MAURI (menee vaivaloisesti keinutuoliin). Sinä pakotit minut kulkemaan
rajan yli.
KAUKO (hypähtää hurjana ylös). Mutta jos — jos te erehdytte! Mistä te
sen tiedätte?
MAURI. Minä tiedän sen itse — ja äitisi tunnusti — silloin kun lähdin
— häntä ei annettu minulle — köyhälle pojalle — hänet naitettiin
Malkalalle — ja koko olemuksesi sen todistaa — eihän sinussa ole
hitustakaan malkalaisista —
KAUKO. Vannotteko jumalan nimessä, että puhutte totta?
MAURI (nousee vaivaloisesti). Kaiken sen nimessä — mikä on pyhää ja
korkeata: vannon.
KAUKO (lysähtää tuolille). Mitä Sirkusta ja minusta nyt tulee? Kuinka
meidän nyt käy?
MAURI (menee pöydän luo — ottaa kirjeen). Taistelin viimeiseen asti —
säilyttääkseni salaisuuden. Teidän tähtenne taistelin. Tartuin kaikkiin
mahdollisuuksiin — varastettuihinkin. Sinun äitisi ja Sirkun äiti
olivat hyvät ystävykset. Tässäkin se voi olla mainittuna — nyt eivät
salaisuudet enää meitä auta — ei meitä — mutta Sirkun ei tarvitse
tietää mitään. (Avaa kirjeen, yrittää lukea.) Lue sinä! Silmiäni niin
hämärtää.
KAUKO (ottaa kirjeen ja lukee). Rakas Sirkkuseni! Kaikesta huomaan,
että sinä ja Kauko tulette kerran menemään naimisiin. Minä tiedän, että
Kauko on mieheni poika —
MAURI. Niin — niin!
KAUKO (jatkaa lukemistaan). — mutta älä säikähdä — minä tunnustan nyt
sinulle, ettei Kaukon isä, Suvialho, ole sinun isäsi. Jumala antakoon
syntini anteeksi ja siunatkoon sinua!