Suomessa ei enää taisteltu. Synkkä kohtaloon alistuminen oli vallannut
mielet. Sissijoukot kiertelivät maata, ryöstivät mitä eteen sattui ja
tappoivat sen, joka ei tahtonut antaa heille ainoata omaisuuttaan.
Sissien tähden viipyi vielä korven komeroissa moni, joka vihollisilta jo
aikoja sitten olisi uskaltanut muuttaa ihmisten ilmoihin.
Neljättä vuotta oli Tuomas perheineen asunut sydänmaalla. Monta vaivaa
siellä oli nähty, monta puutetta kärsitty; mutta mieli ei vielä ollut
masentunut eikä tulevaisuuden toivo kadonnut. Kolme lehmää ja hevonen
oli vielä jälellä. Tulevana kesänä aikoi Tuomas käydä kyntämässä talonsa
peltoja ja sitten vähitellen ruveta taloa uudestaan rakentamaan.
Oli syystalvi. Lunta oli tullut sen verran, että päästiin suksilla
kulkemaan. Tuomas oli käynyt suoloja noutamassa Nurmeksesta asti.
Suolalaukku selässä hiihti hän suorinta tietä eli toisin sanoen tietöntä
korpea kotiaan kohti.
Eräässä paikassa tuli hänen kulkea kylätien poikki. Hevonen rekineen oli
pysähtynyt tielle. Kolmet kalpean laihat lapsen kasvot näkyivät reestä
ryysyjen ja heinien välistä. Nuorin lapsista saattoi olla noin neljän
vuoden vanha.
Saverikko oli katkennut, ja ajomies, keskenkasvuinen poika, laiha ja
puutetta kärsineen näköinen hänkin, koetti turhaan sitä korjata. Pojan
kädet olivat kylmästä kangistuneet ja muutenkin näytti hänellä olevan
vilu, kun oli liian vähän vaatetta yllä. Tuomas heitti suksensa tien
viereen ja meni häntä auttamaan.
-- Mistä olette, lapsi raukat? kysyi Tuomas.
-- Hein'ahon mökistä, kuului vastaus.
-- Minne on matka?
-- Enon luo Höljäkkään.
-- Onko sinne pitkältä?
-- Viipyy sinne mennessä kaksi rupeamaa, kun hiljalleen ajaa.
-- Onko tämä isäsi hevonen?
-- Ei ole. Korpisuon Antti sen minulle lainasi, että saan viedä nuo
lapset enolaan. Ei meillä olekaan isää eikä äitiä, jatkoi poika koettaen
puhua tyynesti, vaikka itku tahtoi voittaa.
-- Äiti kuoli jo Pärttylinä oikeaan Jumalan tautiin. Toissapäivänä
sissit tappoivat isän. Isä oli pannut meidän ainoan lampaamme sillan
alle piiloon. Vaan kun se rupesi siellä määkimään, niin sissit sen
löysivät. Sitten tahtoivat isältä rahaa. Kun isällä ei ollut yhtään
äyriä, niin siitä suuttuivat...
-- Eivätkö sissit tehneet teille pahaa?
-- Ei ne meitä löytäneet, vaikka kyllä minä näin, kun ladon sein'viereen
isän kaatoivat. Isä oli pannut meidät latoon piiloon heinäin alle. Me
olimme hyvin hiljaa. Ei pikku Kaijakaan ääntä päästänyt.
Ja »iso veli» katsahti hellästi pieneen sisareensa.
Tuomas oli saanut saverikon korjatuksi ja siirtynyt suksiensa luo. Hän
pisti juuri jalkaa mäystimeen, kun sotilaspukuinen ratsastaja
vaahtoavalla hevosella tulla kiidätti läheisessä tienkäänteessä. Tulija
näytti kiinnittävän huomionsa reen edessä seisovaan hevoseen ja sen
ohjaajaan. Luo tultuaan hän laskeusi uupuneen ratsunsa selästä.
-- Riisu hevosesi! komensi hän. -- Minä vaihdan.
-- En minä tätä hevosta saata vaihtaa, vastasi poika. -- Tämä on
Korpisuon Antin.
-- Vait, nulikka! Kun minä sanon, että vaihdetaan, niin vaihdetaan.
Minulla on kiire.
Ja vaihtaja läheni hevosta aikoen ruveta sitä riisumaan.
-- Elä ota sitä hevosta, rukoili poika. -- Minä lupasin tuoda sen
huomenna takaisin Antille.
-- Pois tieltä!
Mutta poika ei poistunut. Hän tarttui kaksin käsin rinnustimeen
estääkseen toista sitä aukaisemasta.
-- Mokoma nälänkuolio, huusi sotilas ja tempasi miekkansa.
Lapset reessä parkaisivat, kun miekka välähti. Poika luuli viimeisen
hetkensä tulleen. Mutta isku ei sattunut. Tuomas oli tarttunut murhaajan
käsivarteen ja pidätti sitä.
Kova ottelu syntyi. Tuomas koetti vääntää asetta vastustajansa kädestä.
Jos hän olisi ollut entisissä voimissaan, olisi hän varmaan
onnistunutkin; mutta monivuotinen petäjäisen syönti ja liiallinen
rasitus oli vienyt voimat. Raskas suolalaukku selässä oli myöskin
haitaksi.
Lapset reessä painautuivat toisiansa vasten ja itkivät pelosta. Poika
oli kietonut käsivartensa hevosen kaulaan. Eläin painoi hyväillen päänsä
pojan olkapäälle. Lieneekö ymmärtänyt, että heillä oli yhteinen vaara
tarjona... Sotilaan hevonen seisoi väristen, pää painuksissa ja silmät
rauenneina.
Sotilas oli päässyt voitolle. Nyt ei kukaan estänyt häntä, kun hän
kiireesti riisui »Antin hevosen» ja läksi sillä ratsastamaan. Tuomas
makasi verissään lähellä rekeä. Poika oli polvistunut hänen viereensä.
Hän oli ottanut ryysyjä reestä ja koetti niillä tukkia haavaa.
-- Ota suolalaukku minun selästäni ja toimita se Sormulan karjomökille,
minun perheelleni, puheli Tuomas vaivalla ja katkonaisesti. -- Mökki on
Nurmijärven ja Pankajärven välisellä salolla. Siellä on kova suolan
puute. Teetkö sen?
-- Kyllä minä sen teen, vakuutteli poika -- aivan varmaan minä sen teen.
-- Sano Inkerille, minun vaimolleni, että tuolla... jatkoi haavoitettu
ja kohotti käsivarttaan osoittaakseen ylöspäin. Samassa syöksähti
verivirta hänen suustaan, silmät painuivat umpeen ja pää vaipui taapäin
lumeen.
Lapset reessä valittivat vilua. Poika otti veriset ryysyt viedäkseen ne
takaisin rekeen. Silloin huomasi hän lumella pyöreän, keltaisen esineen.
Hän otti sen ylös ja pisti Sen eväskontin pohjalle. Sitten rupesi hän
irroittamaan laukkua. Vaivalla hän sai sen vedetyksi vainajan alta;
mutta rekeen hän ei jaksanut sitä nostaa, vaikka kuinka koetti. Molemmat
vanhemmat reessä istujat tulivat silloin avuksi, ja suurilla voimain
ponnistuksilla saatiin vihdoin laukku rekeen.
Hevonen värisi yhä. Veltosti se pureskeli heiniä, joita poika sille
tarjosi. Tämä pyyhki ja hieroi sitä repaleisella takkinsa liepeellä.
Sitten valjasti hän sen reen eteen ja läksi hiljalleen jatkamaan matkaa.
Kun Tuomasta ei näkynyt kotiin tulevaksi, alkoi Inkeri aavistaa pahinta.
Susia vilisi metsässä, vainolaisia teillä; oli siis syytä pelkoon.
Vasta viikkojen kuluttua sai poika Tuomaan viimeisen pyynnön täytetyksi.
Kun hän astui pirttiin, tunsi Inkeri heti laukun hänen selässään ja
arvasi asian. Inkeri ei pyörtynyt eikä valittanut. Hän ei edes
liikahtanutkaan. Olihan vain entistä kalpeampi. Poika kertoi tapauksen
alusta loppuun. Inkeri yhä istui liikkumatta.
-- Milloinka isä tulee? kysyi Heikki.
-- Isä ei tule enää milloinkaan, kuiskasi Inkeri, otti pojan syliinsä ja
purskahti itkuun. Annaliisa painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja
nyyhkytti hiljaa. Kun pikku Heikki näki äidin itkevän, alkoivat kyynelet
vuotaa hänenkin silmistään.
Pitkään aikaan ei pirtissä puhuttu sanaakaan.
-- On minulla vielä vähän annettavaa, sanoi vihdoin vieras ja pani
lumelta löytämänsä kultarahan pöydälle Inkerin eteen.
-- Ei se ole meidän. Minun miehelläni ei ollut tuommoista, sanoi Inkeri
katsahtaen välinpitämättömästi kultarahaan.
Toiset sitä uteliaasti tarkastivat.
-- Tuommoinenhan se kuuluu olevan majurin noitakalu, sanoi Silja arasti
ja vetäysi etemmä pöydästä. -- Reikä laidassa ja kuvassa ruoska ja
miekka.
-- Sehän se onkin, huudahti Pentti. -- Minä näin tämän saman kapineen
lapsena ollessani.
-- Missä sinä sen näit? kysyttiin joukolla.
-- Lieksan kentällä.
Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi Pentti:
-- Piennä poikarassina olin minä katsomassa sotaharjoituksia kentällä.
Satuin saapuville, kun vanha Sanna luki umpeen haavan Niilo Lavikaisen
jalassa. Minä seisoin aivan likellä viikatetta, johon Niilo oli
satuttanut jalkansa, ja näin, kun Heikki Sormuinen löysi kultarahan
nurmikosta.
Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta kun illallinen oli pantu
pöytään, siirsi Silja ruuan pöydän toiseen päähän, niin kauaksi kuin
mahdollista majurin »noitakalusta». Kultarahaan ei kukaan kajonnut.
Seuraavana päivänä Pentti sen korjasi.
* * * * *
Sormulan karjomökillä oli elämä entistä tukalampaa. Sudet kävivät yhä
uskaliaammiksi. Pimeän tultua eivät asukkaat hirvinneet lähteä
pirtistään. Päivälläkään eivät liikkuneet yksin. Inkerin oli täytynyt
oppia aseita käyttämään ja hän oli mukana, kun Pentti ajoi metsään
noutamaan polttopuita tai petäjäis-aineita.
Eräänä kylmänä helmikuun päivänä läksi Silja kenenkään tietämättä
noutamaan vettä kaivosta. Inkeri huomasi hänen menneen, vasta kun kuuli
kaivon vintin narisevan. Heti kiiruhti hän ulos. Jo ovea Avatessaan näki
hän suden laukkaavan Siljaa kohti.
-- Silja, Silja, huusi hän niin kovasti kuin jaksoi -- susi tulee, susi
tulee!
Mutta eihän Silja parka kuullut. Hän vain nostaa hinasi kappaa kaivosta.
Inkeri juoksi minkä ennätti ja oli jo puolivälissä kaivotietä, kun
metsänrinteessä ilmestyi kokonainen lauma susia.
Inkerin täytyi kääntyä takaisin. Hän ei vielä ollut ehtinyt ovelle, kun
kuului sydäntä särkevä huuto. Susi oli saavuttanut Siljan. Pirttiin
päästyään katsahti Inkeri ulos oven raosta. Siellä sudet kilvan
raastoivat itselleen palan onnettoman uhrinsa ruumiista. Inkeri peitti
silmänsä kädellään ja pani oven salpaan.
Sitä päivää seurasi kamala yö. Susia kokoontui mökin ympärille ulvomaan.
Lehmät ammuivat, lapset itkivät pelosta. Inkeri koetti tyynnyttää
lapsia, vaikka omaa mieltä ahdisti. Oli niin hirveätä olla susien
ympäröimänä, erotettuna koko maailmasta. Silloin kuuli hän Pentin
jupisevan lempilausettaan: »Jos niin on Jumalan tahto», ja hän
rauhoittui.
Siljan surkean kuoleman jälkeen kävivät sudet vähän väliä mökkiä
piirittämässä. Öisin niiden ulvonta esti asukkaita nukkumasta.
Tuomaan toimittamat ruokavarat olivat lopussa. Petäjäistä ei jaksettu
paahtaa eikä survoa niin paljon kuin ennen. Täytyi taas turvautua
vähäiseen jälellä olevaan karjaan. Kun hanget sulivat ja ruoho alkoi
kasvaa, ei ollutkaan karjomökissä laitumelle laskettavia kuin yksi lehmä
ja hevonen.
Ei muuta neuvoksi kuin lähteä pois ja koettaa päästä ihmisten ilmoihin.
Viimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytettiin savussa ja otettiin
evääksi. Pentin tekemät uudet virsut pantiin jalkaan. Ruunaa ja
Muurikkia varten oli Pentti nitonut juurista köyttä, josta niitä saattoi
taluttaa.
Auringon ensimäiset säteet tunkivat juuri puiden latvojen välitse,
linnut visertelivät, kevättuuli tuuditteli hiljaa puiden oksia ja kantoi
puhkeavan lehden tuoksua karjomökin pihamaahan, kun Pentti asetti kiven
kaivon kannelle ja Inkeri sulki pirtin oven. Keskellä mökin pihaa kasvoi
koivu. Siihen oli Inkeri leikannut Tuomaan ja Siljan nimimerkit. Vielä
kerran katsahti hän siihen. Sitten lähdettiin.
Hitaasti kävi kulku Pankajärven rantaa kiertelevää karja-uraa myöten.
Heikkiä täytyi väliin kantaa. Yöllä pidettiin tulta vireillä petojen
säikyttämiseksi. Inkeri ja Pentti valvoivat vuorotellen.
Inkeri oli ollut hyvin heikkona kaiken kevättä. Matkalla tahtoivat
voimat kerrassaan pettää. Mutta perille pääsemisen toivo elähytti häntä,
ja hän hoiperteli eteenpäin ponnistaen viimeiset voimansa.
-- Kunhan saisin lapset ihmisten asuntomaille, ennenkuin kuolen, sanoi
hän kerran Pentille.
Vihdoin eräänä lauantai-iltana seisoivat matkalaiset sysimiesten pirtin
edessä. Laulun sävel kajahti heitä vastaan.
Menneiden aikojen muisto valtasi Inkerin mielen... Näin ihana kevät oli
silloinkin, kun hän Tuomaan kanssa käveli tuota polkua. Tuolla kivellä
he olivat istuneet. Tuosta oli Tuomas löytänyt ensimäisen kevätkukkasen.
Sen he olivat vieneet Sikelle... Siitä oli nyt kymmenen vuotta...
Inkeri ei huomannut, että laulu äkkiä lakkasi ja Sanna ilohuudolla
juoksi heitä vastaan. Hän ei huomannut, että Leena kertoi kuulleensa
aivan varmana totena, että rajarauha oli tehty.
-- Ei se kuulu olevan oikea suuri rauha, vaan sitäkin jo odotetaan,
toimitti Leena edelleen -- mutta kuuluu se jo estävän vihollista tänne
tulemasta... Paavo tuumasi huomenna mennä naapurikylään kyselemään
miestä toverikseen, että olisivat tulleet hakemaan teitä sieltä
karjomökiltä. Johan nyt uskaltaa ruveta täälläkin elämään...
Pirtti oli pyhäksi puhdistettu. Uunista tunki kalakukon haju. Inkeri ei
huomannut mitään. Hänen korvansa humisivat. Maailma musteni hänen
silmissään...
Toista viikkoa makasi Inkeri tiedotonna kovassa kuumeessa. Hän houri
paljon. Tuomaan seurassa hän luuli olevansa ja aina hädässä, paeten
milloin susia, milloin vihollisia. Joskus hän mainitsi äitiänsäkin.
-- Tuskin hän siitä paraneekaan, kun on noin vainajien kanssa
tekemisissä, arveli Leena.
Mutta Inkeri parani. Kun hän ensi kerran toinnuttuaan astui ulos
pirtistä, oli täysi kesä. Tuomet kukkivat parhaillaan. Pääskyset
lentelivät ahkerassa toimessa pirtin ympärillä, ja käki kukahteli
läheisyydessä. Inkeri istuutui nurmikolle. Leena asettui hänen viereensä
ja otti taas rauhansanoman puheeksi.
-- Ei nyt enää vainolainen tule tupaa polttamaan eikä halmetta
lahmaamaan, lopetti hän puheensa.
Niin, rauha... Tämä sanoma olisi vuotta ennen tuottanut Inkerille
ääretöntä iloa. Nyt pusersi se vain hänen huuliltaan kuiskauksen:
-- Voi, jos Tuomas olisi saanut elää ja kuulla tämän...
Inkeri kätki kasvot käsiinsä, ja kyynel toisensa jälkeen vieri
laihtuneiden sormien lomitse. Silloin tulivat Annaliisa ja Heikki
juosten, kädet täynnä kukkasia.
-- Tässä on äidille kukkia, huusivat he yhtaikaa. Ne ovat Sormulan
pellon pientarelta. Siellä Pentti ja Paavo ovat aidan panossa.
-- Minä löydän sinne tien jo aivan yksin, kertoi Annaliisa loistavin
silmin.
-- Ja minä, tarttui Heikki puheeseen -- minä osaisin jo kyntää, jos vaan
jaksaisin auraa nostaa, ja Pentti on sanonut, että minä kyllä jaksan,
kun vaan syön ison vadillisen puuroa. Kohta minä sen syön ja sitten minä
kynnän niin ison pellon, että kasvaa paljon leipiä, semmoisia leipiä,
joita Sanna pyhäksi paistaa.
Inkeriltä unohtui itku, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn, kun hän kuuli
viisivuotiaan vakavalla varmuudella lausutut sanat. Ihastuksella katseli
hän lapsiaan. Nyt vasta hän huomasi, miten he näissä muutamissa
viikoissa olivat käyneet terveen näköisiksi.
Pentti ei valittanut väsymystä, vaikka hän jo oli yli seitsemänkymmenen.
Hän liikkui hitaasti, mutta työssä hän oli päiväkaudet. Kohta kylään
tultuaan oli hän noussut keskellä yötä, ottanut lapion ja mennyt
Sormulan raha-aarretta katsomaan. Tallella se oli. Osan rahoista hän
otti, loput kätki huolellisesti paikoilleen.
Olot olivat niin tasaantuneet, että raha alkoi kaluksi kelvata. Pentti
osti rahoilla siementä ja syötävää. Hän hankki auran ja sai Paavon
kyntämään. Itse heilutti hän kuokkaa niin paljon kuin vanhat
käsivartensa jaksoivat. Ja niin saatiin pieni palsta Sormulan peltoa
siemennetyksi.
* * * * *
On Juhannusaatto. Sysimiesten pirtin eteen on kahden puolen pystytetty
koivuja. Kukkivia pihlajia on asetettu pirtin nurkkiin. Seinän rakoihin
on pistetty tuomen oksia. Illallinen on jo syöty, koskapahan tyhjä,
pesemätön pata on liedellä.
Ihmisiä ei ole pirtissä. Inkeri istuu vanhusten kanssa vähän matkan
päässä ahon rinteellä. Ahon toisessa päässä nuoriso valmistaa kokkoa. Jo
saadaan kokko syttymään ja siihen yhä risuja lisää kannetaan.
-- Ka, hei! huutaa Paavo kokon parhaillaan palaessa.
-- Hei, hei! kuuluu metsän rinteeltä.
Naapuristosta tulee lapsia ottamaan osaa kokon polttoon. On oikein
ihmettä, miten paljon on ilmestynyt kasvavaa kansaa noista korven
komeroista, joissa Karjalan kansan rippeet vuosikausia ovat olleet
kätkössä.
Vähän aikaa vielä katseltuaan lasten iloa lähtevät Pentti ja Inkeri
pois. Leena menee kokon polttajien luo puhuttelemaan kylän lapsia.
Jonkun ajan perästä koteutuvat kaikki.
-- Kuuluu yhä tulevan miehiä pois sieltä itärajalta, alotti Leena, kun
taas kaikki istuivat pirtissä. -- Ja moniaita pakolaisiakin kuuluu
päässeen kotiin pujahtamaan. On se monessa paikassa ilo, kun semmoinen
tulee kotiin, jota ei ole osattu toivoakaan.
-- Lieneekö tullut ketään tämän kylän väestä? kysyi Inkeri.
-- Tuskinpa, vastasi Leena. -- Tästähän ne vaan läpi kulkevat.
Tän'iltana kuuluu tulleen sotapappi. Häntä ovat pyytäneet viipymään
huomiseen ja pitämään jumalanpalvelusta Lieksan kentällä.
-- Sielläkö kentällä, jonka luota ukko löysi sen majurin kultarahan?
kysäisi Annaliisa.
Saatuaan myöntävän vastauksen juoksi tyttö Pentin luo ja katsoi häntä
rukoilevasti silmiin.
-- Näytäpä sitä, Pentti, sanoi hän.
-- Ei se ole minulla enää. Minä viskasin sen tuleen, kun poltin risuja
Sormulan pellolla.
-- Ja sinnekö se jäi? utelivat Sanna ja Paavo.
-- Sinne.
-- Tulevana syksynä se haetaan käsiin, tuumasivat nuoret.
-- Taitaa jäädä löytymättä, arveli Paavo -- kun se on tulessa mustunut.
Ja mitäpä sillä enää tekisikään, kun siitä on kaikki mahti palanut.
Kun kerta Lieksan kenttää ja majurin noitakalua oli mainittu, eivät
lapset jättäneet Leenaa rauhaan. Hänen täytyi kertoa, ties kuinka
monennen kerran, mummovainajastaan, Niilon jalasta ja viikatteesta,
jonka Simo Hurtta oli kätkenyt heinikkoon.
-- Kerropas, äiti, Jouto-Juosepistakin, pyysi Paavo.
Sen teki Leena mielellään. Hän muisti monet kaskut tuosta kuuluisasta
»tulliherrasta», ja nekös kuulijoita huvittivat, etenkin lapsia.
Näille oli Lieksaan tultua alkanut aivan kuin uusi elämä. Tuontuostakin
tuli jotakin uutta ja ihmeellistä.
-- Pappi ja jumalanpalvelus... Minkähänlaista se oli?
-- Huomenna saatte nähdä, sanoi Inkeri.
Vuosia oli vierinyt, ajat olivat vaihdelleet siitä, kun viimeksi näillä
tienoilla kuljettiin saarnaa kuulemaan.
-- Miksi juuri minä jäin elämään? Minkätähden minut yksin säästettiin?
mietti moni hiljainen vaeltaja, jolta rakkaimpansa olivat menneet.
Mutta keskellä kaihon tunnetta kohosi sydämestä kiitos hänelle, joka
ihmeellisesti johtaa ihmisten tiet... Rukoilemaan ja kiittämään
riensivät suuret ja pienet.
Ei ollut komeapukuinen tuo kirkkoväki, joka Juhannusaamuna suuntasi
kulkunsa muinaista sotaharjoituskenttää kohti. Pakomatkoilla olivat
vaatteet kuluneet, eikä toisia saatu tehdyksi. Nyt oli repaleita pesty
ja kokoiltu. Kellä vähänkään oli vaatteita liikenemään, hän auttoi
toista pääsemään »kirkkoon». Hätätilassa käytettiin metsäneläinten tai
lampaan nahkoja.
Lieksan kenttäkin oli jo alkanut metsittyä.
Kaupunkiniemen läheisyydessä oli enin aukeaa tannerta. Sinne
kokoonnuttiin. Kirkas sinitaivas kattona kaarteli. Brahean raunioilla
metsä hiljaa humisi.
Pappi alotti:
»Pyhät veisatkaat kiitosta Herralle ja kiittäkäät hänen pyhyytensä
muistoksi.
Sillä hänen vihansa viipyy silmänräpäyksen, ja hän ihastuu elämästä:
»ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo.»
Hän ei ollut oppinut mies, tuo saarnaaja. Olipahan vaan, samoin kuin
moni muu, sodan aikana tilapäisesti pantu papin virkaa hoitamaan.
Mutta hän oli elänyt tuon kansan keskellä, jolle hän puhui. Hän oli
osaksi kokenut samaa kuin nuo vaivojen ja puutteen rasittamat ihmiset
hänen edessänsä. Hän puhui, mitä hänen lämmin sydämensä ja vakaa
luottamuksensa Jumalaan käskivät, ja hänen sanansa vetivät kuulijain
kaiken huomion puoleensa.
Lieneekö milloinkaan hartaammalla mielellä kuunneltu saarnaa ja rukoiltu
rukousta kuin silloin Juhannuspäivänä Lieksan kentällä. -- Moni synkkä
ja surullinen muoto kirkastui, ja moni katkeran kuiva silmä sai keväisen
kasteen.
Viimeiseksi rukoili pappi niiden vainajien puolesta, joita ei oltu
hautoihin siunattu, ja hän luki nyt heille siunauksen.
Silloin vierähti kuuma kyynel monesta silmästä, ja vapisevat huulet
toistivat siunauksen sanoja papin jälkeen.
Ei kukaan huomannut kyttyräselkäistä miestä, joka kiireisin askelin
kulki kentän poikki ja polvistui Pentin viereen. Hänenkin silmistään
vuotivat viljavat vedet.
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Pappi juuri heitteli hyvästiä, kun Sanna
nykäisi äitiään käsivarresta.
-- Äiti, äiti! Eikö tuo ole Risto, joka seisoo tuossa Pentin vieressä?
-- Kyllä hän on Riston näköinen, mutta Risto ei osannut itkeä... Ja tuo
muutenkin käyttäytyy niinkuin muut ihmiset. Katsos, nyt paiskaa hän
Pentille kättä, sanoi Leena.
-- Vaan Risto se on sittenkin, intti Sanna -- on se...
Lähinnä seisovat kuulivat heidän keskustelunsa. Sanat: -- Risto, Risto
on tullut, kulkivat miehestä mieheen, ja kaikki tunkeutuivat hänen ja
Pentin ympärille.
-- Minä tiesin, koetti Pentti selitellä, ja hänen äänensä oli niin
omituisen epäselvä. -- Rovasti sanoi... Jumalan tahto...
-- Missä sinä olet ollut kaiken aikaa? kysyttiin miehissä.
-- Hyväin ihmisten luona rajan toisella puolella, kuului vastaus.
* * * * *
Uudenkaupungin rauha on tehty. Sen hedelmiä huomataan jo Karjalan
sydänmaillakin. Sodan iskemät haavat kasvavat vähitellen umpeen.
On taas Juhannuspäivä. Sormulan uusi tupa on valmis. Annaliisa
levittelee lehtiä sen valkoiselle lattialle. Inkeri asettelee suurta
kukkivaa tuomen oksaa nurkkaan kangaspuiden taakse.
Karjapiika, vanhin noista Tikka-vainaan lapsista, jolle Tuomas muinoin
hätä vuosina kävi suolan viennissä, astuu tupaan.
-- Nyt on Mansikki pihassa, sanoo hän.
-- Menkää yhdessä sitä viemään, käskee Inkeri.
-- Ottakaa Heikki mukaan. Muistatko Annaliisa, mitä sinun piti sanoa
Sannalle ja Ristolle?
-- Kyllä minä muistan, äiti kulta. Annaliisan kauniit kasvot säteilivät
ilosta. Hän pyörähytti ilmassa tyhjää lehtivasua.
Pentti ottaa lakkinsa naulasta.
-- Minä lähden kanssa.
Sysimiesten pirtin asukkaat ovat olleet niin uskollisia ystäviä
Inkerille kovina aikoina, ettei hän mielestään koskaan voi osoittaa
heille kylliksi kiitollisuutta. Sentähden lähettää hän parhaimman
lypsylehmänsä häälahjaksi Ristolle ja Sannalle, vaikka ei hänellä
itselläänkään vielä ole suurta karjaa.
Vuonna 1722 ei Pielisjärvellä ollut pappia. Rovasti ja kappalainen
määrättiin sinne vasta seuraavana vuonna. Sanna ja Risto olivat
sentähden menneet vihille toiseen seurakuntaan. Paavo oli heidän
mukanansa. Juhannuksena olivat luulleet joutuvansa kotiin.
Iloisesti hämmästyen lyö vanha Leena kätensä yhteen, kun näkee Mansikkia
heille talutettavan.
-- Hyvänen aika, mitä se on?
-- Ammuu! vastaa Mansikki.
Vastavihityt eivät vielä ole joutuneet kotiin. Sormulan nuoret menevät
katsomaan, eikö heitä jo näkyisi. Pentti jää Leenan kanssa juttelemaan.
-- Ihmeellistä on, puhelee Leena -- miten silminnähtävästi se Sormulan
talous kohenee.
-- Niin, --- myöntää Pentti. -- ällähän ne kätkössä olleet rahat
menivätkin rakennukseen ja talouden alkuun panemiseen; mutta jos tätä
kestää kymmenisen vuotta, niin on Sormula entisellään. Ja kunhan
Heikistä mies joutuu, niin sitten talo on entistä ehommallaan. Sillä
pojalla se on miehen mieli... Ihan isänsä ja ukko vainajansa oireet...
Mutta eteenpäin näytään mentävän teilläkin. Syksyllähän muutatte jo
Pölkkypurolle...
-- Kun kerran talo menestyy, niin menestyy talon mökkikin, jos on
semmoinen haltia, kuin hovin Inkeri, sanoi puolestaan Leena. -- Voi kun
säälittää, että Tuomaan piti kuolla niin nuorena. Ei se suru milloinkaan
Inkeriä jätä... Kuules, Pentti, onkohan siinä perää, että Affleck se
oli, joka tappoi Tuomaan?
-- Kyllä siin' on perä. Hein'ahon lapset kertoivat niin tarkalleen,
minkä näköinen hän oli ollut: mustasilmäinen, pitkä ja laiha, hyvin
vihaisen näköinen ja kurttunaamainen. Ja Simo Hurtan kiroilemissanaa oli
käyttänyt, semmoista vieraskielistä. Entä sitten se kultaraha... Keneltä
muulta se semmoinen olisi tipahtanut? -- Tunsinhan minä sen.
-- Voi, voi, jos hän vielä tulee näille maille, hätäili Leena.
Pentti kurkisti ikkunasta, eikö odotettuja näkyisi, viittasi kädellään,
että tuolla ne tulevat, sitten virkkoi:
-- Kertovat, jotka ovat nähneet majuria viime aikoina, että hän on hyvin
kyllästynyt elämään. Taitaa entisten pahojen tekojen muisto painaa.
Tokko tehnee mieli lisäämään painoa. Ja kun on noitakalukin poissa...
Ulkoa kuului iloisia ääniä. Nyt ne olivat kotona kaikki. Myöhemmällä
tuli Inkerikin häihin. Monta juhlaa sai vielä Sormulan ja Pölkkypuron
väki viettää toistensa luona. Vanhat vähitellen siirtyivät pois. Uusi
sukupolvi kasvoi sijaan.
Pentillä oli vanhoilla päivillään vain yksi suru: ettei voinut olla
yhtaikaa Sormulassa ja Pölkkypurolla. Kumpaisessakin pidettiin häntä
hyvänä -- liian hyvänä, sanoi hän itse.
Hongat humisevat jo hovin Inkerin haudalla. Nimet ja tapahtumat hänen
ajoiltaan ovat haihtuneet ihmisten muistosta. Mutta Karjalan kansassa
tapaamme vielä monesti uljasta mieltä, uskollista ystävyyttä ja ahkeraa
toimeliaisuutta. Siinä elää vielä hovin Inkerin jälkeläisiä.