»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi
kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui
kultainen käkeni.
»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin.
» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan
kaikui.
* * *
Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän.
Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät —
kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää!
Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden
kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut;
ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli
suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on
lapsi vai ihmisten?
Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_
pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani.
Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan!
Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun
ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun
nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja
sielu lannistumatonta uskoa täynnä.
Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil!
* * *
Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden.
Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset
vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne.
Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni.
Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan
peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni
näin!
Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei
kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui.
Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman
ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin.
Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin
sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan.
* * *
Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan
aurinko painuu metsien taakse.
En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää
minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä.
Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven
viima!
»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä
vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu
tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki
vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan
elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin!
Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea
suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni
pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja
minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni.
Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani
rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu
vanhuuden tyytymys.
Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen
kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu
meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä
kuin elämä itse!