URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä
vaikka näytän papin-kirjan — — —
WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta
kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa,
että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten
silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö
levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut
metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole
ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden
anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."
URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!
WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.
URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!
WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme,
on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." —
Neitsy Kypäri!
URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!
WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä
pudonnut.
URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen
sanotte?
WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä;
vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.
URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?
WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin
outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä
imarrella tahtovan —
URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.
WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.
URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa).
No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.
WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi
kieltää.
URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut
heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja.
Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani
pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä."
Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin,
nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki
puheesta toiseen.
WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta
miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika
veitikka.
URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut
aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani,
tieteellistä oppia harjoittaessa —
WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?
URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä
olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien
kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia
harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua
syntyi, olin heti siinä.
WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä
heidän seurassa!
URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä
juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.
WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette
hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!
URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.
WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava.
Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi
nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.
URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.
WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?
URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla
ulkona, metsässä ja pellolla.
WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä).
No, saan toivottaa hyvää yötä.
(Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)
URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en
ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko
taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö
toisin.
(Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)