"Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä,
on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla.
He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä."
-- Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten
synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D----.
Tähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella
maksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä
soittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin
kun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut
kolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat
äskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden
rikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen
ja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu
hauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8
vuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.
Nytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa
harjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja
seuranhaluinen -- ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun,
ikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka
hän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan
riittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan.
Köyhyys astui hänen tupaansa -- mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja
aulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle
sydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona
ja lohdutella. "Älä unohda isäsi ystävää", sanoo sananlasku.
Senpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta
äkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus.
Hänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen
nopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen.
Ja Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen
unelmista pienen sairaan vuoteelle.
Lapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan
paljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli
Beatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa,
ja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan
valvontaan ja huolenpitoon.
Mutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua
päätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia
lääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen
ääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä
kiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha
ruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista
päättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo
oli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä -- kas
siinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli
toimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä.
Viola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen
tila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän
näki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli
polvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja
hiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.
"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä
noutamaan."
"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä
köyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene.
Minä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa,
mutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on
loppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille
takaisin rikkautemme -- anna meille takaisin nuoruutemme -- anna meidän
mennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää
jälkeemme eloon'."
Ja hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? -- Lapsen
kiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko
vaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa
silmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen
tuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät
heikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi
väriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin
valkeudesta.
Aamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään -- rapuilla kuului
askeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle,
katsahti sairaaseen ja huudahti: "Hän elää vielä, signor, hän elää."
Viola nosti silmänsä -- lapsen pää lepäsi hänen povellaan -- ja näki
Zanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen
syliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten
tarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon
taikauskoinen pelko. "Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?"
Hänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät
olivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen
katseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli
pahotteleva, miltei halveksiva.
"Ole levollinen", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, "vaara
ei ole liian suuri ihmistaidolle", ja ottaen taskustaan pienen
kristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan.
Tuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan
hämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille;
kotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi
säännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti
ikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen
yli -- kuunteli -- ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta
ylistämään.
Vanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan
ennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän
milloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa --
nyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun.
Zanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois
huoneesta.
"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko
vielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?"
"Ah!" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, "anna
anteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat
rukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään
vääryyttä."
Ennenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä
Zanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven
jälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä
kainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut
silmät hulveisillaan kyyneleitä.
"Älä anna minun olla ainoa, jonka jätät onnettomaksi."
"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä
niin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja
vielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja -- Mutta
älähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja,
minäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi!
Elämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus
antaa anteeksi."
"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä
nytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin
jotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä
katumuksesta. Oi!" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine
tunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia
hän paljasti -- "sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet
sinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun
minä näin sinut -- rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin
kärsimyksiä lieventämään -- kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka
askeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni -- tunsin
itseni hyväksi sinun hyvyydessäsi -- jaloksi niissä ajatuksissa
ainakin, jotka sinua eivät loukanneet."
"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve?
Tavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset
ja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?"
"Eivätkö minunkaan siunaukseni sitten ole arvottomia, sinä siis otat
niitä vastaan?"
"Ah, Viola", huudahti Zanoni äkkinäisellä intohimolla, joka nosti veren
Violan kasvoille, "sinähän olet koko maan päällä ainoa, joka kykenet
minua haavottamaan tai ilahuttamaan!"
Hän hätkähti, kasvonsa kävivät vakaviksi ja surullisiksi ja hän lisäsi
muuttuneella äänellä: "sanon tämän sentähden että jos välität minun
neuvoistani, niin voin luullakseni johtaa viattoman sydämesi
onnelliseen oloon."
"Sinun neuvoistasi! Minä tottelen niitä kaikkia. Tee minulle mitä
tahdot. Sinun poissaollessasi olen niinkuin lapsi, joka pimeässä pelkää
jokahista varjoa. Sinun seurassasi sieluni laajenee ja koko maailma
tuntuu rauhaisana uinuvan taivaallisessa kirkkaudessa. Älä kiellä
minulta läsnäoloasi. Minä olen orpo ja oppimaton ja yksinäinen!"
Zanoni käänsi kasvonsa syrjään, vaikeni muutaman minuutin ajaksi ja
vastasi sitten tyyneesti: "Olkoon niin. Sisar, vielä tulen tapaamaan
sinut."