WILHO (samaten). Ja hitto syököön!
HUKKANEN (Wilholle). Anna minun kirota loppuun asti! Sattumus
ja yhtymys, ja mustalaisia ja kosioveljiä, ja lemmen-kauppaa ja
sala-tavaraa — hitto suorittakoon tämän asian, mutta ei mikään
nimismies! Minä en aiokaan sitä tehdä. Tutkinto on päättynyt. Pöytä
pois! (Wilho kantaa pöydän seinän viereen.) Minä lähetän paperit
kaupunkiin, siellä tutkikoot kanselissa asian, miten vaan voivat, ja
langettakoot tuomion siellä.
URHONEN. Ah, herra vallesmanni, eikö olisi paras jättää koko asia
viimeiseen päivään asti, jolloin kuitenkin kaikki selvenee?
TUNTURI (Hukkaselle). Herra vallesmanni, eikö totuuden perille
jollakulla sopivammalla tavalla voisi päästä — —
HUKKANEN. Sopivammalla tavalla. Herra, ken te olette?
TUNTURI. Minä olen ylioppilas, nimeltäni Tunturi.
HUKKANEN. Millä te sen voitte todistaa?
TUNTURI. Teidän tyttärenne, neiti Julia, tuntee minut.
HUKKANEN. Mitä nyt? Mitä nyt? — Wilho! minun tyttäreni! tuo sukkelasti
tänne tyttäreni.
WILHO (itsekseen). Ah lempo! mikä kummallinen sattumus! nyt lienee aika
lopettaa kometia.
(Lähtee ulos.)
NEITSY (Hukkaselle). Herra vallesmanni, oikeinko todella aiotte laittaa
nämät kauhistavat kertomukset maankanseliin?
HUKKANEN. Minä teen velvollisuuteni. Sala-kauppaa tässä on; sillä
tavarat ovat takavarikkoon pantu.
(Julia tulee ovesta.)