Julia (penkillä). Neitsy Kypäri (tulee oikealta).
NEITSY (itseksensä). Niin, minä tahdon tietää, missä mustalais-joukko
nyt asuskelee. Ihana ja lysti kuitenkin lienee viettää joku hetki
näiden hyvien ihmisten parvessa.
JULIA (lähenee häntä ja haastaa matalalla äänellä). Jumala teitä
varjelkoon, hyvä rouva, kaikesta pahuudesta!
NEITSY. Kiitoksia, ystäväni! Mutta kuka te olette?
JULIA. Minä olen köyhä tyttö ja pyydän apua ihmisiltä, jotka eivät
sulje rahakukkaroansa tarvitsevilta.
NEITSY. Kuinka? Te olisitte pelkkä kerjäläinen?
JULIA. Sanokaatpa minua vaikka niin, hyvä rouva.
NEITSY. Mahdotonta! Te olette varmaankin mustalais-tyttö.
JULIA. En ole. Tahdotteko antaa minua ilmi?
NEITSY. Elkäätte pelätkö! Jos joku teille hyvää suopi, niin ainakin
minä, (ottaa kukkaron ja antaa hänelle rahaa).
JULIA. Mitä nä'en? Kultaa! Tuhat kiitosta! Paljon kiitoksia! hyvä
rouva. Te olette laupias ja armollinen; tietäkää sitte, että olen
niitä ihmisiä, joiden savu ei nouse uunin-piipusta, mutta, ikäänkuin
syksyn utu, honkien latvoista, ja jotka makaavat sammalilla kettujen ja
tetrien kanssa!
NEITSY. Kettujen ja tetrien kanssa! Hyvin ihastuttavaa! Varmaankin
olette sitä joukkoa, joka nyt asuskelee tuolla toisella puolella rajaa.
Tulkaat tänne! Minussa löydätte hyvän ystävän!
JULIA. Ei, hyvä rouva, ei! Täällä on silmä terävämpi, ja käsi aina
valmis pyssyn hanaa jännittämään.
NEITSY. Se on tosi! Mutta minä tahdon tulla teille, enkä suinkaan
tyhjillä käsillä.
JULIA. Ah! silloin armon aurinko pilkistäisi meihin hyljätyihin
ihmisiin. Mutta tulkaa yöllä; sillä huomen-aamuna lähdemme pois.
Saisittekin nähdä juhlan, jota mielimme viettää.
NEITSY. Juhlan? Oivallisesti! Mutta minkä juhlan?
JULIA. Meillä pidetään kihlajaiset, sillä Gaurila Durak, päämies
Mustan-meren rannoilta, naipi päämiehemme tyttären! Vieraita on tullut
joka ilman haaralta ja lahjoja on laitettu joka heimokunnastamme.
NEITSY. Ah, kuinka ihastuttavaa. Niin, minä tulen katsomaan juhlaanne.
Mutta sanokaa, milloin ja missä?
JULIA. Kuulkaa, hyvä rouva! tunnetteko metsässä, puolen tunnin matkaa
täältä, kallion, jota nimitetään Kissan kiveksi?
NEITSY. Tunnen kylläkin.
JULIA. No, hyvä! Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken
huulia, niin antakaa jalkanne jättää jäähyväiset talonne kynnykselle
ja lähtekää hiljaa ja sievästi, ikäänkuin olisitte oma varjonne,
Kissankivelle! Mutta tulkaa ihan yksinänne. Siellä, vanhan tammen
luona, tapaatte minut taikka jonkun toisen minun asemestani, ja kun
tämä sanoo: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar on astunut
sisään, niin voitte pelotta seurata häntä.
NEITSY. Voitte luottaa siihen, että tulen.
JULIA. Voikaa hyvästi, hyvä rouva! ja paetkaa nyt! Sillä ette saa nähdä
minne käännyn.
NEITSY. Kuinka? Vieläkö pelkäätte minun teitä pettävän?
JULIA. Hi suinkaan; mutta jos joku teiltä kysyy, niin voitte tehdä
valan, ei tietävänne mihinkäpäin minä läksin.
NEITSY. Olkoon menneeks'. Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee
vasken huulia — —
JULIA. Oikein! Voikaa sill'aikaa hyvästi, ja siunatkoon teitä Herra.
(Neitsy menee ulos vasemmalta puolelta.)