Leikattiin vuosiluku 1716. Oli heinänteon aika. Mutta vähän oli Lieksan
kylässäkin luokoväkeä, vielä vähemmän niittomiehiä. Muuan vanhus, joku
keskenkasvuinen tyttö tai poika keräili heinää metsittyneellä niityllä,
luoden tuon tuostakin aran silmäyksen ympäröivään metsään. Kenties
väijyi jo viidakossa julma vihollinen tai saaliinhimoinen partiojoukko.
Sormulan pihamaalla oli piennarheiniä kuivumassa. Tuoksuavain heinäin
keskellä seisoi tyttönen. Hänen siniset silmänsä katsoivat pitkään
veräjälle ja siitä alkavalle ajotielle päin. Kotvasen katsottuansa hän
alkoi huutaa heleällä, rukoilevalla lapsen äänellä.
-- Ukko ho-o-oi, tule pois kotiin! Tule kannelta soittamaan! Annaliisa
tahtoo kuulla. Ukko ho-o-oi!
Tottapa lapsi lie jo monasti turhaan huutanut ukkoansa, koska nyt
kärsivällisyys oli lopussa.
Viimeinen »ho-o-oi» kuului jo aivan itkunsekaiselta.
Heikki Sormuinen oli elänyt vanhaksi, mutta tuota ikävöityä »rauhan
sanomaa» hän ei sittenkään saanut kuulla. Menneellä viikolla oli hänet
viety viimeiseen leposijaansa. Hänen poikansa tytär, neljännellä
vuodella oleva Annaliisa se häntä huuteli.
Annaliisa oli syntynyt sodan aikana. Hän ei ollut kuin vuoden vanha, kun
ensi kerran mentiin sydänmaalle vihollisia pakoon. Isällä ja äidillä oli
ylenmäärin työtä jokapäiväisten elantotarpeiden hankkimisessa. Vanhus
hoiti lasta. Siitä kiintyivät nämä kaksi toisiinsa, niin että »ukko» oli
Annaliisalle isää ja äitiä rakkaampi. Pienokaista ei saatu ymmärtämään,
ettei »ukko» tulisi takaisin. Haudasta ei hennottu puhua; kerrottiin
vain ukon menneen taivaaseen. Silloin katseli Annaliisa pilviä ja
tiedusteli:
-- Onko sieltä pitkä alamäki? Onko se hyvin liukas?
Kun sanottiin ukon kuolleen ja heräävän viimeisenä päivänä, sävähtivät
hänen kasvonsa iloisiksi, ja hän kysäisi:
-- Onko jo huomenna viimeinen päivä?
Heinän korsi oli pistänyt lapsen jalkaan. Hän istuutui ja pyyhkäisi
jalkaansa kätösellään, silmät vielä täynnä kyyneliä.
Harmaapäinen mies tuli veräjästä. Tyttö huomasi hänet ja juoksi
riemuiten häntä vastaan. Kyynelet olivat kuivuneet tuossa tuokiossa.
-- Pentti, Pentti! huusi hän ja ojensi kätensä -- kanna minut tupaan.
Pentti totteli. Ylen onnellisena istui tyttönen Pentin olkapäällä, ja
vaaleat kiharat hulmusivat ukon astua kontatessa.
Tupaan tultuansa asetti Pentti Annaliisan keskelle lattiaa harmaan
kissan viereen, joka siinä parhaillaan pesi itseänsä. Itse istuutui hän
jakkaralle kätkyen viereen, jossa talon nuorempi lapsi, pikku Heikki,
makasi makeata untaan. Rokkapata porisi liedellä. Siitä kohoava
ruokainen tuoksu hyväili Pentin sieraimia.
Paljon oli Pentti muuttunut näinä kuutena vuotena. Ikäkö noin oli
raukeaksi tehnyt hänen jyrkän katseensa ja hopeanvalkoiseksi hänen
mustan tukkansa?
Tuskinpa; sillä muutos oli tapahtunut aivan lyhyessä ajassa, kohta sen
jälkeen, kun Lieksan hovi oli palanut ja Risto kadonnut. Tulen
syttymisestä ei oltu saatu selkoa; mutta Pentillä oli siitä asiasta omat
ajatuksensa. Tervapytty näet oli hävinnyt Pentin pirtistä samana yönä
kuin Ristokin.
Pentti oli sen jälkeen viikkokausia asuskellut veneessä ja kierrellyt
rantoja etsiskellen jotakin. Eräänä kolkkona syyspäivänä oli hän vetänyt
veneensä maalle, ottanut kontin selkäänsä ja lähtenyt sanaakaan
virkkamatta.
Seuraavana keväänä sattui Tuomas kulkemaan sysimiesten pirtin sivutse.
Hänen pisti päähänsä kurkistaa sisään. Hän säpsähti, kun vuoteella näki
harmaatukkaisen olennon, joka paremmin oli luurangon kuin ihmisen
näköinen.
Vasta sitten, kun sairas yksikantaan vastaili hänen kysymyksiinsä, tunsi
Tuomas hänet Pentiksi. Hän kiiruhti kotiin ruokaa hakemaan. Ja Pentti
söi, söi oikein ahmimalla ja tuli vähitellen entiselleen.
Mutta mieli oli entistä katkerampi. Monilla houkutuksilla saatiin hän
muuttamaan yksinäisestä asunnostaan. Kun sitten pitäjän entinen rovasti
Herkepæus matkalla ollessaan yöpyi Sormulaan, pyysi Tuomas hänen
puhuttelemaan Penttiä.
Rovasti teki parastaan selittäen Pentille, että Jumala kääntää kaikki
asiat vihdoin meidän parhaaksemme.
Lieneekö Pentti kuunnellut rovastin puhetta vai seurannut omia
ajatuksiaan. Puheen loputtua sanoi hän vain:
-- Enhän tuota löytänyt, en ruumistakaan.
Mutta kun rovasti siihen virkkoi: voit sinä hänet nähdä vielä
elävänäkin, jos niin on Jumalan tahto, niin silloinkos Pentin silmät
suuriksi repesivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta siitä päivästä oli
hän kuin toinen ihminen. Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa,
ja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: »Jos niin on Jumalan
tahto».
Ei nyt näkynyt noen jälkeäkään Pentin puvussa. Entäs kasvot sitten!
Puhtaiksi nekin oli saatu. Ja herttainen ilme, joka ennen aikaan näkyi
vain vilahdukselta, näytti nyt tulleen pysyväiseksi. Myhähdellen katseli
Pentti jakkaralla istuessaan vuoroin nukkuvaa pienokaista, vuoroin
kissan kanssa leikkivää tyttöä.
Porstuasta kuului liikettä. Nuori nainen astui sisään tuoden ruokaa
illalliseksi. Tulija oli Inkeri, Sormulan nykyinen emäntä. Oli hänkin
muuttunut siitä ajasta, jolloin hän korskuvan hevosen selässä ratsasti
Pielisen jäällä.
Hän asetti ruuat pöydälle, istuutui penkille ja rupesi kertomaan, mitä
Pentin niityllä ollessa oli tapahtunut. Annaliisakin kiipesi penkille ja
painoi kiharaisen päänsä äidin syliin. Siitä käsin hän koetti houkutella
kissaa luokseen.
-- Mirri, Mirri! Tule tänne!
Mutta Mirri ei liikahtanut. Se vain ummisteli silmiään ja kehrätä
hyrräsi minkä ennätti.
Tärkeä uutinen oli Inkerillä kerrottavana. Iivana, Sormulan vanha
kauppaystävä, jota niin kaukaan ei oltu nähty, oli vihdoinkin tuonut
suoloja. Tuomas oli heti lähtenyt soutamaan niitä Tikka-vainaan
lapsille.
Nämä olivat hoitajansa, vanhan mummon kanssa nääntymässä suolan
puutteeseen. Eihän niitä riittänyt paljon antaa -- jokunen kourallinen,
vain; mutta pääsiväthän lapsi raukat edes suolan makuun.
-- Jo ne on viety kuoppaan, sanoi Inkeri arvaten Pentin ajatukset, kun
tämä levottomana katseli ympärilleen.
Näinä rauhattomuuden aikoina olivat ihmiset tottuneet aina olemaan
varuillaan. Kalleimmat tavarat -- ja niihin kuuluivat suolat --
pidettiin aina kuopissa kätkössä. Niissä säilytettiin enimmäkseen kaikki
ruokatavarat, jopa vaatteetkin. Mitäpä hyvää siitä olisi ollutkaan, jos
olisi saanut henkensä pelastetuksi vihollisen miekalta ja sitten olisi
pitänyt riutua ruuan puutteeseen tai kohmettua kylmän kouriin?
Monasti sai nauriskuoppa olla ihmisten asuntonakin. Kansa osasi hyvin
ovelasti peitellä kuoppien kannet. Niillä kasvatettiin turpeita ja
niihin sidottiin risuja, ettei niitä outo maasta erottanut. Ja moni
pakolainen oli kyyristyneenä nauriskuopassaan kuullut vihollisen jalan
kapseen päänsä päältä, kun tämä ajoi häntä takaa.
Kolmasti oli Sormulasta oltu pakosalla. Vuonna 1714 oli asuttu
sydänmaalla karjomökillä unikeonpäivästä seuraavan vuoden
touontekoaikaan asti.
Vihollinen oli silloinkin tullut äkkiarvaamatta. Tuomas oli vastikään
tullut niityltä korjaamaan katkennutta viikatetta. Hän oli juuri aikonut
lähteä pajaan, kun naapuritalon elättipoika hengästyneenä oli syöksynyt
tupaan.
-- Paetkaa kiireesti! Venäläinen on tulossa, oli hän huutanut. -- Isäntä
käski sanoa, että pitää joutua. Vihollinen on aivan kintereillä.
Ja poika oli lähtenyt yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
-- Kuules Antti! oli Tuomas huutanut hänen jälkeensä. -- Kierrä meidän
uudisniityn kautta ja käske niittyväen kiiruhtaa Pankajärvelle ja sieltä
karjomökille. Toinen vene heitetään heitä varten.
-- Kyllä minä menen, oli poika huutanut ja lähtenyt juoksemaan niittyä
kohti.
Mutta ei hän saanut sanaa perille viedyksi. Niittyä lähetessään hän oli
kuullut sieltä outoa melua. Hän oli kiivennyt korkeaan kuuseen ja nähnyt
vihollisten mellastavan niityllä. Poika oli kätkeytynyt kuusen tuuheiden
oksain suojaan ja jäänyt sillä kertaa vihollisilta huomaamatta; mutta
muutamia viikkoja myöhemmin olivat he tavanneet hänet ja vieneet vankina
Venäjälle.
Yhden Sormulan rengeistä olivat viholliset tappaneet, kun tämä oli
ruvennut puolustautumaan. Toiset palvelijat oli viety vankina vihollisen
maahan. Vanhan Siljan, Lieksan hovin entisen emäntäpiian, joka oli
seurannut Inkeriä tämän uuteen kotiin, olivat heittäneet yksin hengissä
niitylle. Eräs vihollisista oli reväissyt häneltä hameen ja pääliinan ja
huutanut:
-- Mene sinä, vanha taara, kirkkipihaan makoamaan!
Kaikki oli tapahtunut hyvin äkkipikaa. Silja seisoi typertyneenä
säikähdyksestä ja katseli kauhistuneena leipäkumppaninsa veristä
ruumista. Silloin kömpi Antti piilostaan ja kertoi Siljalle Tuomaan
käskyn.
-- Karjomökille, toisti Silja ja läksi paitasillaan saloja samoilemaan.
Kolme päivää metsässä harhailtuaan hän vihdoin pääsi perille
nälkiintyneenä ja perin uupuneena.
Vihollisen niityllä viivähtäessä oli Tuomas Inkerin ja pikku Annaliisan
kanssa ehtinyt pakoon. Matkalla he tapasivat Pentin, joka aituuksesta
kuljetti hevosta heinän vetoon. Sekä hän että ruuna pelastuivat siten.
Toinenkin hevonen jäi, se kun varsoineen oli karjomökillä. Kotimetsässä
olevat hevoset sitävastoin joutuivat vihollisen saaliiksi. Samoin
kotitienoilla olevat lehmät. Suurin osa karjasta oli kumminkin
sydänmaalla. Samoin lampaatkin.
Suurimman vahingon tekivät viholliset sillä, että tallasivat ja
hevosilleen syöttivät pellon viljan. Heiniä lahmasivat, mikäli saivat
niitä käsiinsä.
Eräs metsähalme oli jäänyt tuhoojilta löytämättä. Siitä saatiin siementä
seuraavaksi vuodeksi ja suurusta petäjäisen sekaan.
Pölkkypuron Leena oli sinä kesänä ollut sydänmaalla Sormulan karjan
hoitajana. Yksin hän ei olisi siellä suoriutunut, eläimiä kun oli susien
tähden paimennettava. Hänellä oli sentähden ollut molemmat lapsensa
mukanaan. Entinen tuttavamme Sanna oli silloin jo viisitoistavuotias
neitonen ja Paavo oli roteva nuorukainen, joka ei yhtä sutta
säikähtänyt.
Viholliset eivät sillä kerralla polttaneet taloja Lieksan kylässä.
Lienevätkö ajatelleet itse tarvitsevansa niitä suojakseen. Kyllä niissä
sinä kesänä ja seuraavana talvena oli majaillutkin ryöstäviä joukkoja.
Asian näin ollen pakolaiset tietysti eivät uskaltaneet palata
koteihinsa. Sormulan karjomökille kokoontuneiden ihmisten täytyi
varustautua siellä talvea viettämään.
Sydänmaan lammikot ja notkot kasvoivat viljalta kaislaa ja heinää. Niitä
karjomökin asukkaat keräilivät niin ahkerasti, että saivat sievosen
karjan talven yli elätetyksi.
Syksyllä oli täytynyt teurastaa muutamia lehmiä ja sitten talven pitkään
vielä muutamia, kun lihan ja maidon turvissa oli eläminen.
Pirtti oli pieni, mutta mahtuihan siihen kumminkin kahdeksan henkeä
asustamaan. Iso hirsistä rakennettu lato oli tukittu sammalilla lämmintä
pitäväksi. Lampaille oli laitettu karsina, hevosille ja lehmille
pilttuut. Niin oli navetta valmis.
Tulihan siellä hyvin toimeen se, joka oli kokenut kovempiakin. Miehet
tappoivat monta sutta, kaatoivatpa pari karhuakin. Niiden taljoista tuli
hyvä pakkasen suoja.
Tuomas ja Paavo kävivät välistä muualla maailmassa tietoja hankkimassa.
Tiedot olivat enimmäkseen kertomuksia sodan kauhuista. Niinpä kerrankin
kuului, että koirankuontolaiset ja kalanmuukkolaiset olivat
naapurikylässä teurastaneet ja syöneet lapsia. Toisen kerran, että
viholliset olivat sulloneet saunan täyteen vanhuksia ja lapsia, joita
eivät huolineet kuljettaa omaan maahansa, panneet oven salpaan ja
sytyttäneet saunan palamaan.
Vasta kevätpuoleen alkoivat kuulumiset parata. Sanottiin venäläisen
vetäyneen kauas. Kun ei pariin kuukauteen vihollisia kuulunut, muutti
Sormulan väki taas kotiinsa.
Kovasti saivat nuo muutamat ihmiset ponnistella voimiaan taloa edes
vähinkään kunnossa pitääkseen. Osa pelloista saatiin sentään touolle
valmistetuksi. Keväällä tehtiin kauraa ja kylvettiin ohraa, ja syksyllä
pantiin ruis.
Vähän päälle vuoden oli nyt yhtämittaa eletty verrattain rauhassa.
Välistä oli joku partiojoukko tullut taloon ja vaatinut ruokaa. Sitä
saatuaan se oli lähtenyt vahinkoa tekemättä.
Mutta niinkuin jo mainittiin, varuillaan ihmiset sentään olivat.
Tuomaalla oli yhä kaksi venettä Pankajärven rannalla valmiina
karjomökille kulkua varten. Ruokavarat ja vaatteet olivat huolellisemmin
kätketyt kuin kaksi vuotta sitten. Kylän kesken oli tehty sopimus, että
jos ken saisi vihiä vihollisen tulosta, hänen tulisi antaa merkki
tuohitorvella. Kaksi pitkää toitotusta merkitsi: »vihollinen on
tulossa», kolme hätäistä: »paetkaa kiireesti».
Jo samana vuonna kun Tuomas meni naimisiin, oli Heikin käskystä talon
rahavarat kaivettu maahan. Jonkun matkan päähän talosta oli ison kiven
viereen kaivettu kuoppa ja siihen ne oli kätketty raudoitetussa
lippaassa.
Pentti, Tuomas ja Inkeri olivat ainoat, jotka tiesivät paikan.
Eläimiä ei nytkään ollut kotosalla kuin kaksi lehmää ja yksi hevonen.
Muut olivat sydänmaalla. Kun työväestä oli suuri puute ja elukoita oli
vain puolet entisestään, oli pantu yhteiset kaitsijat kahden talon
karjalle. Alkupuolen kesää oli Pölkkypuron Leena lapsineen taas ollut
siinä toimessa. Pari päivää sitten oli toisesta talosta lähetetty
karjanhoitajat. Pölkkypurolaiset olivat koteutuneet.
Nytkös heinänteko alkoi sujua Sormulassa, kun tuli puolet lisää
työväkeä!
Siitä Pentti ja Inkeri juuri keskustelivat. Inkeri oli ottanut käsityön,
ja Annaliisan oli vihdoinkin onnistunut saada Mirri luoksensa
houkutelluksi.
-- Tänä vuonna on heinä hyvästi kasvanutkin, kertoi vuorostaan Pentti.
Eilispäivän luoko pantiin jo pielekseen. -- Silja meni lehmiä lypsämään,
ja Pölkkypuron väki meni omaa luokoaan kokoamaan. Eikö nuo kohta tulle
kaikki... Ja Pentti katseli hartain silmin rokkapataa liedellä.
Inkeri meni nostamaan pataa tulelta ja rupesi ammentamaan rokkaa
vateihin, Siljakin saapui maitoraintoineen; Annaliisan tuoppi ja Mirrin
kuppi saivat siitä täytensä.
-- Ruvetkaa ruualle, kehotti Inkeri. -- Johan nyt on nälkä.
Pölkkypurolaiset viipyvät kenties kauankin.
Mielihyvällä istuutuivat vanhukset höyryävän rokan äären. Annaliisa
asettui Pentin viereen.
Pikku Heikki heräsi. Inkeri nosti hänet kätkyestä. Silloin kuului
tuohitorven törähdys... Lusikka putosi Pentin kädestä. Inkerin huulilta
pääsi huuto. Vähäkuuloinen Silja katsoi kummastellen Penttiä... Jo
törähti torvi toisen kerran.
-- Torvi on kahdesti raikahtanut, huusi Inkeri Siljalle.
-- Herra Jumala auttakoon! vaikeroi Silja ja katsoi epätoivoisesti
Inkeriin.
Inkeri levitti raidin lattialle.
-- Kootaan kiireesti tuohon vaatteet ja tehdään nyytti, neuvoi hän.
Silja solmi nyytin ja pisti siihen vielä jälestäpäin leivän ja
suolakupin pöydältä. Inkeri otti puupuntarin naulasta, pujotti sen
solmujen alatse ja asetti puntarin nyyttineen Siljan olkapäälle. Itse
otti hän Heikin syliinsä. Pentti sai osakseen Annaliisan.
Lähdettiin melkein juoksu jalassa. Kohta kumminkin täytyi hiljentää
vauhtia, kun vanhukset hengästyivät. Tie Pankajärvelle kulki sysimiesten
pirtin sivutse. Oltiin jo aivan likellä sitä, kun Annaliisa, katsoen
Pentin olkapään yli, viittasi kädellään suurelle aholle päin ja huusi:
-- Tuolla miehet kantavat isoja jääpuikkoja.
Pakolaiset vilkaisivat taakseen. Voi hirveätä! Siellä kolme miestä
riensi heidän jälkeensä. Auringon paisteessa piikit hopeisina
kimaltelivat.
Takaa-ajettavat koettivat kiiruhtaa askeleitaan. Silja kompastui kiveen
ja nyytti putosi tielle. Inkeri auttoi hänet jaloilleen ja kantoi sitten
nyyttiä toisella kädellään.
Pirttiin päästyään lankesivat Silja ja Inkeri polvilleen ja rukoilivat
ääneensä. Pentti pujahti ulos ovesta ja rupesi juoksemaan pirtin ympäri
huutaen täyttä kurkkua:
-- Ympäri, ympäri meijän väk'! Ympäri, ympäri meijän väk'!
Lienevätkö viholliset luulleet olevan enemmänkin väkeä pirtin luona, vai
mikä lienee ollut syynä -- he pysähtyivät, arvelivat vähän aikaa ja --
kääntyivät takaisin.
Pakolaiset läksivät jatkamaan matkaansa, ja ennen aamun koittoa kiikkui
jo heidän veneensä Pankajärven laineilla.
Karjomökki oli salolla, mainitun järven pohjoispuolella. Pääsihän sinne
maata myötenkin; mutta sankassa, poluttomassa metsässä oli kulku hyvin
vaivaloista ja petoeläinten tähden vaarallistakin.
Perille päästyä kohosi helpotuksen huokaus pakolaisten rinnasta. Inkerin
mieltä pelko sentään vielä ahdisti... Oliko Tuomas ajoissa saanut tietoa
vihollisista, vai oliko hän joutunut heidän käsiinsä?
Vajaata päivää myöhemmin kuin toiset saapui Tuomas karjomökille. Hän
kertoi kotimatkalla kuulleensa merkkitoitotuksen ja tunteneensa Paavon
torven äänen. Kiertoteitä oli hän sitten kulkenut ja päässyt metsän
laitaan, aivan oman peltonsa päähän. Metsään piiloutuneena oli hän
nähnyt talonsa palavan poroksi. Saunan, riihen ja pajankin olivat
viholliset polttaneet. Pölkkypuroltakin oli hän nähnyt savun nousevan.
Vihollisia oli ollut paljon. He olivat risteilleet seutua löytääkseen
syötävää. Tuomas oli nähnyt lehmänsä teurastettavan. Kuoppia eivät
sentään vainuskelijat näyttäneet huomanneen.
-- Jos pölkkypurolaiset ovat ehtineet kätkeytyä kuoppaansa, niin he ovat
pelastetut, lopetti Tuomas kertomuksensa.
Ja he olivat ehtineet kätkeytyä. Mökki heiltä oli poltettu; mutta
sysimiesten pirtissä he saivat suojan.