Sinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on,
pelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet,
muodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat
ja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin
ohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä
ylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten
tieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset
viisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle
ne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon
pohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta
_maajana_ ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota
ilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin
rikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat
kokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta
ihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on
karkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä
heidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein
epätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto,
taide -- kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei
uni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista
vastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse
olimme vasta-alkajia ja kokelaita -- olimme me sellainen luokka, joka
oli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme
ei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät
kasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me
alotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede
lopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri
ne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina
tai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän
perusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin
teoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa
kouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme
saavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet,
väsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät
vapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan,
niinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he
kauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä
oli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin _tiedonhalu_ --
sinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen
tieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai
onnettomuuteen -- sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista
kokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä
meidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia
salaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi
muita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin
tehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä --
asetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman
varaan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton
rohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi
hyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se
taiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja
kauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi.
Tämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa
tuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet
takaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia
sitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka
loppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour,
hymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen
suuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä
muita meidän salaisuuksiimme -- minä nyt viimeinkin alan käsittää,
miksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän
kuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut
sinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja
sukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan
eroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat
täyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme -- miksi sinä
laskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon
pyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat _yksin olemista!_ Niin on
minunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista -- vertaista
-- minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit
minua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla
vedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla
korotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen
taiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt _meitä_, joiden olemus on
siinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista
olennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi
häneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja
siitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan
hänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna
näyttämöllä. Siellä runous sai äänen -- siellä se hankki itselleen
epätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se
vaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se
täytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita,
se synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein
tuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta
heittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi,
taivaan ainaiseksi peiliksi.
Eikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla
johdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä
kuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita
sen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia
jossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on
paljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon
arvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö _runoilija_, joka ei
tutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut?
Tieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon
tunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta
tarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden
tutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se
kuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman
Aineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa
taivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.
Syystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa
salaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana
ovat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos
olisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin
mikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se _ei_ ole
mahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä
luotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut
oppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani,
Mejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin
tietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää
arvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen
riistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken
tieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen
ulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se
kieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen
valitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita -- niin kuitenkin missä
tahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää
pois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille.
Ja sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella
olemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla,
joka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka
kaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen
viisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja
kansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me
ajaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti
varjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi
itsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä
mahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän
hymyilyn!