KAUKO. Ei sanonut — mutta kukapa toinenkaan se voisi olla.
SIRKKU. Kuinka ihmeessä isä voi kuvitellakaan, että minä lähtisin.
Hänhän kysyi minulta — ja minä kielsin peruuttamattomasti.
KAUKO. Tässäpä ilmeneekin hänen omituisuutensa — hänen
afrikalaisuutensa. Hänhän uhkasi käyttää rahaa ja väkivaltaa.
SIRKKU. Sehän on uskomatonta!
KAUKO. Tietysti uskomatonta — tietysti mahdotonta! Mutta välttääksemme
häväistysjuttua — jos hän kuitenkin yrittäisi — olisi parasta, että
poistuisit kotoa — ainakin ensi yöksi. Ai — mutta — menevätköhän ne
kaikki huvimatkalle?
SIRKKU. Kerttu ei mene. Soitin juuri äsken hänelle.
KAUKO. No, tee siis asia selväksi hänen kanssaan. Voithan sanoa syyksi
mitä tahansa — isäsi täälläolon — tai muuta —
SIRKKU. Ei minun Kertulle tarvitse mitään erikoisia syitä keksiä. Olen
hänen seuranaan ollut siellä ennenkin.
KAUKO. Asia on siis selvä! (Nousee.) Nyt käyt vain pappilassa aivan
ensimmäiseksi.
SIRKKU (nousee, hermostuneesti). Mitä minä siellä sanon?
KAUKO (leikillisesti). Sanot vain, että sinä olet juhannusmorsian.
SIRKKU. Älä nyt! Enhän minä sellaista voi.
KAUKO (rauhoittaen). Ei, ei! Tietysti! Sanot, että tulit toteamaan
minun kuulutuksenottoni — että olet kihloissa minun kanssani. Asia on
kovin yksinkertainen ja selvä. Rovastihan jo tietää jutun..
SIRKKU. Minä menen heti. Muutan vain pukua ensin.
KAUKO. Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Päinvastoin! Jätä se tekemättä!
SIRKKU. Kuinka niin?
KAUKO. Et herätä kenenkään huomiota. Piipahdat vain aivan kuin
arkihommissasi olisit. Sanot vain tyttärille tai muille — jos tapaat —
että sinulla on vähän asiaa minulta — niin selviydyt hämmästelemättä.
SIRKKU. Tukkani ainakin menen laittamaan uudelleen. — Lähdetkö sinä
ulos?
KAUKO (katsoo kelloaan). Minä pistäydyn tuomarissa — vaikka hän on ehkä
juuri päivällisellä — mutta sama se — voinhan kuitenkin käydä, kun
lupasin.
SIRKKU. Minä olen niin hermostunut!
KAUKO (ottaa Sirkkua käsistä, herttaisesti). Mistä sitten?