeksi mainittu tribus paisui

piankin molempia toisia suuremmaksi. Tämän vaarallisen haitan

poistamiseksi keksi Servius sen apukeinon, että hän muutti

jakoperustuksen, pannen kumoamansa rotujaon tilalle toisen, jonka

pohjana oli kunkin tribuksen asuntopaikka kaupungissa. Kolmen tribuksen

asemasta muodosti hän neljä, joista kukin piti hallussaan yhtä Rooman

kukkulaa ja sai nimensä sen mukaan. Poistaessaan näin olevan

eriarvoisuuden, ehkäisi hän sen syntymisen myös tulevaisuudessa; ja

jottei tämä jako olisi ainoastaan paikkojen, vaan ihmisten jako, kielsi

hän yhden kaupunginosan asukkaita muuttamasta toiseen, mikä esti rotuja

sekaantumasta.

Hän teki myös kolmen vanhan ratsumieskenturian lukumäärän

kaksinkertaiseksi ja liitti niihin kaksitoista uutta, mutta yhä

entisillä nimillä: yksinkertainen ja älykäs keino lopullisesti eroittaa

ritaristo kansasta, ilman että tämä jälkimäinen sai syytä nurkumiseen.

Näihin neljään kaupunkitribukseen lisäsi Servius viisitoista uutta,

joita nimitettiin maalaistribuksiksi, koska ne olivat syntyneet yhtä

moneen piiriin jaetun maaseutuympäristön asukkaista. Myöhemmin

muodostettiin yhtä monta uutta tribusta lisää, ja lopulta oli Rooman

kansa jaettu kolmeenkymmeneenviiteen tribukseen; lukumäärä, joka pysyi

sellaisenaan aina tasavallan viimeisiin päiviin asti.

Tästä kaupungin tribuksien ja maaseudun tribuksien eroittamisesta oli

muuan huomiota ansaitseva seuraus, koska siitä ei ole olemassa muuta

esimerkkiä ja koska Rooman oli sitä kiittäminen sekä tapojensa

säilymisestä että valtansa laajenemisesta. Olisi luullut

kaupunkitribusten piankin anastavan kaiken vallan ja kaikki

kunniapaikat ja kaikin tavoin alentavan maalaistribusten arvoa:

tapahtui aivan päinvastoin. Onhan tunnettu ensimäisten roomalaisten

mieltymys maalaiselämään. Tämän mieltymyksen oli heihin istuttanut

viisas yleisien olojen järjestäjä, joka yhdisti vapauteen maalaistyöt

ja sodan toimet ja joka niin sanoaksemme karkoitti kaupunkiin taiteet,

käsityöt, juonittelut, rikkauden ja orjuuden.

Koska nyt kaikki, mitä Roomalla oli mainiota ja etevää, eli maalla ja

muokkasi peltoa, totuttiin näin etsimään tasavallan tukeita vain

sieltä. Koska tämä toimiala oli edelleen kaikkein arvokkainten

patriisien toimialaa, kunnioittivat sitä kaikki: maalaisten

yksinkertaista ja uutteraa elämää pidettiin Rooman porvarien joutilasta

ja velttoa elämää parempana; ja moni, joka olisi kaupungissa ollut vain

onneton alhaisolainen, muuttui maanviljelijänä kunnioitetuksi

kansalaiseksi. Eivätpä perustaneet meidän ylevämieliset esi-isämme,

sanoi Varro, ilman syytä maalaiskyliimme näiden väkeväin ja

urhoollisten miesten taimitarhaa, jotka puolustivat heitä sodan ja

ruokkivat heitä rauhan aikana. Plinius sanoo suoraan, että

maalaistribuksia pidettiin arvossa niihin kuuluvien miesten tähden, kun

sensijaan kaupungin tribuksiin siirrettiin pelkureita, joita tahdottiin

häpeällä rangaista. Kun sabinilainen Appius Claudius asettui Roomaan

asumaan, osoitettiin hänelle suurta kunnioitusta ja hänet kirjoitettiin

erääseen maalaistribukseen, joka sittemmin omaksui hänen perheensä

nimen. Vihdoin liitettiin vapautetut orjat johonkin kaupunkitribukseen,

mutta ei milloinkaan maalaistribukseen; eikä koko tasavallan aikana

esiintynyt ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku näistä vapautetuista

olisi päässyt hallitusmiehen virkaan, vaikka hän olikin päässyt

kansalaiseksi.

Tämä menettelytapa oli mainio; mutta se ajettiin niin pitkälle, että

siitä oli lopulta seurauksena järjestyssääntöjen muutos ja epäilemättä

väärinkäytöksiin johtava muutos.

Ensiksikin sallivat sensorit, vallattuaan jo aikoja sitten oikeuden

siirtää mielivaltaisesti kansalaisia yhdestä tribuksesta toiseen,

useimpien kirjoittautua mihin tribukseen he vain halusivat: lupa,

joka varmastikaan ei kelvannut mihinkään ja joka vain riisti

sensorintoimelta yhden sen tärkeimpiä vaikutuskeinoja. Kun lisäksi

suuret ja mahtavat kirjoittautuivat kaikki maaseudun tribuksiin ja

kansalaisiksi päässeet vapautetut jäivät alhaison kanssa kaupungin

tribuksiin, ei tribuksilla yleensä enään ollut kotipaikkaa eikä

aluetta, vaan olivat ne kaikki niin sekaisin, ettei voitu enään

eroittaa kunkin tribuksen jäseniä muutoin kuin luetteloihin

turvautumalla, niin että tribus-nimityksen merkitys muuttui

aineellisesta henkilölliseksi tai haihtui pikemminkin melkein

haavekuvaksi.

Tapahtui edelleen, että kun kaupungin tribukset joutuivat

helpommin saapuville, olivat ne useinkin voimakkaimpana aineksena

kansankokouksissa ja myivät valtion niille, jotka suvaitsivat ostaa

niihin kuuluvan roskaväen äänet.

Kun yleisten olojen järjestäjä oli muodostanut kymmenen kuriaa kuhunkin

tribukseen, kuului silloin kaupungin muurien suojassa asuvaan koko

Rooman kansaan kolmekymmentä kuriaa, joista jokaisella oli omat

temppelinsä, jumalansa, virkamiehensä, pappinsa ja juhlansa; näiden

juhlien nimenä oli _compitalia_, ja olivat ne samanlaisia kuin ne

_paganalia_-juhlat, joita maalaistribukset myöhemmin panivat toimeen.

Serviuksen toimittaessa uutta jakoa ei tätä lukumäärää kolmekymmentä

voitukaan tasaisesti jakaa hänen neljän tribuksensa kesken, minkä

tähden ei hän halunnutkaan siihen lainkaan koskea, niin että kuriat

muodostivat tribuksista riippumatta toisen Rooman asukkaiden jaon:

mutta kurioista ei ollut puhettakaan maalaistribuksissa eikä niihin

kuuluvan väestön keskuudessa, koska tribusten kehityttyä puhtaaksi

yhteiskunnalliseksi laitokseksi ja sotajoukkojen noston tultua toisella

tavalla järjestetyksi Romuluksen sotilaalliset jaoittelut olivat

käyneet tarpeettomiksi. Vaikka siis jokainen kansalainen olikin

kirjoitettu johonkin tribukseen, eivät läheskään kaikki kuuluneet

kurioihin.

Servius pani toimeen kolmannenkin jaoituksen, joka ei ollut missään

yhteydessä molempien edellisten kanssa ja josta seurauksiltaan tuli

tärkein niistä kaikista. Hän jakoi koko Rooman kansan kuuteen luokkaan,

joita hän ei eroittanut paikan eikä miesluvun, vaan omaisuuden

perusteella, niin että ensimäiset luokat kuuluivat rikkaille, viimeiset

köyhille ja keskimäiset keskinkertaisen varallisuuden haltijoille. Nämä

kuusi luokkaa oli edelleen jaettu 193:een pienempään osastoon, joita

sanottiin kenturioiksi; ja näiden osastojen suhde oli sellainen, että

ensimäinen luokka käsitti niistä yksinään enemmän kuin puolet ja

viimeinen muodosti vain yhden ainoan. Täten oli vähimmin mieslukuisassa

luokassa eniten kenturioita, ja koko viimeinen luokka laskettiin vain

yhdeksi alaosastoksi, vaikka se sisälsi yksinään yli puolet Rooman

asukkaista.

Jotta kansa ei huomaisi niin hyvin tämän viimeisen järjestelyn

seurauksia, koetti Servius antaa sille sotilaallisen näön: toiseen

luokkaan liitti hän kaksi kenturiaa aseseppiä ja neljänteen kaksi

kenturiaa sotakoneiden tekijöitä. Kussakin luokassa, paitsi

viimeisessä, eroitti hän nuoret vanhoista, s.o., ne, joiden oli

velvollisuus kantaa aseita, niistä, jotka ikä siitä laillisesti

vapautti: mikä eroitus pakotti vielä useammin kuin omaisuuden eroitus

toimittamaan arvioimisen tai laskemisen. Edelleen määräsi hän kokoukset

pidettäviksi Mars-kentällä, minne kaikkien niiden, jotka olivat

sotapalvelusijässä, oli saavuttava aseineen.

Syynä siihen, miksi hän ei viimeisessä luokassa noudattanut tätä

nuorten ja vanhojen jakoa, oli se seikka, ettei siihen kuuluvalle

alhaisolle myönnetty kunniaa kantaa aseita isänmaan puolustamiseksi:

täytyi olla oma kotiliesi sillä, joka halusi oikeutta sitä varjella; ja

kaikkien noiden lukemattomien kulkurirenttujen laumassa, jotka nykyään

loistavat kuningasten sotajoukoissa, on tuskin ainoatakaan, jota ei

olisi halveksien karkoitettu roomalaisesta kohortista, silloin kun

sotilaat olivat vielä vapauden puolustajia.

Viimeisessä luokassa eroitettiin kuitenkin vielä _proletaarit_ niistä,

joiden nimenä oli _capite censi_. Edelliset, jotka eivät sentään olleet

perin vailla kaikkea omaisuutta, antoivat ainakin kansalaisia

valtiolle, joskus sotilaitakin pakottavissa tilaisuuksissa. Sitävastoin

pidettiin taas niitä, joilla ei ollut kerrassaan mitään ja joita

voitiin laskea vain pääluvun mukaan, täydellisesti mitättöminä ja

arvottomina, ja Marius suvaitsi ensimäisenä värvätä heitä

sotajoukkoihinsa.

Käymättä tässä ratkaisemaan, oliko tämä kolmas jaoitus itsessään hyvä

vai huono, luulen voivani vakuuttaa, että vain ensimäisten roomalaisten

yksinkertaiset tavat, heidän epäitsekkyytensä, heidän mieltymyksensä

maanviljelykseen, heidän kaupankäynnin ja voitonhimon halveksuntansa

saattoivat tehdä sen käytännössä mahdolliseksi. Missä on nykyaikainen

kansa, jonka keskuudessa nielevä ahneus, levottomuuden henki,

juonittelut, alituiset siirtymiset, lakkaamattomat varallisuuden

mullistukset sallisivat sellaisen laitoksen pysyä pystyssä

kaksikymmentä vuotta hämmentämättä perinpohjin koko valtiota? On

myöskin tarkoin huomattava, että ankarat tavat ja arvioimisperiaatteet,

joilla oli suurempi vaikutusvalta kuin tällä järjestelmällä, oikoivat

Roomassa sen virheitä, ja että monikin rikas mies alennettiin köyhien

luokkaan, jos hän oli liiaksi pöyhkeillyt rikkaudellaan.

Kaikesta tästä käy helposti ymmärrettäväksi, miksi melkein aina

puhutaan vain viidestä luokasta, vaikka niitä todellisuudessa oli

kuusi. Kuudetta luokkaa, joka ei tuottanut sotilaita armeijalle eikä

äänestäjiä Mars-kentälle[53] ja jota ei tuskin lainkaan käytetty

tasavallassa, otettiin harvoin lukuun.

Sellaiset olivat Rooman kansan eri jaoitukset. Katsokaamme nyt,

millaisia seurauksia niistä oli kansankokouksissa. Laillisesti

kutsuttujen kokousten nimenä oli _comitia_; niitä pidettiin

tavallisesti Rooman torilla tai Mars-kentällä ja sanottiin niitä

kuriakokouksiksi, kenturiakokouksiksi ja tribuskokouksiksi niiden

kolmen jakomuodon mukaan, joita noudattaen ne oli järjestetty.

Kuriakokoukset olivat Romuluksen säätämiä, kenturiakokoukset Serviuksen

asettamia ja tribuskokoukset kansantribuunien hankkimia. Ei mikään laki

saanut lopullista vahvistustaan, ei ainoatakaan virkamiestä valittu

muualla kuin kansankokouksissa; ja kun ei ollut ainoatakaan

kansalaista, joka ei olisi kuulunut johonkin kuriaan, kenturiaan tai

tribukseen, seuraa siitä, ettei ainoakaan kansalainen ollut suljettu

äänestysoikeudesta ja että Rooman kansa oli todella sekä

oikeudellisesti että asiallisesti ylin valtiovalta.

Jotta kokoukset oli laillisella tavalla toimitettu ja jotta niissä

tehdyillä päätöksillä oli lain voima, tarvittiin kolme ehtoa: ensiksi,

että se virkakunta tai hallitusmies, joka ne kutsui kokoon, omasi

sellaiseen tehtävään kuuluvan vallan; toiseksi, että kokousta pidettiin

jonakin lain sallimana päivänä; kolmanneksi, että ennusmerkit olivat

suotuisia.

Ensimäisen säännöksen syytä ei ole tarvis selittää. Toinen kuuluu

yleisiin järjestysasioihin: niinpä kansankokousten pito ei ollut

sallittu juhla- tai markkinapäivinä, jolloin maaseutulaiset tulivat

Roomaan asioilleen ja jolloin heillä ei siis ollut aikaa viettää

päiväänsä torilla. Kolmannella piti senaatti aisoissa kopeata ja

levotonta kansaa ja hillitsi sopivasti kumouksellisten tribuunien

kiihkoa, vaikka nämä jälkimäiset keksivätkin monet keinot tästä

esteestä vapautuakseen.

Lait ja päämiesten valitseminen eivät suinkaan olleet ainoat

kansankokousten ratkaisuvaltaan kuuluvat asiat: koska Rooman kansa oli

anastanut hallituksenkin tärkeimmät tehtävät itselleen, voidaan sanoa,

että sen kokouksissa määrättiin Europan kohtalot. Tämä tehtävien

moninaisuus synnytti ne erilaiset muodot, jotka olivat näille

kokouksille ominaisia aina niiden asioiden mukaan, mitkä joutuivat

kansan päätettäviksi.

Näiden eri muotojen arvostelemiseksi riittää niiden vertailu.

Säätäessään kuriajärjestyksen tahtoi Romulus hillitä senaattia kansan

ja kansaa senaatin avulla, hänen itsensä vallitessa samalla tavalla

kaikkia. Hän antoi siis kansalle tällä muodolla koko lukumäärän suoman

vallan, pitääkseen siten tasapainossa mahtavuuden ja rikkauden

tarjoamaa valtaa, jonka hän jätti patriiseille: mutta yksinvallan

hengen mukaisesti jätti hän sentään enemmän etuja patriiseille sen

vaikutuksen muodossa, mikä näiden klienteillä saattoi olla äänten

enemmistöön. Tämä ihailtava patronusten ja klienttien järjestelmä oli

valtioviisauden ja ihmisyyden mestarityö, jota ilman ei tasavallan

hengelle niin vastakkainen patriisilaitos olisi voinut pysyä pystyssä.

Roomalla yksin on ollut kunnia antaa maailmalle tämä kaunis esimerkki,

josta ei ollut koskaan minkäänlaisia haitallisia tuloksia, mutta jota

ei kuitenkaan ole koskaan seurattu.

Koska tämä sama kuriajärjestelmä oli ollut voimassa kuningastenkin

aikana aina Serviukseen saakka ja koska viimeisen Tarquiniuksen

hallitusta ei pidetty laillisena, annettiin tavallisesti

kuninkaallisille laeille eroitukseksi muista nimitys _leges curiatae_.

Tasavallan aikana eivät kuriat, jotka rajoittuivat yhä neljään

kaupunkitribukseen ja joihin kuului enää vain Rooman roskaväkeä,

voineet miellyttää senaattia, joka oli patriisien etunenässä, enempää

kuin tribuunejakaan, jotka, niin plebeijejä kuin olivatkin, olivat

hyvin toimeentulevien kansalaisten etunenässä. Ne joutuivat siis

huonoon huutoon, ja niiden arvon aleneminen oli niin suuri, että niiden

kolmekymmentä liktoria toimittivat yhdessä sen, mitä kuriakokousten

olisi pitänyt tehdä.

Kenturiajako oli niin edullinen ylimystölle, ettei ensinnä osaa

käsittää, kuinka ei senaatti suoriutunut aina voittajana tällä nimellä

käyvistä kokouksista, joissa valittiin konsulit, sensorit ja muut

kuruliset virkamiehet. Koska niistä 193:sta kenturiasta, jotka

muodostivat koko Rooman kansan kuusi luokkaa, ensimäiseen luokkaan

kuului 98 ja koska äänet laskettiin vain kenturioittain, niin voitti

tosiaankin tämä ainoa ensimäinen luokka äänten luvussa kaikki muut.

Milloin kaikki sen kenturiat olivat yksimielisiä, ei enää huolittu

jatkaa edes äänten keräämistä; se, mitä pienin kansalaisryhmä oli

päättänyt, kävi suuren joukon ratkaisusta; ja voidaankin sanoa, että

kenturiakokouksissa järjesteltiin asioita paljon enemmän kolikoiden

enemmistön kuin äänten enemmistön perustuksella.

Mutta tätä suunnatonta vaikutusvaltaa voitiin heikontaa kahdella

tavalla. Ensinnäkin siten, että kun tavallisesti tribuunit ja lisäksi

aina suuri joukko plebeijejä kuuluivat rikkaiden luokkaan, nämä olivat

vastapainona patriisien mahtavuudelle tässä ensimäisessä luokassa.

Toinen keino oli sellainen, että kun alkuaan annettiin kenturiain

äänestää arvonsa mukaisesti, mikä pakotti aina alottamaan ensimäisestä,

myöhemmin määrättiinkin alottava kenturia ja tämä[54] arvalla kävi

yksinään suorittamaan vaalia; minkä jälkeen kaikki muut jonakin toisena

päivänä kokoonkutsutut kenturiat toistivat arvonsa mukaisessa

järjestyksessä saman vaalin ja vahvistivat tavallisesti sen. Näin

riistettiin esimerkin tarjoama vaikutusvalta säätyarvolta ja annettiin

se kansanvallan periaatteen mukaisesti arvalle.

Tästä menettelytavasta oli seurauksena toinenkin etu, nimittäin se,

että maaseudun kansalaisilla oli noiden kahden vaalin välillä aikaa

ottaa selkoa toistaiseksi nimitetyn ehdokkaan ansioista, ja että he

osasivat siten antaa äänensä asiantuntemuksen perusteella. Mutta

nopeuden verukkeella saatiin tämä menettelytapa poistetuksi, ja

molemmat vaalit toimitettiin samana päivänä.

Tribuskokoukset olivat varsinaisesti Rooman kansan käräjiä. Niihin

kutsuminen oli yksinomaan tribuunien tehtävänä, ja niissä tribuunit

valittiinkin ja niissä vahvistuttivat he kansanpäätösesityksensä.

Senaatilla ei ollut niissä minkäänlaista sananvaltaa, eikä se edes

saanut olla niissä läsnä; ja kun senaattorien oli näin pakko totella

lakeja, joista he eivät olleet saaneet äänestää, olivat he tässä

suhteessa vähemmän vapaita kuin halvimmat kansalaiset. Tämä oikeuden

loukkaus oli hyvin suuri erehdys ja se riitti yksinään tekemään

pätemättömiksi sellaisen kokonaisuuden päätökset, jonka kaikkia jäseniä

ei tähän kokonaisuuteen luettu. Vaikka kaikki patriisit olisivatkin

ottaneet osaa näihin kokouksiin sen oikeuden perustuksella, mikä heillä

siihen kansalaisina oli, eivät he silloin pelkiksi yksityishenkilöiksi

muuttuneina olisi isostikaan kyenneet vaikuttamaan äänestykseen, joka

tapahtui pääluvun mukaan ja jossa alhaisinkin proletaari merkitsi yhtä

paljon kuin senaatin puheenjohtaja.

On siis ilmeistä, että paitsi järjestystä, joka oli seurauksena näistä

erilaisista jaoista niin suuren kansan äänien keräämisessä, nämä

jaotkaan eivät supistuneet itsessään samantekeviksi muodollisuuksiksi,

vaan tarjosi niistä kukin sen suosimiseen vaikuttaneiden

tarkoitusperien mukaisia tuloksia.

Lähtemättä tätä asiaa yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan voimme

ylempänä esitetyistä selityksistä havaita, että tribuskokoukset olivat

edullisimpia kansanvaltaiselle hallitukselle ja kenturiakokoukset

ylimysvallalle. Mitä tulee kuriakokouksiin, joissa Rooman roskaväki

yksinään muodosti enemmistön, niin täytyi niiden joutua huonoon

maineeseen, koska ne eivät kelvanneet muuhun kuin tyranniuden ja

pahojen aikeiden suosimiseen, niin että kumousmiehetkin karttoivat

käyttämästä välikappaletta, joka paljasti liian selvästi heidän

tarkoituksensa. Varmaa on, että Rooman kansan koko majesteetti ilmeni

vain kenturiakokouksissa, jotka yksin olivat täydellisiä, koska

nimittäin kuriakokouksista puuttuivat maalaistribukset ja

tribuskokouksista senaatti ja patriisit.

Äänten keräämisen toimittivat ensimäiset roomalaiset yhtä

yksinkertaisesti kuin olivat yksinkertaisia heidän tapansakin,

vaikkeivät niin yksinkertaisesti kuin spartalaiset. Kukin ilmoitti

kantansa kovalla äänellä ja kirjuri merkitsi sen muistiin. Äänten

enemmistö kussakin tribuksessa määräsi tribuksen kannan, äänten

enemmistö kaikkien tribusten kesken määräsi kansan kannan, ja samoin

oli laita kuriain ja kenturiain. Tämä tapa oli hyvä niin kauvan kuin

rehellisyys vallitsi kansalaisten keskuudessa ja kuin jokainen häpesi

antaa julkisesti ääntänsä väärälle mielipiteelle tai arvottomalle

henkilölle; mutta kun kansa turmeltui ja ääniä ostettiin, pidettiin

salaista äänestystä soveliaampana, jotta ostajia voitaisiin pitää

aisoissa epäluulon avulla ja jotta veijareille hankittaisiin keino

päästä tulemasta isänmaansa pettureiksi.

Tiedän kyllä Ciceron moittivan tätä muutosta ja laskevan osittain sen

syyksi tasavallan häviön. Mutta vaikka tajuankin sen suuren

merkityksen, mikä tässä asiassa on annettava Ciceron arvovaltaiselle

mielipiteelle, en voi yhtyä häneen. Minun ajatukseni on päinvastoin se,

että valtion perikatoa vain joudutettiin, kun ei samanlaisia muutoksia

tehty enemmänkin. Niinkuin ei terveiden ihmisten elintapa sovellu

sairaille, niin ei myös tule hallita turmeltunutta kansaa samojen

lakien nojalla, jotka ovat omiaan hyvälle kansalle. Mikään ei todista

paremmin tämän menettelyohjeen pätevyyttä kuin Venetsian tasavallan

pitkä ikä, sen varjokuva kun on vielä tänä päivänäkin olemassa

yksinomaan sentähden, että sen lait soveltuvat vain kelvottomille

ihmisille.

Kansalaisille jaettiin siis pieniä tauluja, joilla kukin saattoi

äänestää kenenkään tietämättä hänen kantaansa. Säädettiin myös uusia

taulujen keräämisen, äänten laskemisen, lukujen vertaamisen y.m.s.

menettelytapoja, mikä ei sentään estänyt usein epäilyksiä syntymästä

näihin tehtäviin määrättyjen virkamiesten[55] uskollisuudesta. Lopulta

oli pakko puoluejuonten ja äänikaupan ehkäisemiseksi julkaista

suoranaisia asetuksia, joiden lukuisuus osoittaa niiden hyödyttömyyden.

Viimeisinä aikoina oli usein pakko turvautua aivan erikoisiin keinoihin

lakien tehottomuuden auttamiseksi. Väliin puhuttiin ihmeistä; mutta

tämä keino, joka saattoi vaikuttaa kansaan, ei vaikuttanut niihin,

jotka sitä hallitsivat. Väliin kutsuttiin kokous yht'äkkiä, ennenkuin

ehdokkailla oli ollut aikaa virittää juoniansa. Väliin kulutettiin koko

istunto puhumiseen, jos nähtiin määrätyn mielipiteen kannattajaksi

houkutellun kansan olevan valmiina tekemään huonon päätöksen. Mutta

lopultakin teki kunnianhimo kaikki tyhjäksi; ja uskomatonta on, että

tämä suunnaton kansa kykeni niin monista väärinkäytöksistä huolimatta

muinaisten säädöstensä turvin yhä edelleen valitsemaan virkamiehensä,

vahvistamaan lakinsa, ratkaisemaan oikeusjuttunsa, suorittamaan

yksityiset ja yleiset asiansa melkein yhtä luistavasti kuin senaatti

itse.

Viides luku.

Tribuuninvirasta.

Milloin ei voida saada aikaan täsmällistä suhdetta valtion perusosien

välillä tai milloin poistamattomat syyt lakkaamatta muuttelevat tätä

suhdetta, silloin asetetaan erikoinen virkakunta, joka ei ole missään

kiinteässä yhteydessä toisten kanssa, joka palauttaa kunkin jäsenen

oikeaan suhteeseensa ja joka muodostaa yhdyssiteen tai välittävän

jäsenen joko ruhtinaan ja kansan tai ruhtinaan ja ylimmän valtiovallan

tai samalla kertaa molempien puolten välille, jos niin tarvitaan.

Tämä virkakunta, jota minä nimitän _tribunaatiksi_, pitää voimassa

lakeja ja lakiasäätävää valtaa. Joskus se suojelee ylintä valtiovaltaa

hallitukselta, niinkuin tekivät Roomassa kansantribuunit; joskus se

taasen tukee hallitusta kansaa vastaan, niinkuin tekee nykyään Kymmenen

Miehen neuvosto Venetsiassa; ja joskus pitää se tasapainossa puolta ja

toista, kuten tekivät Spartan eforit.

Tribuunin virka ei kuulu kansalaisvaltion oleellisiin osiin, eikä sillä

myös saa olla minkäänlaista osaa lakiasäätävään, enempää kuin

toimeenpanevaankaan valtaan; mutta juuri tästä syystä on sen valta sitä

suurempi, sillä kun se ei voi mitään tehdä, voi se kaikki estää.

Tribuuni on lakien suojelijana loukkaamattomampi ja kunnioitetumpi kuin

ruhtinas, joka panee ne toimeen, ja kuin ylin valtiovalta, joka ne

säätää. Se nähtiin hyvin selvästi Roomassa, kun noiden kopeiden

patriisien, jotka aina halveksivat kansaa kokonaisuudessaan, oli pakko

taipua pelkän yksityisen, kansan asettaman virkamiehen edessä, jolla ei

ollut käsky- eikä tuomiovaltaa.

Viisaasti rajoitettu tribuunintoimi on hyvän valtiojärjestyksen lujin

tuki; mutta jos siihen sisältyy hiukkanenkin liikaa voimaa, kaataa se

kaikki. Heikkous ei kuulu lainkaan sen luonteeseen; ja jos se vain on

jotakin, ei se ole koskaan vähemmän kuin sen pitää.

Se turmeltuu tyranniaksi silloin kun se anastaa toimeenpanevan vallan,

jonka hillitsijä se vain on, tai kun se tahtoo säätää lakeja, joita sen

tulisi vain suojella. Eforien suunnaton valta, joka oli vaaraton niin

kauvan kuin Sparta säilytti tapansa, joudutti niiden turmeltumista

sitten kun se oli kerran päässyt alkuun. Näiden tyrannien murhaaman

Agis-kuninkaan veren kosti hänen seuraajansa: eforien rikos ja sen

rangaistus jouduttivat samalla tavalla tasavallan perikatoa; ja

Kleomeneksen jälkeen ei Sparta ollut enää mitään. Rooma kulki myös

häviöönsä samaa tietä, ja tribuunien vähitellen anastama liiallinen

valta suojeli vihdoin vapauden säilyttämiseksi laadittujen lakien

avulla keisareja, jotka tämän vapauden tuhosivat. Mitä tulee

venetsialaiseen Kymmenen Miehen neuvostoon, niin on se verioikeus, yhtä

kauhistava patriiseille kuin kansallekin, verioikeus, joka ei suinkaan

julkisesti suojele lakeja, vaan joka näiden lakien menetettyä arvonsa

vain iskee pimeässä iskuja, joita ei uskalleta huomata.

Tribuuninviran teho heikkenee niinkuin hallituksenkin sen jäsenten

lisääntyessä. Kun roomalaiset kansantribuunit, joita oli ensin kaksi,

sitten viisi, halusivat korottaa tämän luvun kaksinkertaiseksi, antoi

senaatti heidän niin tehdä, koska se oli varsin varma siitä, että se

voisi siten pitää aisoissa yksiä toisten avulla; niinkuin tapahtuikin.

Paras keino niin peloittavan virkakunnan anastuspyyteiden

ehkäisemiseksi, keino, jota ei yksikään hallitus ole tähän asti

älynnyt, olisi se, ettei tätä virkakuntaa tehtäisi pysyväksi, vaan että

säädettäisiin määräajat, jolloin se olisi kokonaan lakkautettuna. Nämä

väliajat, joiden ei tulisi olla niin pitkiä, että väärinkäytökset

ennättäisivät juurtua, saattaisi laki määrätä sillä tavalla, että niitä

olisi tarvittaessa helppo lyhentää erikoisilla valtuuksilla.

Tästä keinosta ei minun nähdäkseni johdu minkäänlaisia haittoja, koska,

niinkuin olen sanonut, tribuunintoimi ei kuulu valtiojärjestykseen ja

koska sen voi siis siitä poistaakin tämän siitä kärsimättä; ja se

näyttää minusta tehokkaaltakin, koska äskettäin asetettu virkamies ei

lähde siitä vallasta, mikä oli hänen edeltäjällään, vaan siitä, minkä

laki hänelle antaa.

Kuudes luku.

Diktaattorinvirasta.

Lakien jäykkyys, joka estää niitä taipumasta tapausten mukaan, saattaa

eräissä olosuhteissa tehdä ne tuhoatuottaviksi ja aiheuttaa niiden

kautta valtion häviön jossakin uhkaavassa käänteessä. Muodollisuuksien

järjestys ja hitaus vaativat oman aikansa, jota olosuhteet eivät joskus

myönnä. Saattaa esiintyä tuhansia tapauksia, joita lainsäätäjä ei ole

ottanut lainkaan huomioon; ja erinomaisen tarpeellinen ennakkotieto

onkin se, ettei kaikkea voida ennakolta tietää.

Ei tule siis suinkaan tahtoa lujittaa valtiollisia laitoksia siihen

määrään, ettei enää kyetä niiden toimintaa seisauttamaan. Itse

Spartakin antoi joskus lakiensa levätä.

Mutta vain kaikkein suurimmat vaarat voivat oikeuttaa yleisen

järjestyksen rikkomisesta johtuvan vaaran, eikä tule milloinkaan

lakkauttaa lakien pyhää valtaa muulloin kuin silloin, kun on kysymys

isänmaan pelastamisesta. Tällaisissa harvinaisissa ja ilmeisissä

tapauksissa pidetään huolta yleisestä turvallisuudesta erikoisella

päätöksellä, joka uskoo sen säilyttämisen kaikkein arvokkaimmalle. Tämä

valtuutus voidaan antaa kahdella tavalla, aina vaaran laadun mukaan.

Jos hallituksen toimitehon lisääminen on riittävä apukeino, keskitetään

tämä hallitus sen yhden tai kahden jäsenen käsiin; täten ei muuteta

lakien pätevyyttä, vaan ainoastaan niiden käyttelemisen muotoa. Mutta

jos taas vaara on niin suuri, että lakien koneisto on sen torjumisen

esteenä, silloin nimitetään ylipäällikkö, joka käskee kaikki lait

vaikenemaan ja keskeyttää hetkeksi ylimmän valtiovallan; sellaisessa

tapauksessa ei yleistahdosta voida olla epätietoisia, koska kansan

ensimäisenä tarkoituksena ilmeisesti on, ettei valtio joutuisi

perikatoon. Tällä tavalla ei lakiasäätävän vallan seisahduttaminen

suinkaan merkitse sen poistamista kokonaan: hallitusmies, joka pakottaa

sen vaikenemaan, ei voi pakottaa sitä puhumaan; hän vallitsee sitä,

voimatta sitä edustaa; hän saattaa tehdä kaikkea, paitsi lakeja.

Edellistä keinoa käytti Rooman senaatti silloin kun se vakiintuneen

kaavan mukaisesti antoi konsulien huoleksi tasavallan pelastamisen;

jälkimäinen tuli kysymykseen silloin kun toinen kahdesta konsulista

nimitti diktaattorin,[56] minkä tavan Rooma oli oppinut Albalta.

Tasavallan alkuaikoina turvauduttiin sangen usein diktaattorin

asettamiseen, koska valtio ei ollut vielä kylliksi vakiintunut

voidakseen pysyä pystyssä vain oman järjestyksensä voimalla. Kun

turmeltumattomat tavat tekivät silloin tarpeettomiksi monet niistä

varokeinoista, jotka olisivat olleet välttämättömiä jonakin toisena

aikana, ei pelätty diktaattorin käyttävän väärin valtaansa eikä

yrittävän pitää sitä määräaikaa kauvemmin. Näytti päinvastoin siltä,

että niin suuri mahti rasitti ankarasti sitä, jolle se oli uskottu,

niin kiireesti pyrki hän siitä luopumaan, ikäänkuin olisi ollut liian

vaivaloinen ja liian vaarallinen tehtävä olla lakien sijassa.

Niinpä ei väärinkäytösten vaara, vaan arvon alenemisen vaara saatakaan

minua moittimaan tämän korkeimman viran varomatonta käyttämistä

alkuaikoina. Sillä kun sitä tuhlailemalla tuhlattiin vaaleihin,

vihkimyksiin ja kaikenlaisiin puhtaasti muodollisiin toimituksiin, oli

pelättävissä, että se muuttuisi vähemmän kunnioitusta herättäväksi

silloin kun sitä tosiaan tarvittiin ja että totuttaisiin pitämään vain

turhana arvonimenä virkaa, jota käytettiin vain turhiin juhlamenoihin.

Tasavallan loppuaikoina käyttivät varovaisemmiksi muuttuneet

roomalaiset diktaattorin apua yhtä ymmärtämättömästi säästellen kuin he

olivat ennen käyttäneet sitä tuhlaten. Oli helppoa huomata, että heidän

pelkonsa oli huonosti perusteltu, että pääkaupungin heikkous oli

silloin sen turvana sen piirissä asuvia hallitusmiehiä vastaan, että

diktaattori saattoi eräissä tapauksissa puolustaa yleistä vapautta

voimatta milloinkaan sitä vahingoittaa ja ettei Rooman kahleita

suinkaan tultaisi takomaan Roomassa itsessään, vaan sen sotajoukoissa:

se vähäinen vastarinta, mitä Marius kykeni tekemään Sullalle ja

Pompejus Caesarille, osoitti selvästi, mitä voitiin odottaa sisäiseltä

virkamahdilta ulkoisen voiman kukistamiseksi.

Tämä erehdys sai roomalaiset tekemään suuria virheitä. Suuren virheen

tekivät he esimerkiksi silloin, kun eivät nimittäneet diktaattoria

Catilinan jutussa: sillä kun oli kysymys vain pääkaupungista ja

korkeintaan jostakin Italian maakunnasta, olisi diktaattori sillä

rajattomalla vallalla, minkä lait hänelle antoivat, helposti

hajoittanut salaliiton, jonka nyt tukahutti vain onnellisten sattumain

yhtymä, ja tällaisia onnellisia sattumiahan ei inhimillisen

varovaisuuden olisi pitänyt koskaan odottaa.

Sen sijaan tyytyi senaatti luovuttamaan kaiken valtansa konsuleille:

mistä seurasi, että Ciceron oli voidakseen toimia tehokkaasti pakko

mennä tämän vallan rajojen yli eräässä erinomaisen tärkeässä kohdassa,

ja että jos ensimäisessä ilon huumauksessa hyväksyttiinkin hänen

menettelynsä, vaadittiin häneltä myöhemmin täydellä oikeudella tiliä

vastoin lakeja vuodatetusta kansalaisten verestä, moite, jota ei olisi

voitu kohdistaa diktaattoriin. Mutta konsulin kaunopuheisuus tempasi

kaikki mukaansa; ja kun hän itse, vaikka olikin roomalainen, rakasti

enemmän omaa kunniaansa kuin isänmaatansa, ei hän etsinyt niin paljon

laillisinta ja varminta keinoa valtion pelastamiseksi kuin keinoa

kaiken tästä selkkauksesta lähtevän kunnian anastamiseksi omalle

osalleen.[57] Niinpä kunnioitettiinkin häntä aivan oikein Rooman

vapauttajana ja rangaistiin aivan oikein lakien rikkojana. Kuinka

loistava hänen paluunsa lie ollutkin, niin oli se varmastikin vain

armonosoitus.

Millä tavalla muutoin tämä tärkeä valtuutus annettaneekaan, niin on

välttämätöntä määrätä sen kestämisaika hyvin lyhyeksi, eikä sitä saisi

milloinkaan pidentää; sellaisissa murroskohdissa, jotka pakottavat sen

antamaan, on valtio pian joko hävitetty tai pelastettu; ja sitten kun

polttava tarve on ohi, muuttuu diktaattorinvirka tyrannimaiseksi tai

hyödyttömäksi. Roomassa, missä diktaattorien virka-aika oli vain kuusi

kuukautta, luopuivat useimmat vallastaan jo ennen määrähetkeä. Jos

virka-aika olisi ollut pitempi, ehkäpä olisivat he tunteneet houkutusta

pidentää sitä yhä, niinkuin tekivät decemvirit eli kymmenmiehet yhden

vuoden kestäneelle virka-ajalleen. Diktaattorilla oli vain niin paljon

aikaa, että hän ennätti täyttää sen välttämättömän tehtävän, jota

varten hänet oli valittu, mutta hänellä ei ollut aikaa hautoa muita

tuumia.

Seitsemäs luku.

Sensorinvirasta.

Niinkuin yleistahdon julistamisen toimittaa laki. niin toimittaa

julkisen arvostelun julistamisen sensori: yleinen mielipide on

jonkunlainen laki, jonka toimeenpanija sensori on ja jota hän vain

ruhtinaan tavoin sovelluttaa yksityistapauksiin.

Sensori ei ole siis suinkaan kansan mielipiteen valtias, vaan

ainoastaan sen julistaja; ja heti kun hän siitä poikkeaa, ovat hänen

päätöksensä turhia ja tehottomia.

On hyödytöntä eroittaa jonkun kansakunnan tavat sen kunnioituksen

esineistä; sillä kaikki tuo lähtee samalta perustalta ja sekaantuu

pakostakin keskenään. Kaikkien maailman kansojen keskuudessa ei

suinkaan luonto määrää niiden käyttämien nautintojen valintaa, vaan

yleinen mielipide. Opastakaa ihmisten mielipiteet oikealle tolalle ja

heidän tapansa puhdistuvat itsestään. Aina rakastetaan sitä, mikä on

kaunista tai mitä pidetään kauniina, mutta juuri tässä arvostelussa

erehdytään: tätä arvostelua tulee siis ohjata. Joka arvostelee tapoja,

arvostelee kunniaa, ja joka arvostelee kunniaa, saa lakinsa yleiseltä

mielipiteeltä.

Jonkun kansan mielipiteet syntyvät sen valtiojärjestyksestä; vaikka

laki ei määrääkään tapoja, synnyttää lainsäädäntö ne kuitenkin: milloin

laki heikkenee, turmeltuvat tavatkin; mutta silloin ei sensorien

arvostelu kykene tekemään sitä, mitä lakien voima ei kyennyt tekemään.

Tästä seuraa, että sensorien toiminta saattaa olla hyödyllinen tapojen

säilyttämiseksi, mutta ei koskaan niiden palauttamiseksi entiselleen.

Asettakaa sensoreja lakien tehokkuuden aikana: heti kun ne ovat tämän

tehokkuuden menettäneet, on kaikki epätoivoista; ei millään laillisella

eikä oikeutetulla ole enää voimaa sitten kun ei sitä ole enää

laeillakaan.

Sensorien toiminta pitää hyviä tapoja voimassa, estämällä yleistä

mielipidettä turmeltumasta, pitämällä huolta sen oikeasta suunnasta

viisailla menettelytavoilla, joskus suorastaan antamalla sille määrätyn

muodon silloin kun se vielä häilyy. Tapa käyttää varamiehiä

kaksintaisteluissa, tapa, joka oli yltynyt suoranaiseksi raivoksi

Ranskan kuningaskunnassa, hävisi sieltä yksinomaan näiden sanojen

voimasta, jotka olivat luettavina eräässä kuninkaallisessa

julistuksessa: _Mitä niihin tulee, jotka ovat kyllin raukkamaisia

kutsuakseen varamiehiä_... Kun tämä arvostelu kävi edeltäpäin samaan

suuntaan kuin yleisönkin arvostelu, määräsi se sen yhdellä iskulla.

Mutta kun samaiset julistukset tahtoivat tehdä tiettäväksi, että oli

myöskin raukkamaista antautua kaksintaisteluun, mikä oli kylläkin aivan

totta, mutta yleisen mielipiteen vastaista, teki yleisö pilkkaa

sellaisesta päätöksestä, josta se oli jo muodostanut oman arvostelunsa.

Olen maininnut muualla,[58] että kun yleinen mielipide ei siedä

minkäänlaista pakkoa, ei pakosta saanut myöskään näkyä jälkeäkään

virkakunnassa, joka oli asetettu sitä edustamaan. Ei voi liiaksi

ihailla sitä taitoa, millä roomalaiset ja vielä paremmin

lakedaimonilaiset käyttelivät tätä uudempien kansojen keskuudesta

kokonaan hävinnyttä vaikutuskeinoa.

Jos huonoista tavoistaan tunnettu mies oli esittänyt oivallisen

mielipiteen Spartan neuvostossa, toimittivat eforit sitä huomioon

ottamatta jonkun hyveellisen kansalaisen tekemään saman ehdotuksen.

Mikä kunnia yhdelle, mikä häpäisevä huomautus toiselle, kehumatta tai

moittimatta kumpaakaan! Eräät juoppolallit saastuttivat kerran

Samos-saarella[59] eforien virkaistuimen: seuraavana päivänä

kuulutettiin julkisesti ruokoton esiintyminen samoslaisille sallituksi.

Todellinen rangaistus ei olisi koskenut niin ankarasti kuin moinen

lupa. Kun Sparta on lausunut mielipiteensä siitä, mikä on tai mikä ei

ole kunniallista, ei Kreikka vetoa sen tuomioista.

Kahdeksas luku.

Kansalaisuskonnosta.

Ihmisillä ei alkuaan ollut muita kuninkaita kuin jumalat, eikä muuta

hallitusta kuin jumalhallitus. He ajattelivat samoin kuin Caligula ja

ajattelivat siihen aikaan oikein. Tarvitaan pitkällistä tunteiden ja

käsitystapojen muutosta, ennenkuin ihminen jaksaa alistua hyväksymään

kaltaisensa herrakseen ja uskoa tulevansa hyvin toimeen silläkin

tavalla.

Yksin siitä seikasta, että jumala asetettiin jokaisen valtiollisen

yhdyskunnan pääksi, seurasi, että oli yhtä monta jumalaa kuin

kansaakin. Kaksi toisilleen vierasta ja melkein aina toisilleen

vihamielistä kansaa ei voinut kauvan tunnustaa samaa herraa: kaksi

keskenään taistelevaa sotajoukkoa ei voisi totella samaa päällikköä.

Näin oli kansallisista jakautumisista seurauksena monijumalaisuus ja

siitä taas uskonnollinen ja kansallinen suvaitsemattomuus. jotka ovat

luonnostaan sama asia, niinkuin jälempänä osoitetaan.

Kreikkalaisten päähänpisto nähdä omia jumaliaan raakalaiskansojen

keskuudessa johtui siitä päähänpistosta, että he olivat mielestään myös

näiden kansojen luonnollisia ylivaltiaita. Mutta meidän päivinämme

tuhlataan oppineisuutta sangen naurettavalla tavalla silloin kun

väitetään eri kansojen jumalia samoiksi olennoiksi; ikäänkuin Moolok,

Saturnus ja Kroonos voisivat olla yksi ja sama jumala; ikäänkuin

foinikialaisten Baal, kreikkalaisten Zeus ja latinalaisten Jupiter

voisivat olla sama jumala; ikäänkuin voisi olla mitään yhteistä

haaveolennoiila, joilla on eri nimetkin!

Mutta jos kysyttäisiin, kuinka pakanuuden aikana, jolloin jokaisella

valtiolla oli omat palvontamenonsa ja jumalansa, ei ollut lainkaan

uskonsotia, niin vastaan minä sen johtuneen juuri siitä, ettei

ainoakaan valtio, jolla oli oma jumalanpalveluksensa yhtä hyvin kuin

hallituksensakin, eroittanut jumaliaan laeistaan. Valtiollinen sota oli

samalla myös uskonnollista sotaa: jumalain hallintoalueiden rajat

kulkivat niin sanoaksemme pitkin kansakuntien rajoja. Yhden kansan

jumalalla ei ollut mitään oikeuksia toisiin kansoihin. Pakanain jumalat

eivät olleet suinkaan kateellisia jumalia; he jakoivat keskenään

maailman herruuden. Jopa taipuivat Mooses ja Heprean kansakin joskus

tähän käsitykseen Israelin jumalasta puhuessaan. He pitivät kyllä, se

on totta, kananealaisten jumalia mitättöminä ja voimattomina olentoina,

koska nämä kananealaiset olivat henkipattoja, tuhoon vihittyjä kansoja,

joiden maat heidän oli määrä anastaa. Mutta katsokaahan vain, kuinka he

puhuivat niiden naapurikansojen jumalista, joita heidän oli kielletty

ahdistamasta! _Jos sinun jumalas Kamos on jonkun ajanut pois_, sanoi

Jefta Ammonin lapsille, _omista se ja anna meidän omistaa kaikki ne,

jotka Herra meidän Jumalamme meidän edestämme on ajanut pois_.[60]

Nähdäkseni tunnustetaan siinä hyvin selvästi Kamoksen oikeuksien ja

Israelin jumalan oikeuksien samanarvoisuus.

Mutta kun juutalaiset, jouduttuaan ensin Babylonian kuninkaiden ja

sittemmin Syyrian kuninkaiden valtaan, tahtoivat itsepintaisesti olla

tunnustamatta mitään muuta jumalaa kuin omaansa, toimitti tämä

kieltäytyminen, jota pidettiin kapinoimisena voittajaa vastaan, heille

monia vainoja, joista kerrotaan heidän historiassaan ja joista ei nähdä

ainoatakaan muuta esimerkkiä ennen kristinuskon ilmestymistä.[61]

Koska jokainen uskonto oli yksinomaan sidottu sen valtion lakeihin,

joka sen määräsi, ei ollut olemassa toista keinoa jonkun kansan

kääntämiseksi kuin sen orjuuttaminen eikä muita lähetyssaarnaajia kuin

valloittajat; ja kun pakko muuttaa uskoa oli voitettujen laki, täytyi

aluksi voittaa ennenkuin saattoi puhua uskon muuttamisesta. Ihmiset

eivät suinkaan taistelleet jumalain puolesta, vaan taistelivat jumalat,

niinkuin Homeroksessakin, ihmisten puolesta; kukin pyysi omalta

jumalaltaan voittoa ja maksoi sen uusilla alttareilla. Ennenkuin

roomalaiset valloittivat jonkun paikan, kehoittivat he sen jumalia

poistumaan; ja jos he jättivät tarentumilaisille näiden vihastuneet

jumalat, niin tapahtui se siksi, että he pitivät näitä jumalia omien

jumaliensa alamaisina, joiden oli pakko osoittaa niille nöyryyttään: he

jättivät voitetuille näiden jumalat, niinkuin he jättivät heille heidän

lakinsa. Kapitoliumin Jupiterille lahjoitettu seppele oli useinkin

ainoa vero, mitä he tässä suhteessa vaativat.

Kun roomalaiset olivat valtansa mukana levittäneet myös uskontoaan ja

jumaliaan ja usein vielä itse omaksuneet voitettujen jumalia

myöntämällä molemmille kansalaisoikeudet, kerääntyi tämän laajan

valtakunnan kansoille vähitellen suuret joukot jumalia ja

palvontamenoja, jotka olivat kutakuinkin samanlaisia kaikkialla: ja

siitä syystä muodosti pakanuus lopulta koko silloin tunnetussa

maailmassa vain yhden ja saman uskonnon.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa tuli Jeesus maan päälle perustamaan

hengen valtakuntaa: kun uskonnollinen periaate joutui näin eroon

valtiollisesta, oli siitä se seuraus, että valtio lakkasi olemasta yksi

yhtenäinen kokonaisuus ja että syntyi paljon sisäisiä eripuraisuuksia,

jotka eivät ole koskaan suoneet kristityille kansoille rauhaa. Mutta

kun tämä uusi toiseen maailmaan kuuluvan valtakunnan ajatus ei jaksanut

koskaan pystyä pakanain päähän, pitivät he aina kristittyjä oikeina

kapinoitsijoina, jotka alistumista teeskennellen odottivat vain sopivaa

hetkeä päästäkseen riippumattomiksi, jopa suorastaan kaikkien

käskijöiksi ja ovelasti anastaakseen vallan, jota he olivat

heikkoudessaan kunnioittavinaan. Ja se oli syynä vainoihin.

Se, mitä pakanat pelkäsivät, tapahtui. Silloin muutti kaikki muotoaan:

nöyrät kristityt muuttivat puhetapaansa, ja pian nähtiin tuon n.s.

toiseen maailman kuuluvan valtakunnan sukeutuvan näkyvän päämiehen

johdossa kaikkein häikäilemättömimmäksi itsevaltiudeksi tässä

maailmassa.

Mutta kun on silti aina ollut olemassa myös ruhtinas ja maallisen

valtion lait, on tästä kaksoisvaltiudesta ollut seurauksena

lakkaamattomia tuomiovallan ristiriitoja, jotka ovat tehneet kaiken

hyvän valtiojärjestyksen mahdottomaksi kristityissä maissa, eikä

koskaan ole päästy selville siitä, kumpaako oli velvollisuus totella,

maallista valtiasta vaiko pappia.

Useat kansat ovat kuitenkin sekä Europassa että sen naapuristossa

tahtoneet säilyttää tai uudelleen saattaa voimaan vanhan järjestelmän,

mutta menestyksettä: kristinuskon henki on voittanut kaikkialla. Pyhä

uskonto on aina jäänyt tai päässyt riippumattomaksi ylimmästä

valtiovallasta, ja sen ja valtioruumiin väliltä on aina puuttunut

välttämätön yhdysside. Muhammedilla oli hyvin järkeviä näkökantoja ja

hän liitti valtiollisen järjestelmänsä lujaksi kokonaisuudeksi; ja niin

kauvan kuin hänen luomansa hallitusmuoto pysyi voimassa kaliifien,

hänen seuraajainsa aikana, oli tämä hallitus ehdottoman eheä ja sikäli

siis hyvä. Mutta kun arabialaisista oli tullut ylellisiä, sivistyneitä,

hienostuneita, velttoja ja pelkurimaisia, joutuivat he raakalaisten

ikeeseen: silloin alkoi taas molempien mahtien erkaneminen toisistaan.

Vaikka tämä erkaneminen onkin muhamettilaisten keskuudessa vähemmän

ilmeinen kuin kristittyjen, on se kuitenkin olemassa, varsinkin Alin

perustamassa lahkossa; ja on valtioita, kuten esim. Persia, missä se

pyrkii lakkaamatta näkyviin.

Meidän keskuudessamme ovat Englannin kuninkaat asettuneet myös kirkon

päämiehiksi; saman ovat tehneet tsaarit: mutta tässäkin asemassa

ollessaan eivät he ole joutuneet niin paljon herroiksi kuin

palvelijoiksi; he ovat saaneet pikemmin vain vallan tukea kirkkoa kuin

oikeuden toimittaa siinä muutoksia; he eivät ole sen piirissä

lainsäätäjiä, vaan ainoastaan ruhtinaita. Kaikkialla, missä papisto

muodostaa lujan yhdyskunnan,[62] on se herra ja lainsäätäjä

isänmaassaan. On siis olemassa kaksi mahtia, kaksi ylintä valtaa myös

Englannissa ja Venäjällä, aivan niinkuin muuallakin.

Kaikista kristityistä kirjailijoista on filosofi Hobbes ainoa, joka on

mainiosti älynnyt sekä vian että sen parannuskeinon, joka on uskaltanut

ehdottaa kotkan molemmat päät yhdistettäviksi ja kaikki alistettavaksi

palvelemaan valtiollista kokonaisuutta, jota ilman ei valtio eikä

hallitus saata milloinkaan olla hyvin järjestetty. Mutta hänen on

täytynyt huomata, että kristinuskon vallanhimoisen hengen oli mahdoton

sopeutua hänen järjestelmäänsä ja että papin etu tulisi aina olemaan

valtion etua voimakkaampi. Hänen valtiollisissa opeissaan esiintyvä

hirveä ja väärä ei ole tehnyt niitä niin vihatuiksi kuin niissä

ilmenevät oikeat ja todet kohdat.[63]

Luullakseni olisi historiallisia tosiasioita tältä näkökannalta lähtien

kehittelemällä hyvin helppo kumota Baylein ja Warburtonin vastakkaiset

mielipiteet, edellinen kun väittää, ettei minkäänlainen uskonto ole

hyödyllinen valtiolliselle yhdyskunnalle, jälkimäisen taas kannattaessa

sitä ajatusta, että kristinusko on sen voimakkain tuki. Edelliselle

kävisi todistaminen, ettei ikinä ole vielä valtiota perustettu uskonnon

olematta sen pohjana: ja jälkimäiselle, että kristillinen laki on

syvimmältään enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen valtion lujalle

järjestäytymiselle. Jotta kävisi täysin ymmärrettäväksi, mitä minä

ajattelen, on minun vain tarvis hiukan tarkistaa uskontoon kohdistuvia

ja aiheeseeni liittyviä liian epämääräisiä käsitteitä.

Tarkastettuna suhteessaan yhteiskuntaan, joka on joko yleinen tai

yksityinen, on uskontokin jaettavissa kahteen lajiin, nimittäin ihmisen

uskontoon ja kansalaisen uskontoon. Edellinen, joka tulee toimeen ilman

temppelejä, ilman alttareja, ilman kirkonmenoja, joka rajoittuu vain

puhtaasti sisäiseen ylimmän jumalan palvelemiseen ja siveyden

ijankaikkisiin velvollisuuksiin, on evankeliumin puhdasta ja

yksinkertaista uskontoa, todellista jumaluskoa, sitä, mitä voitaisiin

nimittää luonnolliseksi jumaloikeudeksi. Yhdessä ainoassa maassa

hyväksyttynä antaa jälkimäinen tälle maalle sen omat erikoiset jumalat

ja suojelijat; sillä on omat opinkappaleensa, menonsa, lakien määräämä

ulkonainen jumalanpalveluksensa: paitsi sitä yhtä ainoata kansakuntaa,

joka sitä seuraa, ovat kaikki muut sen kannalta katsoen uskottomia,

muukalaisia, raakalaisia; se ulottaa ihmisen velvollisuudet ja oikeudet

vain niin laajalle kuin alttarinsakin. Sellaisia olivat kaikki

ensimäisten kansojen uskonnot, joille voidaan antaa nimitys

valtiollinen tai aineellinen jumaloikeus.

On olemassa myös kolmas kummallisempi uskonnon laji, joka antaa

ihmisille kaksi lakia, kaksi päämiestä, kaksi isänmaata ja joka näin

sitoo heidät ristiriitaisiin velvollisuuksiin, koska se tekee heille

mahdottomaksi olla samalla kertaa sekä uskovaisia että kansalaisia.

Sellainen on lamojen uskonto, sellainen on japanilaisten uskonto,

sellainen on roomalaiskatolinen kristinusko. Tätä jälkimäistä voidaan

sanoa pappisuskonnoksi. Siitä on seurauksena jonkunlainen

epäyhteiskunnallinen sekaoikeus, jolla ei ole nimeä.

Kun näitä kolmea uskonnon lajia tarkastetaan valtiolliselta

näkökannalta, on niillä kaikilla omat vikansa. Kolmas on niin ilmeisen

kehno, että tämän kehnouden osoittaminen olisi turhaa ajan hukkaa.

Kaikki, mikä rikkoo yhteiskunnallisen yhteyden, on arvotonta: kaikki

laitokset, jotka saattavat ihmisen ristiriitaan itsensä kanssa, ovat

arvottomia.

Toinen on sikäli hyvä, että se yhdistää jumalan palvelemisen ja lakien

rakastamisen, että se, tehdessään isänmaasta kansalaisten ihantelun

esineen, opettaa heille valtion palvelemisen olevan sen suojelusjumalan

palvelemista. Se on jonkunlaista jumalvaltaa, jossa ei saa olla muuta

ylimmäistä pappia kuin ruhtinas eikä muita tavallisia pappeja kuin

hallitusmiehet. Silloin on kuolema isänmaan puolesta marttyyrikuolema;

lakien loukkaaminen on jumalattomuutta; ja syyllisen tuomitseminen

yleiseen kiroukseen on samaa kuin hänen jättämisensä jumalain vihan

valtaan: _sacer estod_.[64]

Mutta se on huono sikäli, että kun se on perustettu erehdykselle ja

vaiheelle, se pettää ihmisiä, tekee heistä herkkä- ja taikauskoisia ja

hukuttaa totisen jumalan palvelemisen turhiin menoihin. Se on myöskin

huono silloin kun se muuttuu itsevaltaiseksi ja tyrannimaiseksi ja

tekee kansan verenhimoiseksi ja suvaitsemattomaksi, ja niin se

hengittää enää vain murhaa ja teurastusta ja luulee tekevänsä pyhän

työn tappamalla jokaisen, joka ei omaksu sen jumalia. Se saattaa moisen

kansan luonnolliseen sotatilaan kaikkien muiden kanssa, tilaan, joka on

sangen haitallinen sen omalle turvallisuudelle.

Jälellä on siis enää vain ihmisen uskonto eli kristinusko, ei suinkaan

nykyajan kristinusko, vaan evankeliumin kristinusko, joka on aivan

erilainen kuin se. Tämän pyhän, ylevän, totisen uskonnon vaikutuksesta

tunnustavat ihmiset saman jumalan lapsina kaikki toisensa veljikseen,

eikä se yhteys, joka heidät liittää toisiinsa, katkea edes

kuolemassakaan.

Mutta kun tämä uskonto ei ole minkäänlaisessa erityisessä suhteessa

valtiokokonaisuuteen, jättää se laeille vain sen voiman, mikä niillä

itsestään on, suomatta niille minkäänlaista lisävoimaa, ja siten jää

muuan erikoisen yhteiskunnan parhaita siteitä tehottomaksi. Vieläpä

enemmänkin: kiinnittämättä suinkaan kansalaisten sydämiä valtioon, se

irroittaa ne siitä, niinkuin kaikista muistakin maallisista asioista.

Minä en tiedä mitään yhteiskunnalliselle hengelle sen vastakkaisempaa.

Meille sanotaan, että oikeiden kristittyjen kansa muodostaisi

täydellisimmän yhteiskunnan mitä voidaan kuvitella. Minä näen tässä

olettamuksessa vain suuren ristiriidan; sillä oikeiden kristittyjen

yhteiskunta ei olisi enään ihmisten yhteiskunta.

Sanonpa senkin, ettei tämä oletettu yhteiskunta kaikessa

täydellisyydessään olisi voimakkain eikä kestävinkään yhteiskunta: kun

se olisi niin kovin täydellinen, puuttuisi siltä yhteyttä; sen tuhoon

vievänä vikana olisi juuri sen täydellisyys.

Jokainen täyttäisi velvollisuutensa; kansa tottelisi lakeja: päämiehet

olisivat oikeamielisiä ja maltillisia; hallitusmiehet rehellisiä,

lahjomattomia: sotilaat halveksisivat kuolemaa; ei olisi turhamaisuutta

eikä ylellisyyttä. Kaikki tämä on sangen hyvin. Mutta katsokaamme

kauvemmas.

Kristinusko on kokonaan henkinen uskonto, joka askartelee yksinomaan

taivaallisissa asioissa: kristityn isänmaa ei ole tästä maailmasta. Hän

täyttää velvollisuutensa, se on kyllä totta; mutta hän täyttää sen

syvästi välinpitämättömänä puuhiensa hyvästä tai huonosta

menestyksestä. Kunhan hänen ei vain tarvitse itseään mistään soimata,

vähät hän huolii siitä, meneekö kaikki hyvin tai huonosti täällä maan

päällä, jos valtio kukoistaa, tuskin uskaltaa hän nauttia yleisestä

hyvinvoinnista ja hän pelkää tulevansa ylpeäksi isänmaansa kunniasta;

jos valtio käy kohti häviötään, siunaa hän Jumalan kättä, joka lepää

raskaana hänen kansansa päällä.

Jotta yhteiskunta pysyisi rauhassa ja sopusointu vallitsisi siinä

lakkaamatta, täytyisi kaikkien kansalaisten ilman poikkeusta olla yhtä

hyviä kristittyjä. Mutta jos heidän keskuudessaan olisi onnettomuudeksi

yksi ainoakin kunnianhimoinen, yksi ainoakin tekopyhä, joku Catilina

esimerkiksi, joku Cromwell, pistäisi hän varmastikin hyvin helpolla

hurskaat kansalaiskumppaninsa pussiin. Kristillinen rakkaus ei hevin

salli ajatella pahaa lähimmäisestään. Heti kun tällainen mies on

jollakin juonella keksinyt keinon pettää heitä ja anastaa osan valtion

käskyvaltaa, nousee hän arvoasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää

kunnioitettaman. Pian kohoaa hän mahtiasemaan: Jumala tahtoo, että

häntä pitää toteltaman. Entä jos tämän mahtiaseman haltija käyttää sitä

väärin? Se on ruoska, jolla Jumala kurittaa lapsiaan. Ei rohjettaisi

karkoittaa tätä anastajaa; täytyisihän silloin häiritä yleistä rauhaa,

käyttää väkivaltaa, vuodattaa verta: kaikki sellainen sopii huonosti

kristityn lempeyteen. Ja loppujen lopuksi: mitä siitä, onko sitä vapaa

tai orja tässä murheiden laaksossa? Tärkeintä on päästä paratiisiin, ja

alistuminenhan on vain yksi keino lisää sen päämäärän saavuttamiseksi.

Entä jos syttyy ulkomainen sota? Kansalaiset marssivat nurkumatta

taisteluun: ei yksikään heistä ajattele pakoa; he tekevät

velvollisuutensa, mutta tavoittelematta intohimoisesti voittoa;

he osaavat paremmin kuolla kuin voittaa. Mitä siitä, ovatko he

voittajia tai voitetuita? Eikö Kaitselmus tiedä paremmin kuin he,

mikä heidän osansa on oleva? Kuvitelkaahan, millä tavalla ylpeä,

hurja, intohimoinen vihollinen voi käyttää hyödykseen heidän

yhtäkaikkisuuttaan! Pankaa heitä vastaan nuo uljaat kansat, joita

poltti tulinen kunnian ja isänmaan rakkaus, olettakaa kristitty

tasavaltanne Spartan tai Rooman viholliseksi: nuo hurskaat kristityt

lyötäisiin, murskattaisiin, tuhottaisiin ennen kuin he ennättäisivät

sitä huomatakaan, tai saisivat he kiittää pelastuksestaan vain sitä

halveksumista, jota heidän vihollisensa tuntisi heitä kohtaan. Minun

mielestäni oli se kaunis vala, minkä Fabiuksen sotilaat vannoivat; he

eivät vannoneet kuolevansa tai voittavansa: he vannoivat palaavansa

kotiin voittajina ja he pitivät valansa. Kristityt eivät olisi

milloinkaan tehneet moista valaa: he olisivat pelänneet siten

kiusaavansa Jumalaa.

Mutta minä erehdyn puhuessani kristitystä tasavallasta: kumpikin näistä

kahdesta sanasta tekee toisen mahdottomaksi. Kristinusko saarnaa vain

orjuutta ja alistumista. Sen henki on liian suosiollinen tyranniudelle,

jottei tämä käyttäisi sitä kaikissa tilaisuuksissa hyväkseen. Oikeat

kristityt ovat omiaan orjiksi: he tietävät sen eivätkä siitä isosti

kuohahda; tällä lyhyellä elämällä on liian vähän arvoa heidän

silmissään.

Kristityt sotajoukot ovat erinomaisia, sanotaan meille. Minä kiellän

sen. Näytettäköön minulle sellaisia! Minä puolestani en tunne

kristittyjä sotajoukkoja. Minulle mainitaan ristiretket. Lähtemättä

kiistelemään ristinsoturien urhoollisuudesta, minä huomautan vain, että

he eivät olleet suinkaan kristittyjä, vaan papin sotilaita, kirkon

kansalaisia; he taistelivat tämän kirkon hengellisen kotimaan puolesta,

josta se oli tehnyt maallisen kotimaan, ei kukaan tiedä, millä tavalla,

jos asiaa katsotaan tarkemmin, merkitsee tämä pakanuuteen palaamista:

kun ei evankeliumi perusta minkäänlaista kansallista uskontoa, on

jokainen pyhä sota mahdoton kristittyjen keskuudessa.

Pakanallisten keisarien aikana olivat kristityt sotilaat urhoollisia;

kaikki kristityt kirjailijat vakuuttavat niin. Ja minä uskon sen: se

oli kilvoittelemista kunniasta pakanallisten joukkojen kanssa. Heti kun

keisarit muuttuivat kristityiksi, ei tätä kilvoittelua enään ollut; ja

kun risti oli karkoittanut kotkan, hävisi roomalainen sankaruus

kokonaan.

Mutta jättäkäämme nämä valtiolliset mietteet ja palatkaamme oikeuteen

ja määrätkäämme tämän tärkeän kohdan periaatteet. Oikeus, jonka

yhteiskuntasopimus antaa ylimmälle valtiovallalle alamaisiin nähden, ei

ulotu, niinkuin olen jo sanonut, yli yhteisen hyödyn rajojen.

"Tasavallassa", lausuu Argensonin markiisi, "on kukin täysin vapaa

siinä, mikä ei tuota toisille vahinkoa". Siinä on muuttumaton raja;

sitä ei voida täsmällisemmin määrätä. En ole voinut kieltää itseltäni

nautintoa viitata joskus tähän käsikirjoitukseen, vaikka yleisö ei sitä

tunnekaan, kunnioittaakseni kuuluisan ja arvokkaan miehen muistoa,

miehen, joka säilytti ministerinäkin todellisen kansalaisen sydämen ja

oikeat ja järkevät mielipiteet maansa hallitsemisesta.

Alamaiset ovat siis velvollisia tekemään ylimmälle valtiovallalle tiliä

mielipiteistään vain sikäli kuin nämä mielipiteet ovat tärkeitä

yhteisölle. Nythän on hyvinkin tärkeätä valtiolle, että jokaisella

kansalaisella on sellainen uskonto, joka saa hänet rakastamaan

velvollisuuksiaan; mutta tämän uskonnon opinkappaleet kiinnittävät

valtion ja sen jäsenten huomiota vain sikäli kuin nämä opinkappaleet

koskevat siveysohjeita ja niitä velvollisuuksia, joita tämän uskonnon

tunnustajan on täyttäminen muita kohtaan. Jokaisella voi lisäksi olla

millaisia mielipiteitä tahansa, ilman että ylimmän valtiovallan asiana

olisi ottaa niistä selkoa; sillä kun tällä ei ole minkäänlaista

pätevyyttä toisessa maailmassa, niin ei sitä lainkaan koske se seikka,

millaisen kohtalon sen alamaiset saavat tulevassa elämässä, kunhan he

vain ovat hyviä kansalaisia tässä elämässä.

On siis olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus, jonka kohdat kuuluvat

ylimmän valtiovallan määrättäviin, ei varsinaisesti uskonnollisina

opinkappaleina, vaan yhteistunteeseen kohdistuvina ajattelutapoina,

joita ilman on mahdoton olla hyvä kansalainen ja uskollinen

alamainen.[65] Voimatta velvoittaa ketään niitä uskomaan, saattaa se

karkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä usko; se saattaa

karkoittaa hänet, ei jumalattomana ihmisenä, vaan epäyhteiskunnallisena

ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vilpittömästi lakeja ja oikeutta

eikä uhraamaan tarvittaessa henkeänsä velvollisuudelleen. Jos taas

joku, joka on julkisesti tunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee

niinkuin hän ei niihin uskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän

on tehnyt rikoksista suurimman, hän on valehdellut lakien edessä.

Kansalaisuskonnon opinkappaleiden tulee olla yksinkertaisia.

vähälukuisia, täsmällisesti kaavaeltuja, vailla selityksiä ja

muistutuksia. Kaikkivaltiaan, viisaan, laupiaan, huoltavan ja kaitsevan

jumaluuden olemassaolo, tuleva elämä, oikeamielisten onni, pahojen

rangaistus, yhteiskuntasopimuksen ja lakien pyhyys, siinä myönteiset

opinkappaleet. Mitä tulee kielteisiin, rajoitan ne yhteen ainoaan; se

on suvaitsemattomuus: se kuuluu hylkäämiimme uskonnonmuotoihin.

Ne, jotka eroiltavat toisistaan valtiollisen suvaitsemattomuuden ja

jumaluusopillisen suvaitsemattomuuden, erehtyvät minun nähdäkseni: nämä

kaksi suvaitsemattomuutta ovat eroittamattomia. On mahdotonta elää

rauhassa ihmisten kanssa, joita pitää kadotukseen tuomittuina; jos

heitä rakastaisi, vihaisi Jumalaa, joka heitä rankaisee; täytyy

ehdottomasti joko kääntää heidät tai kiusata heitä kaikin tavoin. Missä

ikinä jumaluusopillinen suvaitsemattomuus on sallittu, siellä on sen

mahdotonta olla vaikuttamatta yhteiskunnallisiinkin oloihin;[66] ja

heti kun se pääsee niihin vaikuttamaan, ei ylin valtiovalta ole enään

ylin valtiovalta, ei edes maallisissa asioissa: siitä hetkestä ovat

papit todellisia valtiaita ja kuninkaat ovat vain heidän

palvelijoitaan.

Nykyään, jolloin ei enään ole eikä enää voi ollakaan ehdotonta

kansallista uskontoa, on suvaittava kaikkia niitä uskontoja, jotka

suvaitsevat toisia, mikäli niiden opinkappaleissa ei esiinny mitään

kansalaisvelvollisuuksien vastaista. Mutta jokainen, joka rohkenee

sanoa: _Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta_, on karkoitettava

valtiosta, ellei valtio ole kirkko ja ellei ruhtinas ole ylimmäinen

pappi. Sellainen opinkappale soveltuu vain jumalvaltaiseen

hallitusmuotoon; jokaiseen muuhun yhdistettynä on se turmiollinen.

Syyn, jonka tähden Henrik IV:n sanotaan omaksuneen roomalaiskatolisen

uskonnon, pitäisi saada jokainen kunniallinen ihminen ja varsinkin

jokainen ajatteleva ruhtinas hylkäämään se.

Yhdeksäs luku.

Loppusana.

Esitettyäni valtio-oikeuden todelliset johtavat aatteet ja koetettuani

pystyttää valtion omalle perustalleen, olisi minun nyt vielä tuettava

sitä sen ulkonaisilla suhteilla; mikä käsittäisi kansainvälisen

oikeuden, kaupan, sodan ja valloitusten oikeuden, julkisen oikeuden,

liitot, neuvottelut. sopimukset y.m.s. Mutta tämä kaikki muodostaa

uuden, minun rajoitetulle katseelleni liian avaran tutkimusalueen;

minun olisi yleensäkin pitänyt suunnata se vain lähemmäs itseäni.

Viiteselitykset:

[1] Laatikaamme liiton laatuisat säännöt.

[2] "Valtio-oikeuden oppineet tutkimukset eivät ole useinkaan muuta

kuin vanhojen väärinkäytösten historiaa, ja huonossa asiassa on

osoitettu sitkeyttä silloin kun on otettu vaivakseen tutkia niitä

liiaksi" (_Traité des intérêts de la France avec ses voisins_,

kirjoittanut Argensonin markiisi). Niinpä juuri on Grotius tehnyt.

[3] Kts. erästä Plutarkoksen pientä tutkielmaa, jonka nimenä on: _Onko

eläimillä järkeä?_

[4] Roomalaiset, jotka ymmärsivät ja kunnioittivat sotaoikeutta

paremmin kuin mikään muu maailman kansa, olivat niin tunnontarkkoja

tässä suhteessa, ettei kansalaisen ollut sallittu palvella

vapaaehtoisenakaan, ellei hän ensin ollut erikoisesti sitoutunut

taistelemaan vihollista ja nimenomaan jotakin määrättyä vihollista

vastaan. Kun se legioona, missä nuorempi Cato suoritti ensimäistä

asepalvelustaan Popiliuksen johdolla, oli laskettu hajalleen, kirjoitti

Cato Vanhempi Popiliukselle, että jos tämä salli hänen poikansa jatkaa

palvelustaan käskynsä alaisena, täytyi hänellä vannottaa uusi

sotilasvala, sillä kun ensimäinen oli käynyt mitättömäksi, ei hän enää

voinut kantaa aseita vihollisen tuhoksi. Ja samainen Cato kirjoitti

pojalleen, että tämän tuli tarkoin varoa menemästä taisteluun, ennen

kuin hän oli vannonut uuden valan.

Tiedän kyllä, että minua vastaan voidaan vedota Clusiumin piiritykseen

ja muihin erikoistapauksiin. Mutta minä vetoan lakeihin ja tapoihin.

Roomalaiset ovat harvimmin rikkoneet lakejansa, ja vain heillä onkin

ollut niin kauniit lait.

[5] Tämän sanan oikea merkitys on melkein kokonaan unohtunut uudempien

kansojen keskuudessa; useimmat pitävät kaupunkia kaupunkivaltiona ja

porvaria (_bourgeois_) kaupunkivaltion kansalaisena (_citoyen_). He

eivät tiedä, että talot muodostavat kaupungin, mutta että kansalaiset

muodostavat kaupunkivaltion. Tästä samasta erehdyksestä saivat

kartagolaiset ennen kalliisti maksaa. En ole lukenut nimitystä _cives_

milloinkaan annetun jonkun ruhtinaan alamaisille, ei edes muinoin

makedonialaisille, eikä meidän päivinämme englantilaisille, vaikka nämä

ovatkin lähimpänä vapautta kuin kutkaan muut. Vain ranskalaiset

omaksuvat muitta mutkilta nimen _kansalainen_, koska ei heillä ole

siitä minkäänlaista todellista käsitystä, niinkuin voi nähdä heidän

sanakirjoistaankin: muutoinhan he tekisivät sen anastaessaan

majesteettirikoksen; tämä nimi merkitsee heidän keskuudessaan vain

hyvettä eikä oikeutta. Kun Bodin halusi puhua meidän kansalaisistamme

ja porvareistamme, teki hän raskaan erehdyksen pitäessään molempia

samoina. Hra d'Alembert ei ole hairahtunut tässä suhteessa, vaan on

kirjoituksessaan _Genève'istâ_ tarkoin eroittanut ne neljä ihmisluokkaa

(jopa viisikin, jos niihin lisätään selvät muukalaiset), jotka

kaupungissamme asuvat ja joista vain kaksi muodostaa valtion. Kukaan

muu ranskalainen kirjailija ei ole tietääkseni ymmärtänyt

_kansalainen_-sanan oikeata merkitystä.

[6] Milloin maassa on huono hallitus, on tämä tasa-arvoisuus vain

näennäinen ja pettävä; sen tehtävänä on yksinomaan köyhän pysyttäminen

kurjuudessaan ja rikkaan anastuksissaan. Tosiasiallisesti ovatkin lait

aina hyödyksi niille, joilla jotakin on, ja vahingoksi niille, joilla

ei ole mitään; mistä seuraa, että yhteiskuntatila on edullinen

ihmisille vain sikäli kuin heillä kaikilla on jotakin ja kuin ei

kellään heistä ole liikaa.

[7] Jotta tahto olisi yleinen, ei ole aina välttämätöntä, että se on

yksimielinen, mutta välttämätöntä on, että kaikki äänet lasketaan;

jokainen nimenomainen huomiottajättäminen rikkoo yleisyyden.

[8] "Jokaisella edulla", sanoo Argensonin markiisi, "on erilaiset

perusteet. Kahden yksityisedun sopusointu syntyy vastakohtana

kolmannelle." Hän olisi voinut lisätä, että kaikkien etujen sopusointu

syntyy vastakohtana jokaisen yksityisen edulle. Ellei olisi lainkaan

erilaisia etuja, niin yhteistä etua tuskin huomattaisiin, tällä kun ei

olisi koskaan mitään estettä: kaikki kävisi itsestään ja valtiotaito

lakkaisi olemasta taito.

[9] "Totta on", sanoo Machiavelli, "että eräät jakautumiset ovat

vahingollisia valtiolle, toiset taas hyödyllisiä: vahingollisia ovat

ne, jotka synnyttävät lahkoja ja puolueita; hyödyllisiä ne, jotka eivät

anna aihetta mihinkään lahkoihin eikä puolueisiin. Ellei siis valtion

perustaja kykenekään estämään vihollisuuksia siinä syntymästä, niin

tulee hänen ainakin estää niiden kehkeytyminen lahkoiksi." (_Firentsen

Historia_, VII 1.) [Rousseau esittää Machiavellin tekstin

italiankielisenä.]

[10] Tarkkaavat lukijat, minä pyydän teitä, älkää kiirehtikö syyttämään

minua tässä ristiriitaisuudesta. En ole voinut kielen köyhyyden takia

välttää sitä oppisanoissa, mutta odottakaa.

[11] Tällä sanalla en tarkoita yksinomaan ylimysvaltaa tai

kansanvaltaa, vaan yleensä jokaista hallitusta, jota ohjaa yleistahto,

mikä on laki. Ollakseen oikeudenmukainen ei hallitus saa sekaantua

ylimpään valtiovaltaan, vaan täytyy sen olla ylimmän vallan palvelija:

silloin on yksinvaltakin tasavalta. Tämä asia selviää seuraavassa

kirjassa.

[12] Kansa tulee kuuluisaksi vasta sitten kun sen lainsäädäntö alkaa

rappeutua. On tietymätöntä, kuinka monta vuosisataa Lykurgoksen

lakijärjestelmä oli vaikuttanut spartalaisten onneksi, ennenkuin heistä

tuli puhe muussa Kreikassa.

[13] Tämä vuorokeskustelu on yleisimmin tunnettu nimellä _Politikos

(Hallitusmies)_. Suom. huom.

[14] Jotka pitävät Calvinia vain jumaluusoppineena, tuntevat huonosti

hänen neronsa laajuuden. Meidän viisaiden säädöstemme laatiminen, johon

hän otti tehokkaasti osaa, tuottaa hänelle yhtä paljon kunniaa kuin

hänen _Institutionsa_. Millaisia mullistuksia aika toimittaneekaan

meidän jumalanpalveluksessamme, niin kauvan kuin isänmaan ja vapauden

rakkaus ei ole sammunut keskuudestamme, ei ole milloinkaan lakattava

siunaamasta tämän suuren miehen muistoa.

[15] "Tosiaankaan", sanoo Machiavelli, "ei ole niinkään kansan

keskuudessa esiintynyt erikoista lainsäätäjää, joka ei olisi

turvautunut Jumalaan, koska hän ei olisi muutoin saanut lakejaan

hyväksytyiksi; onkin olemassa useita hyödyllisiä totuuksia, joista

viisaalla miehellä saattaa olla tietoa, ilman että niissä näkyisi niin

ilmeistä järkeä, että ne kykenisivät muitakin vakuuttamaan."

(_Tutkielmia Titus Liviuksesta_, I kirja, 11. luku.) [Tässäkin esittää

Rousseau Machiavellin tekstin alkukielellä. Suom. huom.]

[16] Kuuluisa englantilainen jumaluusoppinut (kuollut v. 1779).

Suom. huom.

[17] Ellei kahdesta naapurikansasta toinen voisi tulla toimeen ilman

toista, olisi moinen tilanne sangen hankala edelliselle ja sangen

vaarallinen jälkimäiselle. Sellaisessa tapauksessa pyrkisi jokainen

viisas kansa hyvin pian vapauttamaan toisen tästä riippuvaisuudesta.

Keskelle Meksikon valtakuntaa saarrettu Thlascalan tasavalta piti

parempana tulla toimeen ilman suolaa kuin ostaa sitä meksikolaisilta

tai ottaa sitä edes vastaan ilmaiseksi. Viisaat thlascalalaiset näkivät

tämän anteliaisuuden alle kätkeytyvän ansan. He pysyttelivät vapaina;

ja tästä pienestä valtiosta, joka oli suljettu tämän suuren valtakunnan

sisään, tuli vihdoin sen häviön ase.

[18] Tahdotteko siis tehdä valtion lujaksi? Lähentäkää äärimmäisiä

asteita niin paljon kuin mahdollista; älkää suvaitko äveriäitä ihmisiä,

älkääkä myös kerjäläisiä. Nämä kaksi luokkaa, jotka ovat luonnostaan

eroittamattomia, ovat yhtä tuhoisia yhteishyvälle; toisesta tulevat

tyrannien kannattajat, toisesta tyrannit: heidän välillään käydään aina

kauppaa valtion vapaudesta; yksi sen ostaa ja toinen sen myy.

[19] "Moni ulkomaankaupan haara", sanoo Argensonin markiisi, "tarjoaa

tuskin muuta kuin näennäistä hyötyä valtakunnalle yleensä: se saattaa

rikastuttaa muutamia yksityisiä, jopa muutamia kaupunkejakin; mutta

kansakunta kokonaisuudessaan ei voita siinä mitään, eikä väestön ole

siitä suinkaan sen parempi olla".

[20] Montesquieu. Suom. huom.

[21] Niin annetaan Venetsiassa neuvostolle nimi _Hänen Jaloutensa.

Ruhtinas_ silloinkin, kun dogi ei ole saapuvilla.

[22] Montesquieu: Lakien henki, III. kirja, 3. luku. Suom. huom.

[23] Posenin maaherra, Puolan kuninkaan isä, Lotringenin herttua.

"Pidän vaarallista vapautta parempana kuin rauhallista orjuutta."

Suom. huom.

[24] Rousseau käyttää ranskalaista sanaa _prêtres_ (papit), joka on

latinan välityksellä muodostunut kreikkalaisesta sanasta _presbyteros_:

tämä presbyteros, samoinkuin _senaatti_ (senatus: senex = vanhus) ja

_gerontit_ (gerontes = vanhukset), merkitsee _vanhempaa_ ja siis

kokeneempaa henkilöä tai henkilöryhmää, mitä Rousseau näiden nimien

luettelemisella haluaakin lausua. Suom. huom.

[25] Onkin selvää, ettei muinaisten roomalaisten käyttämä sana

_optimaatit_ suinkaan tarkoita parhaita, vaan mahtavimpia.

[26] On erinomaisen tärkeätä määrätä laeilla hallitusmiesten vaalitapa:

sillä jos se heitetään ruhtinaan tahdosta riippuvaksi, ei voida välttyä

joutumasta perinnölliseen ylimysvaltaan, niinkuin on käynyt _Venetsian_

ja _Bernin_ tasavalloissa. Niinpä onkin edellinen jo aikaa sitten

hajonnut valtiona; mutta jälkimäinen on pysynyt yhäti pystyssä

senaattinsa erinomaisen viisauden turvin: se on hyvin kunnioitettava ja

hyvin vaarallinen poikkeus.

[27] Vrt. _Valtio-oppia_, III. kirjaa, 14. lukua sekä IV. k., 10. ja

11. 1. Suom. huom.

[28] Machiavelli oli kunnon mies ja kelpo kansalainen, mutta Medicien

huoneeseen sidottuna oli hänen pakko keskellä isänmaansa sortoa peittää

vapaudenrakkauttaan. Jo hänen inhoittavan sankarinsa valinta osoittaa

kyllin selvästi hänen salaisen tarkoituksensa; ja hänen _Ruhtinaansa_

julistamien sekä hänen Titus Livius-tutkielmissaan ja Firentsen

historiassaan esiintyvien menettelyohjeiden vastakkaisuus todistaa,

että tällä syvällisellä valtiomiehellä on tähän asti ollut vain

pintapuolisia tai epärehellisiä lukijoita. Rooman hovi on ankarasti

kieltänyt hänen kirjansa. Sen minä uskon kernaasti: sitähän hän

selvimmin kuvaakin.

[29] Jutun on Rousseau saanut niin uutterasti lukemaltaan

Plutarkokselta. Suom. huom.

[30] "Sillä hyödyllisin ja samalla lyhyin keino saada selville, mikä on

hyvää ja mikä pahaa, on ajatella, mitä et ole tahtonut ja mitä taas

olet tahtonut toisen ruhtinaan hallitessa." (Tacituksen historiateoksen

I. kirja, 16. luku.) Suom. huom.

[31] Hallitusmiehestä.

[32] Ranskalainen tutkimusmatkailija (1643-1713), joka kuvaili

varsinkin Persiaa ja Itä-lntiaa. Suom. huom.

[33] Rousseau kirjoittaa _cuzcuz_; yleisin muoto on _couscou_, mutta

tavataan myös sellaisia kirjoitustapoja kuin _cousse-couche_ ja

_couchecouche_. Sana on lainattu Antillien kreolinkielestä ja

tarkoittaa _tähkämesiheinän_ (Holcus spicatus) jyvää, jota neekerit

käyttävät ravintonaan. Pari _Holcus_-lajia esiintyy hyvin harvinaisina

Suomessakin, ja tämän heinäkasvin eräät sukulaiset, kuten esim.

_Andropogon sorghum_ ("durrah", "iilja") ovat Afrikan kansojen

pääviljoja. Suom. huom.

[34] _Maniok_-kasvin juurimukuloista tehdyt jauhot tai leipä. Maniok on

Amerikan ja Afrikan kuumien vyöhykkeiden tärkeimpiä viljelyskasveja.

Sitä nimitetään myös _kassavapensaaksi_. Suom. huom.

[35] Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä minä sanoin Toisen

kirjan yhdeksännessä luvussa suurten valtioiden haitoista; sillä siellä

oli kysymys hallituksen vallasta jäseniinsä nähden, kun taas tässä on

puhe sen voimasta alamaisiin nähden. Sen hajallaan asuvat jäsenet ovat

sen tukikohtina sen vaikuttaessa kaukaa kansaan, mutta sillä ei ole

mitään tukikohtaa vaikuttaakseen suoraan näihin jäseniinsä. Niinpä siis

muodostaa yhdessä tapauksessa vipuvarren pituus sen heikkouden,

toisessa taas sen voiman.

[36] Saman periaatteen mukaan on arvosteltava vuosisatoja, jotka

ansaitsevat etusijan siitä syystä, että ihmiskunta on niiden kuluessa

parhaiten menestynyt. On liiaksikin ihailtu niitä aikakausia, jolloin

on nähty kirjallisuuden ja taiteiden kukoistavan, tutkimatta syvemmin

niiden viljelemisen salaista tarkoitusta, ottamatta huomioon niiden

tuhoisaa vaikutusta. _Idque apud imperitos humanitas vocabatur, quum

pars servitutis esset_. [Tacitus, _Julius Agricolan elämäkerta_, kpl.

XXI: "Ja nämä typerät ihmiset nimittivät sivistykseksi sitä, mikä oli

osa heidän orjuuttaan."] Emmekö sitten milloinkaan opi näkemään

kirjojen antamissa ohjeissa sitä karkeata oman edun tavoittelua, joka

panee niiden tekijät puhumaan? Ei, mitä he mahtanevatkaan sanoa:

milloin joku maa loistostaan huolimatta menettää asukkaitaan, niin ei

ole totta, että kaikki käy hyvin, eikä se seikka, että jollakin

runoilijalla on sadantuhannen markan tulot, riitä tekemään hänen

vuosisadastaan parasta kaikista. Täytyy katsoa vähemmän päämiesten

näennäistä rauhaa ja varmuutta kuin kokonaisten kansakuntien ja

varsinkin väkirikkaimpien valtioiden hyvinvointia. Rakeet voivat

hävittää muutamia maakuntia, mutta saavat harvoin aikaan nälänhädän.

Kapinat, kansalaissodat säikähdyttävät kovin päämiehiä; mutta ne eivät

ole kansojen todellisia onnettomuuksia, näillä kun voi olla suorastaan

hengähtämisen aika silloin kun kiistellään siitä, kuka pääsee niiden

tyranniksi. Niiden pysyvästä tilasta syntyy niiden todellinen menestys

tai hätä; milloin kaikki on poljettu ikeen alle, silloin kuihtuu

kaikki, silloin tuhoavat päämiehet niitä mielin määrin ja _ubi

solitudinem faciunt, pacem appellant_ [Tacitus, _Julius Agricolan

elämäkerta_, kpl. XXX: "kun he tekevät maan autioksi, nimittävät he

sitä rauhaksi"]. Kun maan mahtavain rettelöimiset myllersivät

Ranskan kuningaskuntaa ja kun Pariisin piispanapulainen kuljetti

parlamentissakin tikaria taskussaan, niin ei se estänyt Ranskan kansaa

elämästä onnellisena ja lukuisana kunniallisen ja vapaan hyvinvoinnin

helmassa. Muinoin kukoisti Kreikka mitä julmimpien sotien raivotessa:

veri vuoti siellä virtoinaan, ja kuitenkin oli koko maa täynnä ihmisiä.

"Näytti siltä", sanoo Machiavelli, "että meidän tasavaltamme voima vain

kasvoi murhien, maanpakotuomioiden, kansalaissotien keskellä". Sen

kansalaisten kunto, heidän tapansa, heidän riippumattomuutensa tekivät

enemmän sen vahvistamiseksi kuin kaikki sen riidat sen heikontamiseksi.

Hiukkanen kuohuntaa luo pontevuutta mieliin, ja ihmissuvun saa

todellakin menestymään vähemmän rauha kuin vapaus.

[37] Venetsian tasavallan hidas muodostuminen ja kehittyminen

laguuniensa keskellä tarjoaa huomattavan esimerkin tällaisesta

siirtymisestä: ja varsin kummallista on, että venetsialaiset näyttävät

tuhannenkahdensadan vuoden kuluttua olevan vasta toisessa asteessa,

joka alkoi _Serrar di Consiglio'lla_ v. 1198. Mitä tulee muinaisiin

herttuoihin, joista heitä moititaan, niin on todistettu, mitä siitä

sitten sanoneekaan _Squittinio della libertà veneta_, etteivät he ole

suinkaan olleet heidän täysivaltaisia hallitsijoitaan.

Varmaankaan ei olla esitykseni vastustamiseksi vetoamatta Rooman

tasavaltaan, joka seurasi, sanottanee, aivan päinvastaista

kehityskulkua, siirtyessään yksinvallasta ylimysvaltaan ja

ylimysvallasta kansanvaltaan. Minä en ajattele läheskään niin.

Romuluksen ensimäinen laitos oli sekahallitus, joka piankin turmeltui

itsevaltiudeksi. Erikoisista syistä hävisi valtio ennen aikaansa, aivan

niinkuin nähdään vastasyntyneen lapsenkin kuolevan ennen miehenikään

ehtimistään: Tarquiniusten karkoitus oli todellinen tasavallan

syntymisen hetki. Mutta se ei saanut aluksi pysyvää muotoa, koska

tehtiin vain puolet työstä, kun ei poistettu patriisijärjestelmää.

Sillä kun tällä tavalla perinnöllinen ylimysvalta, joka on pahin

laillisista hallituksista, jäi ristiriitaan kansanvallan kanssa, ei

yhäti epävarma ja häilyvä hallitusmuoto päässyt vakiintumaan, niinkuin

Machiavelli on osoittanut, ennenkuin asetettiin kansantribuunit: vasta

silloin oli olemassa todellinen hallitus ja oikea kansanvalta. Kansa ei

tosiaan ollut silloin vain ylin valtiovalta, vaan myös hallitusmies ja

tuomari; senaatti oli vain alempi virasto, jonka oli määrä tasoittaa ja

keskittää hallitusta; ja konsulitkin, vaikka olivatkin patriiseja,

vaikka olivatkin ensimäisiä hallitusmiehiä, vaikka olivatkin

rajattomalla vallalla varustettuja päälliköitä sodassa, olivat Roomassa

vain kansan puheenjohtajia.

Siitä lähtien nähtiin myös hallituksen seuraavan luontaista

taipumustaan ja pyrkivän voimakkaasti ylimysvaltaan. Kun

patriisijärjestelmä oli hävinnyt kuin itsestään, ei ylimysvalta

perustunut enää patriisikuntaan niinkuin Venetsiassa ja Genovassa, vaan

senaatin virkakuntaan, johon kuului sekä patriiseja että plebeijejä,

jopa tribuunienkin virkakuntaan silloin kun se alkoi anastaa itselleen

tehokasta valtaa: sillä nimethän eivät vaikuta mitään itse asioihin; ja

milloin kansalla on päämiehiä, jotka hallitsevat sen puolesta, niin

mikä nimi näillä päämiehillä liekin, kysymys on aina ylimysvallasta.

Ylimysvallan väärinkäytöksistä syntyivät kansalaissodat ja

triumviraatti. Sulla, Julius Caesar, Augustus olivat itse asiassa

todellisia yksinvaltiaita; ja vihdoin hajosi valtio Tiberiuksen

itsevaltiuden aikana. Rooman historia ei siis suinkaan osoita

perussääntöäni vääräksi, vaan vahvistaa sitä yhä.

[38] _Omnes enim et habentur et dicuntur tyranni qui potestate utuntur

perpetua, in ea civitate quae libertate usa est_. [Cornelius Nepos,

_Miltiades_, kpl. VIII: "Sillä tyranneina pidetään ja tyranneiksi

sanotaan kaikkia niitä, jotka käyttelevät pysyväistä valtaa valtiossa,

joka on ennen nauttinut vapautta."] On kyllä totta, että Aristoteles

(_Nikomakholainen siveysoppi_, VIII kirja 10. luku) eroittaa tyrannin

kuninkaasta sikäli että edellinen hallitsee omaksi hyödykseen ja

jälkimäinen yksinomaan alamaistensa hyödyksi; mutta paitsi sitä, että

yleensä kaikki kreikkalaiset kirjailijat ovat käyttäneet tätä

tyrannisanaa toisessa merkityksessä, niinkuin selviää varsinkin

Ksenophonin _Hieronista_, seuraisi Aristoteleen eroituskäsityksestä,

ettei maailman alusta alkaen olisi vielä ollut olemassa ainoatakaan

kuningasta.

[39] Jotakuinkin siinä merkityksessä, mikä tälle nimitykselle annetaan

Englannin parlamentissa (_orateur; speaker_). Näiden tointen

samanlaisuus olisi saattanut konsulit ja tribuunit riitaan keskenään,

vaikkapa kaikki tuomiovalta olisi ollutkin lakkautettu.

[40] _Le tiers-état_. Niin oli laita juuri Ranskassa. Suom. huom.

[41] Jos kylmissä maissa omaksuttaisiin itämaalaisten ylellisyys ja

veltot tavat, olisi se samalla heidän kahleittensa omaksumista, se

olisi niihin sitoumista vielä lujemmin kuin he.

[42] Sen aijoin tehdä myöhemmin tässä teoksessa silloin kun minä

ulkomaisia suhteita käsitellessäni olisin tullut valtioliittoihin,

aivan uuteen aiheeseen, jonka johtavat aatteet ovat vielä

selvittämättä.

[43] Luonnollisestikin sillä edellytyksellä, ettei lähdetä maasta

velvollisuuksia pakoon ja yritetä väistää isänmaan palvelemista silloin

kun se tätä palvelusta tarvitsee. Pakeneminen olisi silloin rikollista

ja rangaistavaa; se ei olisi enää poistumista, vaan karkaamista.

[44] _Historiateos_, I. kirja, 85. luku.

[45] Tällöin on aina ajateltava vapaata tilaa: sillä muutoinhan

saattavat perhe, kiinteä omaisuus, turvapaikan puute, pakko, väkivalta

pidättää asukkaan maassa vastoin hänen tahtoaan; ja silloin ei

yksinomaan hänen oleskelunsa edellytä enää hänen suostumustaan

sopimukseen tai sopimuksen loukkaamiseen.

[46] Genovassa on vankiloiden julkipuolella ja kaleerivankien kahleissa

luettavana sana _Libertas_ (Vapaus). Tämä kilpikirjoituksen

käyttämistapa on kaunis ja oikea. Vain kaikensäätyiset pahantekijät

estävät tosiaan kansalaista olemasta vapaa. Maassa, missä kaikki

sellaiset henkilöt olisivat kaleereilla, nautittaisiin täydellisintä

vapautta.

[47] _Lakien henki_, II. kirja, 2. luku. Suom. huom.

[48] Abbé Charles-Irénée de Saint-Pierre (1658-1743), tunnettu

varsinkin kirjastaan _Ikuisen rauhan suunnitelma_. Suom. huom.

[49] _Rooman_ nimi, jonka väitetään johtuvan _Romuluksesta_, on

kreikkaa ja merkitsee _voimaa_; _Numan_ nimi on kreikkaa myös ja

merkitsee _lakia_. Onko todennäköistä, että tämän kaupungin molemmilla

ensimäisillä kuninkailla oli jo ennakolta nimet, jotka niin hyvin

vastasivat heidän myöhempiä tekojaan?

[50] Ramnenses.

[51] Tatienses.

[52] Luceres.

[53] Minä sanon _Mars-kentälle_, koska kansa kokoontui sinne

kenturioittain; molemmissa toisissa muodoissaan kokoontui kansa

Forumille tai muualle, ja silloin oli _capite censi'llä_ yhtä paljon

vaikutusta ja valtaa kuin ylhäisimmilläkin kansalaisilla.

[54] Tämän arvalla määrätyn kenturian nimenä oli _praerogativa_, koska

se oli ensimäinen, jonka mieltä kysyttiin; ja siitä on tullut sana

_prérogative_ (etuoikeus).

[55] Custodes, dirigitores, rogatores suffragiorum.

[56] Tämä nimitys tapahtui salaa, yöllä, ikäänkuin olisi hävetty

kohottaa joku lakien yläpuolelle.

[57] Tästä hän ei saattanut olla varma diktaattoria ehdottaessaan:

eihän hän uskaltanut itseään nimittää, eikä hän taas toiselta puolen

voinut luottaa siihenkään, että hänen virkaveljensä nimittäisi juuri

hänet.

[58] Tässä luvussa viittaan vain siihen, mitä olen käsitellyt laveammin

kirjeessäni hra d'Alembert'ille.

[59] He olivat kotoisin eräästä toisesta saaresta, jonka nimeä kielemme

hienotunteisuus estää minua tässä tilaisuudessa mainitsemasta.

[60] _Tuomarein kirja_, XI, 24. Näin kuuluu suomalainen käännös.

Vulgatan teksti on seuraava: _Nonne ea quae possidet Chamos deus tuus,

tibi jure debentur?_ (Eivätkö kaikki ne, mitä sinun jumalasi Kamos

omistaa, kuulu oikeuden mukaan sinulle?) Rousseaun käännös kuuluu:

_Eikö sen omistamista, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne, ole

oikeuden mukaisesti teille myönnettävä? Me omistamme samalla

perusteella maat, jotka meidän voittoisa Jumalamme on itselleen

hankkinut_. Esitettyään alahuomautuksessa Vulgatan tekstin, jatkaa

Rousseau: Isä de Carrières on kääntänyt: _Ettekö luule teillänne olevan

oikeutta omistaa sitä, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne?_

Minä en tunne heprealaisen tekstin ajatusta; mutta minä näen, että

Jefta Vulgatassa tunnustaa tosiasiallisesti Kamosjumalan oikeuden ja

että ranskalainen kääntäjä heikontaa tätä tunnustusta lisäämällä

tekstiin sanat _selon vous_ (teidän mielestänne), joita ei ole

latinalaisessa tekstissä.

Uudemmissa ranskalaisissa raamatunkäännöksissä ei ole näitä Rousseaun

moittimia sanoja. -- Suom. huom.

[61] On päivänselvää, ettei phokilaisia vastaan käyty n.s. pyhä sota

ollut suinkaan mikään uskonsota. Sen tarkoituksena oli pyhänraastajain

rankaiseminen eikä suinkaan vääräuskoisten kukistaminen.

[62] On hyvin huomattava, etteivät papistoa liitä kokonaisuudeksi niin

paljon varsinaiset seurat, kuten Ranskassa, kuin kirkkojen yhteys.

Kirkkojen yhteys ja kirkosta eroittaminen muodostavat papiston

yhteiskunnallisen sopimuksen, sopimuksen, jonka avulla se on aina oleva

kansojen ja kuninkaiden valtias. Kaikki papit, jotka pitävät yhteyttä

keskenään, ovat kansalaiskumppanuksia, vaikka he sitten asuisivat

kahdessa päässä maailmaa. Tämä keksintö on valtiotaidon mestariteos.

Pakanallisten pappien keskuudessa ei ollut mitään sellaista

havaittavana: niinpä eivät he ole koskaan muodostaneetkaan yhtenäistä

pappiskuntaa.

[63] Katsokaa m.m. eräästä Grotiuksen 11 p. huhtik. 1643 päivätystä ja

veljelle lähetetystä kirjeestä, mitä tämä oppinut mies hyväksyy ja mitä

hän paheksuu _de Cive_-kirjasta. On kyllä totta, että hän lempeyteen

taipuvaisena näyttää antavan tekijälle hyvän anteeksi pahan tähden;

mutta kaikki eivät ole niin laupiaita.

[64] Ollos jumalille pyhitetty > ollos jumalille uhrattu > ollos

kirottu. Suom. huom.

[65] Puolustaessaan Catilinaa koetti Caesar todistaa opin sielun

kuolevaisuudesta oikeaksi. Sitä kumotakseen eivät Cato ja Cicero

suinkaan tuhlanneet aikaa filosofoimisiin: he tyytyivät osoittamaan,

että Caesar puhui huonon kansalaisen tavoin ja esitti valtiolle

vahingollisia mielipiteitä. Ja tosiaan: _siitä_ asiastahan oli Rooman

senaatin annettava tuomionsa, eikä suinkaan mistään jumaluusopillisesta

kysymyksestä.

[66] Kun avioliitto esimerkiksi on yhteiskunnallinen sopimus, on siitä

myös yhteiskunnallisia seurauksia, joita ilman yhteiskunnan olisi

suorastaan mahdotonta pysyä pystyssä. Olettakaamme siis, että papiston

onnistuu vallata itselleen yksinomainen oikeus vahvistaa tämä

sopimus, oikeus, joka sen täytyykin välttämättä anastaa jokaisen

suvaitsemattoman uskonnon mukaan. Eikö ole silloin selvää, että kun se

taitavasti käyttelee kirkon valtaa, se tekee tyhjäksi ruhtinaan vallan,

ruhtinaan, jolla on enää vain sen verran alamaisia kuin papisto

suvaitsee sille jättää? Jos tällä papistolla on vapaus vihkiä

avioliittoon tai ei vihkiä ihmisiä aina sen mukaan, onko heillä tai

eikö heillä ole se tai se usko; sen mukaan, hyväksyvätkö he tai

hylkäävätkö he sen tai sen opinkaavan; sen mukaan, ovatko he tämän

papiston enemmän tai vähemmän hartaita kannattajia: eikö ole selvää,

että tämä papisto viisaasti ja lujasti toimiessaaan hallitsee yksinään

perintöjä, virkoja, kansalaisia, jopa valtiotakin, joka ei voisi pysyä

pystyssä, koska sen muodostaisivat enää vain pelkät äpärät? Mutta,

sanottanee, voidaanhan väärinkäytöksistä valittaa, voidaanhan haastaa

oikeuteen, voidaanhan julkaista asetuksia, voidaanhan kirkon maallinen

omaisuus ottaa takavarikkoon. Kuinka naurettavaa! Papisto, jos sillä on

hiukankin, minä en sano rohkeutta, vaan tervettä järkeä, antaa kaiken

tämän tapahtua ja jatkaa entiseen tapaansa; se antaa kaikessa rauhassa

valittaa, haastaa, julistaa, takavarikoida ja pysyy lopultakin

valtiaana. Eipä ole minun nähdäkseni suurikaan uhraus luopua osasta,

kun varmasti tietää anastavansa kaikki.