Julia. Wilho.
WILHO. Oh, onnistui hyvästi, nyt olemme jo niin etäälle tulleet.
JULIA (hämmästyneenä). Pelaammeko kometiaa?
WILHO. Niin kyllä, hyvä serkkuseni. Mutta vasta olemme alussa; jos
näytelmiltämme jatkamme, niin sinunkin täytyy saada joku näytelmä-osa.
Minä olen luottanut sinuun.
JULIA. Mutta minun luvattani.
WILHO. Olethan nais-ihminen.
JULIA. Mitä? Pidättekö meitä tyttöjä näyttelijöinä?
WILHO. Niin kyllä, matkustavaisina näyttelijöinä, jotka etsivät
paikkaa. — Mutta elkäämme viettäkö kallista aikaa turhilla puheilla,
miettikäämme tuumiamme!
JULIA. Kappas toki, kuinka malttamaton on sun lempesi, joka tuskin lie
viikon vanha!
WILHO. Niin nuori se ei ole, Julia. Viime talvena oleskeli minun rakas
Hilmaseni kolme kuukautta sukulaisensa luona samassa paikkakunnassa,
jossa minä virkaani toimitin. Siellä minä opin häntä tuntemaan sekä
lempimään. Mutta kevät, joka kaikille muille olennoille tarjoaa iloa,
tuotti meille vaan surua, sillä meidän täytyi erota toisistamme; hänen
tätinsä kutsui häntä tänne takaisin, ja minua pidätti siellä ammattini.
Viimein pääsin virastani vapaaksi; minä riensin tänne, ja olen nyt jo
ollut täällä monta aikaa, mutta kahdesti vaan olen häntä nähnyt ja
kerran puhutellut; ja miten tiedät, serkkuseni, lempi on kaikista
maltittomin.
JULIA. Miten minä sitä tietäisin?
WILHO. Niinkuin sanottu, ensimäinen askel on otettu; minulla on setäni
suostumus, ja vaikka hän sen antoi vihoissaan, ei hän kumminkaan
sanojansa syö.
JULIA. Sitä hän ei suinkaan tee, jos hänet oikein tunnen.
WILHO. Nyt on myöskin toinen askel otettava. Minun täytyy välttämättä
tavata kultani, saadakseni hänen kanssaan tuumitella, kuinka meidän on
käyttäminen setäni suostumusta, ja mitä tahdomme sekä mitä emme tahdo
jättää sattumuksen huostaan, siis, kuinka vanha neitsy on voitettava.
Saadakseni tavata toivottuani, pitää minut saatettaman taloon, ja
neitsy talosta ulos.
JULIA. No! eikö löydy helpompaa ja parempaa keinoa? Minä luulisin, että
täällä maalla — —
WILHO. Ei, serkkuseni, ei. Armasta Hilmaa vartioitsee ei ainoastaan
hänen tätinsä, vaan myöskin vanha palvelija, jolla on haukan silmät
päässä. Useasti olen käynyt siellä talossa, vaan harvoin olen tavannut
häntä, jota olen etsinyt. Sinne tultuani pyytää vanha neitsy minua
aina romaani-kirjojansa lukemaan, eikä mikään puhe häntä enemmin
huvita kuin haastelu mustalaisten ja salakauppiaiden urhotöistä. Hän
rakastaa, niinkuin sanoo, näiden viehättävää, ihastuttavaa elämää, jota
hän kirjoistansa on oppinut tuntemaan. — Mutta tuumani, kuinka ne taas
olivat? niin, Hihnan puheille päästäkseni, pitää saaman vanha neitsy
pois kotoansa muutamaksi tunniksi; siihen täytyy sinun olla minulle
avullinen.
JULIA. Ilolla, niin paljon kuin vaan voin.
WILHO. Voisitko kuvailla itseäsi mustalaiseksi, serkkuseni?
JULIA. Miks' ei? Minä olen heitä useasti nähnyt.
WILHO. Voisitko laittaa jonkun soveliaan puvun omista vaatteistasi?
JULIA. Sen kylläkin voin.
WILHO. No tee se pian.
JULIA. Mutta miksi? missä on näytelmä-osani?
WILHO. Sen saat sitten. Mene vaan ja hanki itsellesi kometiaamme sopiva
puku. Mene nyt!
JULIA. Minä teen mitä voin. Kunhan ei vaan neitsy tuntisi minua!
WILHO. Kuinka olisi mahdollista hänen sinua tuntea? Eipä hän vielä ole
kerinnyt sinua nähdä. Pait sitä olin vielä tänä aamuna hänen luonaan
ja juttelin yhtä ja toista mustalaisista, jotka muka olisivat täällä
likellä.
(Julia menee ulos.)