Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille
perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —
Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta
siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy
hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja
vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon
aiheen siitäkin, että Antti _on_ kuulemassa tuota esitystä.
Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja
Annakin tanssivien joukossa.
Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut
itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi,
koko olentonsa kevyemmäksi.
Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko
väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset
liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan
joukon päitten ylitse. —
Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa
heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.
"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna ja
Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.
"No nythän on juhannusilta!" —
"Ja se on vaan _kerran_ vuodessa!" —
Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka
Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa
tytön rusoittaviin kasvoihin. —
Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä
tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse,
vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.
Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa
riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee
epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten
näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan
ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen
vierelleen puhelua jatkamaan. —
Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia
askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:
"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."
Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin
hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä
suuhunsa... Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun
Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti
Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen
hänen kanssaan pois.
"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.
"Niin, mutta —"
"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo
ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"
"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.
"Ja kun se ei olisi omani..." jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.
"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä
on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"
"No olkoon sitten herran nimessä!" —
Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan
ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin
kuulla?" —
"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee
eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan
koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä
kajahtaa:
"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —
Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä
ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta
noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy
hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä
rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä
on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä
rohkaistuen alkaa lausua: