SIRKKU. Että mitä?
KAUKO. Että isälläsi on jokin kekseliäs päähänpisto.
SIRKKU. Sinä ärsytät minua! Sano niin, että ymmärrän.
KAUKO. Minä arvelen, että tuo epäterveellinen ilmanala, jossa hän on
elänyt parikymmentä vuotta, ei ole pilannut ainoastaan hänen sydäntään,
vaan —
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja huudahtaa). Hänen järkensäkö?
KAUKO (vetää Sirkun hellästi istumaan). Älä säikähdä! Ehkei se ole niin
vaarallista.
SIRKKU (tuijottaa eteensä). Vai niin — isä parka!
KAUKO. Hm! Säälittävää kyllä. Mutta en minä ainakaan muuta selitystä
voi keksiä.
SIRKKU. Olisikohan tässä mitään tehtävä?
KAUKO (nousee). Katsotaan nyt ensin — kuinka pitkälle hän aikoo yrittää.
SIRKKU. Luuletko, että hän aikoo toimiakin?
KAUKO. Meidän pitää muistaa, että hän tulee villistä maasta Hänellä on
ehkä sivistyneen ihmisen käsitteet vähän sekaisin.
SIRKKU. Uhkasiko hän sitten?
KAUKO. Ei juuri enempää kuin sinuakaan. Mutta sanoihan hän, että hän
estää meidän liittomme joka tapauksessa. Hän sanoi tekevänsä kaikki,
mitä rahan valta ja väkivalta voi.
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja ottaa kiinni päästään). Väkivalta! Odota
vähän!
KAUKO (nousee) Mihin menet?
SIRKKU. Odota vähäni Tulen heti! (Juoksee ulos. Kauko kävelee, katselee
ikkunasta, tupakoi ja kävelee taas. Sirkku palaa kiireesti, pieni pullo
kädessä.) Tämä on isän lääkepullo. Kerttu sanoi, että siinä on tuhoisaa
ainetta. Otin sen varmuuden vuoksi haltuuni, jos —
KAUKO. Joutavia! Ei hän mitään sellaista aio.