Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä.
Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa,
korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden entistäkin
epämääräisemmäksi...
Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita
odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki
tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt,
rengit, torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut
mitään tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta
siitä työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi...
Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.
Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä
olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva
kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen
lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja
ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.
Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.
"Joutavaa, tarpeetonta työtä...", murahti Helvi haluttomasti. Hän
melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka
söi sielua ja kulutti hermostoa...
Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa, itsenäisempää
tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin laho kaatunut
puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä sen ryntäileviä
vaatimuksia suonissaan. — —
* * * * *
Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa, puhalsi
kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä rajusti
seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin koetellakseen niiden
niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan tunkeutua kaksinkertaisten
akkunaruutujen lävitse, malttoi sen viimein hetkiseksi mielensä ja
jättäytyi niiden taakse salaperäisenä suhajamaan...
Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä,
pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli hän
siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka
kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja,
punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko sitten
antautuivat hallan hyytävälle vallalle.
Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä
kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot
sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa:
"Ole minun luonani."
Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.
Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein
kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin
kipeästi kaivattiin.
"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa..." soperteli hän
hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.
"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi vähentää..."
"Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin..."
"En jätä."
Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti
käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran
olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä
väsymättömästä "yhteistyöstä."