Urhonen. Tunturi.
(Urhonen seisahtuu ja kuuntelee, Tunturi seisahtuu myöskin.)
URHONEN. En tiedä oikein — vaan metsään tultuani olen kuulevinani
jonkun hiipivän perästäni; vaan jos seisahdun, en kuule mitään. (Hän
astuu monjaita askeleita eteenpäin. Tunturi seuraa häntä. Kun hän
seisahtuu, tekee Tunturi samalla lailla. Urhonen hyvin tuskallisena:)
Nyt on se tässä taas! (Kuuntelee.) Voi minua poloista! minä kuulen sen
huokaavan — varmaankin lie peto — Ei, ei ole mitään. Taisi olla oman
huokaukseni kaiku — sillä henkeäni välistä ahdistaa. — Ah! nyt vasta
tiedän missä pulassa olen. — Parasta lienee kääntyä takaisin. Vaan
kääntyä takaisin on yhtä vaarallista, kuin jäädä tänne; todella joku
on takanani, ja jos käännyn, niin olenhan heti roiston kurkussa. Voi
minua, mikä paatunut huimapää olen!
TUNTURI (kiivaudella). Hyv'iltaa!
URHONEN. Voi, voi! olen kuoleman lapsi!
(Hän tahtoo juosta, mutta Tunturi ottaa hänet kiini.)
TUNTURI. Seisahda!
URHONEN. Jumalan tähden, minä rukoilen, elkää surmatko minua! Minulla
ei ole muuta rahaa kuin markan seteli.
TUNTURI. Mies, elä ole narri! ei kukaan sinua tapa.
URHONEN. Todellako? No sepä kristillistä on. Minä luulin teitä
rosvo-joukoksi, ja koska sen luulin, niin säikähdyinhän vähäisen: sillä
rosvojoukko, näettehän, se on sata — yhtä miestä vastaan; jos vaan
kymmenen olisi, niin en huolisi.
TUNTURI. Sen kyllä uskon.
URHONEN (itsekseen). Oh, tätä miestä ei ole pelättävä! (ääneensä) Mutta
mitä te minusta tahdotte?
TUNTURI. Te voitte tehdä minulle hyvän työn.
URHONEN. Ei minulla nyt ole aikaa.
TUNTURI. Vaan nyt juuri se pitää tapahtuman. Te odotatte neitsy Juliaa
tänne tulevaksi.
URHONEN. Ryökinää, sanokaa, mutta mitä se teitä liikuttaa?