"Oi mikä huoli, epäilys ja jäätävä
pelko syntyykään mietinnästä!"
Tasso, Canzone VI.
Ovensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo
taivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin
kohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän
päivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa.
Muutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa
riippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi
hitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden --
hiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken
loppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää _dolce far
nienten_ -- "suloisen joutenolon" -- merkitystä, jollette ole käyneet
etelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun
sen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet
Välimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä
sydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja
loistavan päivänhelteen tienoilla.
Laulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle
siniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä
hajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan
osaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten
hiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle
kaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä
tulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku
kenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän
helle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien
suurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön
prameudessa -- kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa --
ei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.
Näyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet
kyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin
syviin taskuihin.
"Mutta sen vakuutan", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään,
"mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa
herrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja
olen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä
näyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan,
noilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia
päivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa
kultakengillä, ja koskeivät he -- kerettiläisparat! -- voi muuttaa
rypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa
vatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et
kuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!"
"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!" sanoi Viola puoleksi
itsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja
englantilaisten kiitokseksi.
"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma
siitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat
kolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä
rahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne
kiviksi."
"Uskotko sinä siis todella", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, "että
noituutta vielä on olemassa?"
"Uskonko! -- uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet,
että Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli
heittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa
ainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota
ja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?"
"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin -- niin sitä se
on!" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä
taikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota
neitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden
syyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.
"Niin", jatkoi Gionetta yhä, "ja miksi tuo mahtava prinssi di ---- on
häntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi
hän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?"
"Luuletko sinä siis", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella,
"että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna
minun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään,
jolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas
aurinko!" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, "joka paikkaa
sinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin --
mene!"
"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä
sinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin
kadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista
välittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun
pitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi
kiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan."
"Siitä asti kuin hänet näin", sanoi tyttö puoliääneen, "siitä asti kuin
hänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen.
Minä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni -- kiitää päivänsäteen kera
vuoriston huipuille -- tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja
liitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen
siivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään
murtautua."
Tällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen
kuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä
kosketus.
"Viola -- bellissima (kaunein) -- Viola!"
Hän kääntyi ja näki Glyndonin. Nuorukaisen kasvojen näkeminen tyynnytti
häntä heti ja tuotti iloa.
"Viola", sanoi englantilainen ottaen tytön käden ja vetäen hänet
takaisin penkille, mistä hän oli noussut; itse hän istuutui hänen
viereensä. "Viola, kuule, mitä sanon. Tiedäthän sinä jo, että minä
rakastan sinua. Ei yksin sääli tai ihailu ole minua yhä uudelleen
tuonut sinun armaaseen läheisyyteesi; on ollut syitä, miksen ennen ole
puhunut muuta kuin silmilläni, mutta tänään -- en tiedä miten lie --
tunnen suurempaa rohkeutta puhutella sinua ja kuulla joko parhainta tai
pahinta. Minulla on kilpailijoita, sen tiedän, ja voimakkaampia kuin
tällainen pieni taiteilija; mutta onko niillä myöskin suurempia
toiveita?"
Viola punastui vähäsen, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja
huolestuneet. Katsellen maata ja kenkänsä kärellä piirtäen santaan
kuviota hän virkkoi, epäröiden ja turhaan yrittäen näytellä iloisuutta:
"Signor, se joka hukkaa ajatuksiaan näyttelijättäreen, saa odottaa
kilpailijoita. Meidän onneton kohtalomme on, ettemme saa kuulua edes
itsellemme."
"Mutta sinä et rakasta tätä kohtaloa, vaikka se onkin loistava;
sydämesi ei ole siinä toimessa, jota lahjoillasi kaunistat."
"Eipä olekaan!" sanoi näyttelijätär, kyyneleet silmissä. "Kerran
tahdoin olla laulun ja soiton papitar; nyt tunnen kyllä surkeaksi
kohtaloksi olla joukon orjana."
"Pakene siis minun kerallani", sanoi taiteilija intohimoisesti. "Jätä
ainiaaksi se toimi, joka ei salli minun kokonaan omistaa sydäntäsi.
Tule olemaan kohtaloni kumppani nyt ja aina -- ylpeyteni, iloni ja
ihanteeni! Sinä annat eloa minun maalauksilleni; sinun kauneutesi tulee
pyhäksi ja kunnioitetuksi. Prinssien taulukokoelmissa tulevat joukot
tungeskelemaan Venuksen tai jonkun Pyhän naisen kuvan edessä ja
kuiskaus tulee käymään: 'se on Viola Pisani'. Ah, Viola, minä rakastan
sinua; sano minulle, etten turhaan lähesty sinua."
"Sinä olet hyvä ja kaunis", sanoi Viola silmäillen rakastajaansa, joka
hänen kättään puristaen painautui häntä lähemmä, "mutta mitä minä annan
sinulle vastalahjaksi?"
"Rakkautta, rakkautta -- ainoastaan rakkauttasi!"
"Sisaren rakkautta?
"Voi älä puhu niin julman kylmästi."
"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen
sinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen
tyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia,
ah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee
taas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en
sinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan."
"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen
rakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa
viattomuuden ja nuoruuden rakkautta."
"Viattomuuden!" sanoi Viola. "Niinkö? Ehkäpä" -- hän pysähtyi ja lisäsi
ponnistaen: "muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, _sinähän_
ainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!"
Glyndon hätkähti, omantuntonsa satuttamana.
"Ei, siitä ei tule mitään", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut
niitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka
kulkivat hänen rakastajansa mielessä. "Jätä minut ja koeta unohtaa.
Sinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet
rakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty
johonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani
vertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä --
ja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä
murhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti
levitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!"
Glyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. "Viola", hän huudahti,
"sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä
tunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä
ylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin.
Kaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni
alati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan
mysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani
lähtenyt!"
Viola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat
marmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle
Pytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän
vesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen.
Vähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä,
tasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän
elähytti katsantoa.
"Sano minulle", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, "sano
minulle, oletko nähnyt -- tunnetko -- erään muukalaisen tässä
kaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?"
"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet -- minä tunnen hänet --
entä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan -- hänkin tahtoo
vallata sinua minulta!"
"Sinä erehdyt", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, "hän pitää
sinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi
minua, että -- että en sinua hylkäisi."
"Kummallinen olento! Käsittämätön arvotus! Miksi mainitsit häntä?"
"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet
näit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi
valtaavampana, selvempänä kuin ennen -- tokko tunsit (ja näyttelijätär
puhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että _häneen_ liittyi elämäsi
salaisuus?"
"Kaikkea tuota tunsin", vastasi Glyndon, "silloin kun ensi kerran olin
hänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa -- soitto,
juhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa --
niin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi.
Senjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi."
"Ei enempää, ei enempää nyt", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan,
"tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!"
Viola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei
seurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen
ajatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni
häntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään.
Hän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä
tuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.