* * * * *
Lokakuu on lopullaan.
Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan
saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan,
Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon
keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.
Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä
kaikenaikaa tuskallinen ilme —
Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän
raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään...
Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä
pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne
kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä
vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna
aitaa vasten nyyhkyttämään...
"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt
vähemmälläkin..." toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee
mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän
vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut
monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina
ohi kiitäessä.
Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä
kartanolle.
Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun
emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.
"Ka, eikös se vielä tullutkaan... eellehän tuo on aina ennen
ennättänyt..."
Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy,
menee hän navettapihaan katsomaan.
Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja
itkee, itkee niin että sydän on pakahtua...
Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa, ennenkuin
tämä nostattaa häntä kainaloista.
"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"
Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin
tilallensa.
"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"
Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.
"Sano, sano!" —
Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan...
Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden
käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.
"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"
Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä Annan
jalkoihin ja hokee:
"Minä tahdon kuolla... minä tahdon kuolla..."
Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi ilman
hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —
"Emäntä, minä olen niin onneton..."
Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee
estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta...
"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"
"... Antti..."
"_Antti!_ Perttilänkö, — vai —?"