Löi kuoliaaks ja, tuskissansa työstään,
Jumalan hylkäämäks tuns' itsensä,
Tek' itselleen hän kuvan, uhrin sille
Sytytti, ja sen Kunniaksi kutsui.
Oi herttaist' epäjumalata! *Herraan*
Vivahtaa *herttainen*, ja maassa herra
ol' ensimmäinen Kain. Mies älykäs!
Niin konstikkaaks sen kuvan loi hän, että
Siin' itseänsä jumaloi, kuin oisi
Se räyskää peililasia, ja viel' on
Se pystyss' yhä. Kunnia, sun tähtes
Mä elän, kuolen! -- "Kunnia, sun tähtes
Ma veljen murhaan!" "Suuri kiitos, teidän
On kunnia!" Se Jumal' ivaa täynn' on!
Ja maailman se kahlehissa pitää.
Seth niminen ol' Abelilla veli,
Tuo miksi Kainille ei kostanut? --
Hän oli raukka! Miks ei hiipinyt
Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt
Selästä puhki hamaan maksaan asti?
Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin,
Näk' epäjumalan ja hurmaantui
Ja maahan lankes katuvaisena.
Hän oli raukka! Eikö niin, te haamut
Veriset? Eikö niin, te henget kaikki,
Jotk' ette näissä hirmuluolissa
Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa
Viel' yhä, pimeässä loistavat! --
Kostoa! kostoa! -- Ma hiljaa tulen;
Ja salaa, vaiti, miekatta ma kuljen!
Ens yömme minun ensipäivän' on! (lähtee).
Kahdeksas kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING kohtaa EBBA FLEMING'in.
EBBA FLEMING.
Tekeillä tääll' on julmaa. Toiseen rantaan
Koneita hirveitä on pystytetty...
STÅLARM.
Niit' älä katso! miehuuttamme murtaa
He tahtovat, mut tuosta se vaan yltyy.
Nuo jalot uhrit saavat, Jumal' auta,
Komean kunnia-ammunnan ja seuraa
Matkalle toiseen maailmahan. Ylös
Soturit! Tykkein luo! Nyt kaikki muurit
Vihasta leimuellen hehkukoot! (menee).
(Tykin laukauksia. Näyttämö kirkkaaksi valaistuna).
JUHANI FLEMING.
Tuo sekö kunnia, se seppel vainen,
Jok' antaa sankarille ikimaineen?
Miss' on nyt ritaristo Ruotsinmaan?
Ja vanha, hurskas kansa, missä vaan?
Sanoppa, Ebba Fleming, rasittaako
Noin julma teko meidän asiaamme?
Se kiellä vaan, niin jalopeuran voiman
Ma saan, ja miekan joka sormen päähän,
Ja joka terään liekin! --
EBBA FLEMING.
Taisteluun!
JUHANI FLEMING.
Niin! Taisteluun ja vihaan, kostohon!
Pois rakkaus, hellyys! -- Suomi onneton!
(Lähtee. Ebba Fleming seuraa häntä).
VÄLIKUVAUS.
(Amiraali Soheelin päämaja vastapäätä Turun linnaa. Oikealla kädellä
edustan puolella asuinhuone. Ilta. Kuutamoa).
Yhdeksäs kohtaus.
KAKSI herttuan SOTAMIESTÄ (käyden asuinhuoneen edustalla).
1:N SOTAMIES.
No, puhu nyt jotakin.
2:N SOTAMIES.
Minä ajattelen.
1:N SOTAMIES.
Mitä sitten ajattelet?
2:N SOTAMIES.
Ajattelen laulua.
1:N SOTAMIES.
Ja minä ajattelen linnaa ... se haraa vastaan kuin kilpikonna. Tiedätkö,
mikä kilpikonna on, hä? -- Se on eräs kapakalan laji, näetkös, joilla on
läpitunkematon kuori, ja niitä täytyy hiilillä paistaa, ennenkuin siitä
lähtevät. Toivon että herttua pian tulis tänne, niin saisimme lämmittää
heitä sekä maan että meren puolelta.
2:N SOTAMIES.
Miltähän siellä sisällä näyttänee? Suomalaiset osaavat noitua, näetkös.
1:N SOTAMIES.
Käyttäkööt mitä keinoja tahansa, ilman kansan rakkautta eivät seiso
lujassa herrat. Huuh! kun kerran raju-ilma hyökäisee, niin tuossa he
makaavat kuin myrskyn kaatama metsä.
2:N SOTAMIES.
Haluttaispa tietää miten kotonamme on laita, tuolla laaksossa jokien
tuolla puolla.
1:N SOTAMIES.
Rustholliasiko nyt taas ajattelet? Kiitos Jumalan, että vaan olen
talonpojan renki, eikä muuta miehellä kuin palkka, korpraalius, tyttö ja
vapaus.
2:N SOTAMIES.
Nyt on elon aika parhaillaan. Tahdotko kuulla lauluani?
1:N SOTAMIES.
No, laulahan sitten, mutta reipas se olla pitää!
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT.
DANIEL HJORT.
Miss' amiraali? Hänen luokseen tahdon!
1:N SOTAMIES.
Äläpäs, poikaseni, mitä hänestä tahdot?
DANIEL HJORT.
Se ei sua koske. Päästä sisään taikka
Lävistä rintani. Se yhden tekee.
Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. AMIRAALI SCHEEL (astuu ulos asuinhuoneesta).
SCHEEL.
Mik' ompi täällä? Ken se siellä vahdin
Lävitse tunkee, häiriten mun untain?
DANIEL HJORT.
En ole, mikä olen. Linnast' en
Ma tule, vaikka tulen sieltä. Mull' ei
Nimeä, vaikk' on kakskin. Päivän vanha
Ma olen, vaikka iältä jo mies,
Ja tuhansien arvoinen tok' olen
Ma teille, herttuan, kansan asialle.
SCHEEL.
Hämärä, kumma puhe, josta vaan
Voi päättää, että linnast' oletten,
Tän aian hullulasta. Ken teit' uskoo?
DANIEL HJORT (ottaa esiin sormuksensa).
Sä sormus, tule puolustajaks mulle!
Oi, jos täss' olis herttua, kuin te,
Ja hälle antaisin, kuin teille nyt,
Tän sormuksen, hän tietäisi sen arvon.
SCHEEL (tarkastelee sormusta).
Se herttuan on vaakuna.
DANIEL HJORT.
Tuon antoi
Hän kerran muistoks isällen'; sen perin
Ja sen kanss' isän veren, asian
Ja koston perin.
SCHEEL.
Seuratkaa, niin saamme
Likemmin haastaa. Mukaan, sotamies!
(Scheel, Daniel Hjort, ensimmäinen sotamies menevät asuinhuoneesen).
Kahdestoista kohtaus.
2:N SOTAMIES (yksin).
Se merkitsi jotakin. Tuolla miehellä on pahat mielessä, jos ei meitä,
niin muita kohtaan. -- Huh! kolkko on kuudanyö ja hiljainen kuin hauta.
Laulan lauluni (laulaa).
(_Lauletaan kuin_: O, Wermeland, du sköna, j. n. e.).
Nyt kodiss' istuu kulta ja kangasta vain
Hän helskyttääpi lientäin kaipaustaan.
Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain,
Se aioist on ensimmäisen Kustaan.
Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen,
Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen,
Sen saa hän, jos elän vaan niin kauan.
Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään,
Oi, Luoja, sä sato runsas saata!
Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;
On kunnialla kuolleen helppo maata.
Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan,
Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan.
Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! --
Kolmastoista kohtaus.
TOINEN SOTAMIES. DANIEL HJORT (tulee asuinhuoneesta). Myöhemmin SCHEEL.
DANIEL HJORT.
Nyt sopimus on tehty. Joka miehen
Nyt sanoilla ja kullall' lumoan,
Ja linnan voiman voimassansa murran.
Viel' arvollas sä sitten kerskaa!
SCHEEL (tulee asuinhuoneesta).
Kullan
Te jätitten. Täss' on se. Onni myötä!
Teit' unhota ei herttua. Hyvää yötä!
(menee takaisin asuinhuoneesen).
DANIEL HJORT.
Hyvästi elo entinen. Nyt kuudan,
Yön kalpea ja paha omatunto,
Sä maan yö-unta häiritsevä aave,
Itseäs epäilevä, kurja valo.
Sä teistäni yön helmass' älä kieli. (lähtee).
2:N SOTAMIES (laulaa toistamiseen laulunsa viimeisen värsyn).
Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään,
Oi, Luoja, sä sato runsas saata!
Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;
On kunnialla kuolleen helppo maata.
Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan,
Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan.
Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! --
NELJÄS NÄYTÖS.
(Linnan suuri sali. Aamurusko loistaa sisään ikkunoista ja valaisee
esineitä näytöksen alkupuolella).
Ensimmäinen kohtaus.
JUHANI FLEMING (makaa nukahtaen ja käsi kääreessä eräällä sohvalla
näyttämön vasemmalla puolella). EBBA FLEMING (nostaa silmänsä hänestä ja
katsoo ulos).
EBBA FLEMING.
Jo alkaa päivä, yö on vihdoin mennyt,
Yö pitkä, neljä päivää lakkaamatta
Sodittuamme; mutta kuin se alkaa!
Minusta, ruhtinatar tähtien,
Sä aurinkoinen, kasvos käännä pois!
Ma huoliin vaivun vaikertain, -- ja tuolla,
Tuoll' ulkon' yhtä jäykkänä kuin ennen
On vihollisen laivasto, ja meille
Ei purtta kylmä aalto avuks tuo,
Ja ystäväimme kohtalosta sanaa
Ei tunkea voi tänne. -- Vait! hän herää.
JUHANI FLEMING (herää ja nostaa ruumistaan).
Oi unta herttaista! Niin vilpas, raitis
Nyt olen.
EBBA FLEMING.
Unta näitkö?
JUHANI FLEMING.
Sulaa rauhaa
Ja kirkast' onnea! Ma Kuitiass' olin.
Kuningas sinne tuli luokseni,
Kun kansan kanssa viljavainioilta
Ma rauhan ensi kultaa korjasin.
Kaikk' oli toisin: uljaat puistot, missä
Nyt jylhät metsät on; suot kuivatut
Ja pelloks tehdyt; kainalooni tarttui
Nyt kuningas, ja näin me astuimme
Tuon juhlaks vaatetetun joukon kautta,
Ja kukkasia tiellen viskeltiin,
Ja lakit hurraa-huudoill' ilmaan lensi,
Ja minuun katsoi Sigismund ja huokas
Ja sanoi: kanssain valtakuntaa vaihda! --
Noin uness' itseään voi mielistellä
Ja tuossa elon haamuss' unhoittaa
Kaikk' elon huolet. -- Sotajoukost', äiti,
Viel' eikö tietoa?
Toinen kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM (joka äsken on tullut sisään). Myöhemmin OLAVI
KLAUNPOIKA.
STÅLARM.
Tän' yönä viesti
On tullut; huolettoman vahdin ohi
Sen tänne päästä onnistui.
JUHANI FLEMING.
Miss' on se?
STÅLARM (osoittaa Olavia, joka astuu sisään).
Tuoss'.
EBBA ja JUHANI FLEMING.
Olavi!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Niin valitettavasti!
EBBA FLEMING.
Ja joukko?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Voitettu ja hajonnut,
Ma itse milt' en vangiks joutunut.
Ma turhaan huudan palkkasotureita,
Ja ko'ota koitan noita hajonneita;
Jos pettureit' en poistaa olis tiennyt,
Mun kahleiss' olis herttuan luo he vienyt.
Miehuutta ystävät! Jos elänyt
En toivoss' ois, niin täss' en olis nyt.
Me kestäkäämme mieheen viimeiseen,
Meit' onni kiusaa, kiusa kiusaa vastaan!
STÅLARM.
Viel' linnamme se seisoo murtumatta,
Mut kuinka kauan! Kapinoita alkaa
Väestö, tykkimiesi niskoittelee
Eik' ammu; petos, meitä kietoin, täällä
Nyt hiipii.
EBBA FLEMING.
Eikä Puolast' apua.
JUHANI FLEMING.
Sua Sigismund!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Me jäämme kuitenkin.
STÅLARM.
Me? Mitä olemme? ja mitä voimme
Me, hyljätyt ja unhoitetut täällä!
Haa, Sigismund, näin palkitaanko meille
Sua kohtaan osoitettu uskollisuus!
Voi, jos vois riistää pois tuon kehnon tunteen,
Jonk' äidit heikot meihin imetti,
Jok' ajaa lasta isääns' suosimaan,
Arvossa pitämään sen heikkoutta,
Ja lumipäästä pilkat torjumaan;
Tuon halvan tunteen, joka hurjimmallaan
Tok' on, kun alamaisen nöyryyttää se
Kuninkaan eteen, tätä jumaloimaan
Maan isänä ja maineen turvaajana!
Tuot' ett'emme, kuin herttua ja muut,
Me sortaneet, näin kapinallisuuden
Mehuiseen maahan kylväin itsekkyyttä,
Ja roskakansan riemuitessa siitä
Nyt niittäin sadon; -- silloin emme tässä
Näin yksin seisois toivoin pettynein
Ja hyljättyinä, miellä särkyneellä!
EBBA FLEMING.
Näin haasteleeko Stålarm, Stålarm, pylväs
Maan ritariston, kuninkaamme turva,
Klaun ystävä ja Suomen itsenäinen
Ja vankka kalpa!
STÅLARM.
Kiitoksia, Ebba!
En unta ole saanut kahteen yöhön.
Pois heikkous: kuningas mua vaatii! Ylös,
Väsynyt aatos: tulevaisuus kutsuu.
Sun tahdon voittaa, luonto!
(Olavi Klaunpojalle) Kuinka sanoit?
Joukkomme voitettu! Meist' yksin riippuu
Siis kaikki. Mutta toivokaamme Puolast'
Apua vielä. (Upseereja tulee sisään).
Tuoss' on päällyskunta,
Min viime neuvonpitoon tänne kutsuin.
Kolmas kohtaus.
EDELLISET. UPSEEREJA. DANIEL HJORT.
STÅLARM.
Te linnanportillenko asetitte
Sotiovanhukset, ja tuohon ulos
Muut sotamiehet?
(Melua näyttämön takana).
1:N UPSEERI.
Itse vastaavat he.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Tuo soittokuntani on tuo, ja kappal,
Jot' aljetaan, on teille kuolinvirsi.
2:N UPSEERI.
Salassa yltyy nurku, heidät tuskin
Sain järjestykseen. Herttuan puolellen
Yön pimeässä osa mennyt on jo,
Ja muiden suhteen sanoa on työläs,
Kehenkä luottaa voi.
STÅLARM.
No, hyvä! pian
Me tuosta selvitään. Kaikk' ohdakkeet
Eritkööt nisust' itsestänsä!
(avaa ulkoparven ovet ja puhuu siitä alhaalla seisoville).
Miehet!
On kerrottu ett' teidän joukossanne -- -- --
(Melu yltyy).
Vait! viekkaat konnat, valanrikkojat,
Te uskopattoiset, jotk' arkamielin
Parempain povest' uskalluksen viette,
Toverit kehnot, luulettenko että
Me teitä kaipaamme. Ken tahtoo, matkaan
Vapaasti menköön. Väljiks linnan portit
Nyt tehkäät, että moinen saasta-ilma
Pois virtaisi ja meit' ei turmeleisi!
(poistuu kiireesti ulkoparvelta).
JUHANI FLEMING.
Tuot' uskoa en voi, en tahdo. --
STÅLARM.
Katso!
JUHANI FLEMING (katsoo ulos ikkunasta).
Sekaisin aaltovat he. Portillen
Tiheät joukot syöksee. Turhaan koittaa
Heit' estää harmaat sotavanhukset.
STÅLARM.
Ei saa heit' estää.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Paljon uskallat sä.
STÅLARM.
Vaan käden katkon, jonka velttous
Sydämeen muuten levitä ois voinut.
Nyt neuvonpitoon.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Pahempia syit' on
Kuin alakuloisuus. -- Jos väärin luulen,
(luoden silmäyksen Hjorttiin)
Niin totta ei nuo kalvaat kasvot puhu.
STÅLARM.
Toverit! Onko teissä ketään, jota
Haluttaa mennä herttuan puolellen,
Niin vapaasti sen lausukoon ja tehköön;
Ken tänne, näätten, jääpi, sillä muuta
Ei neuvona, kuin kunnialla kuolla.
(Äänettömyyttä).
Teiss' onko ketään, joka herttualta
Jotakin toivoopi ja sopimusta
Siis äänestääpi?
1:N UPSEERI (osoittaen kirjoitusta ulkoparven yläpuolella).
Non illo percet
Tempore dextra reis.
STÅLARM.
Siis ystävät!
Vaikk' uskommekin Sigismundiin pettyi,
Vaikk' omat miehet meidät hylkäsi,
Niin kuollen herttualle näyttäkäämme,
Ett' uskollisna vielä kuninkaalle
Ja toisillemme, hänen vehkeitään
Yksmielisesti torjumme. Ja kun
Viimeiset tuohon kynnykselle kaatuu,
Ja herttua kun sisään riemuiten
Nyt syöksee, mies ja soihtu vaan on tarpeen,
Ja linna raukee, peittäin voittajan.
Näin näiden holvein raunioihin hänen
Ja tappiomme hautaamme -- ja turvass'
On Sigismund ja Ruotsin valta-istuin. --
3:s UPSEERI.
Eläköön Sigismund! Sua seuraamme.
KAIKKI MUUT.
Eläköön Sigismund! Eläköön Stålarm!
STÅLARM.
Se paljastetuin miekoin vannokaa,
Esi-isäinne ja kunnianne kautta!
KAIKKI (paljastavat miekkansa).
Sen vannomme.
STÅLARM.
Siis jäljellä nyt vaan
On arvan ratkaista ken holviin lähtee.
JUHANI FLEMING.
Ei tarpeen. Käteni mun sodast' estää,
Se soihdun toki kantaa jaksaa. Mulle
Se toimi uskokaa.
STÅLARM.
Niin käyköön. Sulle
Me kunniamme samass' uskomme. --
Nyt ijäisyyteen rauhass' säälikööt
Kaikk' itseään. Tääll' yhtykäämme sitten,
Iloisin mielin, tunnoin kirkkahin,
Viimeiseen taisteluhun voimaa tuomaan,
Maan, kuninkahan viimemalja juomaan.
KAIKKI.
Eläköön Stålarm!
(Upseerit lähtevät pois vähitellen).
EBBA. FLEMING (syleilee Juhania).
Poikan' armas! (Stålarm lähtee).
JUHANI FLEMING.
Äiti,
Pelastaa täytyy Sigrid.
EBBA FLEMING.
Se on totta!
JUHANI FLEMING.
Sä häntä seuraa, tule äidiks hälle.
EBBA FLEMING.
Juhani! Parempi on lohduttajaks
Muu vaimo kuka tahansa. -- Ei, täällä,
Kuin Indian uljaat lesket, tahdon kuolla
Ja lentää liekist' uhrirovion
Mun puolisoni helmaan, maineen maahan! (lähtee).
Neljäs kohtaus.
JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM (tulee sisään puettuna
talonpoikais-tytöksi).
SIGRID.
Mik' on nyt, Juhani? Mua isä käski
Pukeimaan näihin vaatteisin ja sanoi
Ett' täältä pois mun täytyy lähteä.
Tylyjä kasvoja nään kaikkialla
Ja synkkää katsetta. Mit' ompi tämä?
Miks isä pois mua tahtoo, Juhani?
JUHANI FLEMING (koko kohtauksen aikana lempeästi ja sydämellisesti).
Me muut, me tänään kuolla aiomme.
SIGRID (nöyrästi).
Ja sen vuoks -- -- --
JUHANI FLEMING.
Pois sun lähetämme täältä,
Sua tuossa puvussa ei tunneta,
Siks kunnes ystäväimme luo sä ehdit,
Ja helppo matk' on tuosta poikki lahden,
Johonka ani harvoin luoti eksyy.
SIGRID.
Mua jospa kohtais se! -- Ja tahtoani
Et lainkaan kysy...
JUHANI FLEMING.
Vastaa, Sigrid, suoraan: --
Kun kätes mulle annoit, annoitko
Sen rakkaudesta? --
SIGRID.
Syytä epäilykseen
Olenko koskaan antanut?
JUHANI FLEMING.
Et suinkaan!
Mut sydän syit' ei punnitse niin tarkoin.
En tiedä, mutta -- -- sano, Sigrid -- voitko
Sä rakastaa?
SIGRID.
Niin hartaast' en kuin sinä.
JUHANI FLEMING.
Suloisiin silmiis suo mun katsoa.
Sä minuun katso. Sano, tänne jäämään
Jos vaatisin sua, kuolemaan mun kanssain,
Noist' ilo juur' ei loistais -- eikö totta?
Sä siihen ehkä myöntyisit, vaan sitten
Lisäisit: "täällä huoneess' ilma on
Niin raskas"... Muistatko?
SIGRID.
En!
JUHANI FLEMING.
Muistat kyllä.
Voi, Sigrid! Jos et mua rakastanut,
Miks annoit kätes, miks et sanonut:
En lemmi sua. Silloin en sua oisi
Niin kauan vaivannut, kuin tietämättä
Nyt tehnyt olen.
SIGRID.
Taivaan Luoja!
JUHANI FLEMING.
Sua
En nuhtele, päinvastoin itseäni.
Hyvästi, siskon'! Onnelliseks tullos,
Jos toisen löydät, ken sun ansaitsee;
Mua ystävänä muista!
SIGRID.
Juhani,
Pois älä mua lähetä. Jos kuolla
En ansaitsekaan kanssas, muuta toki
Kuin kuolemaa en toivo.
JUHANI FLEMING.
Miksi? Syyskö
Se on, jos min' en sulle rakkaamp' ole
Kuin joku toinen. Sydämes kuin voi se
Niin kova samass' olla ja niin hellä!
Hyvästi! Onnellisna kuolen nyt;
Vaan sin' et kuolis niin.
SIGRID (itsekseen).
Jos rohkeneisin
Hänelle kaikki ilmoittaa!
JUHANI FLEMING.
Nyt lähden
Venettä valmistamaan matkaas varten.
Hyvästi siks! (lähtee).
SIGRID.
Juhani, viivy! Ah!
Hän lähti, ei mua kuullut. Jumalani!
(peittää kasvonsa käsillään).
Miks minut hylkäsit ja heitit mun
Sydämen häijyn valtaan! -- Seppeltä
Kas tuossa neitseen kuvan luona! Sama
Mä lienkö, ken tuon taannoin sitoi? Niin,
Kuin kuollut kukka tuoreen kaltainen.
Viides kohtaus.
SIGRID. DANIEL HJORT.
SIGRID (huomaa Daniel Hjortin).
Hän!
DANIEL HJORT.
Ken noin häijyks pukenut on teidät?
SIGRID.
Jos teit' ei miellytä tää puku, liioin
En mieltänne ma ole kysellyt.
DANIEL HJORT.
Teill' onko neulakirja suussa, neiti?
Suloisen, puhtaan kukan karvainenko
On kova, kirkkaaks vuoltu helmikivi?
Karitsan villa suden pennull' onko?
Ja valkaistussa haudass' onko päivää? --
Miss' ompi neiden peili?
SIGRID.
Viime kertaa
Nyt yhdess' ollaan ja noin haastelette.
DANIEL HJORT.
No, muuta sitte. Kaunis valhehaamu,
Ken olette?
SIGRID.
Jos teille pahoin tein ma,
En sitä aikonut.
DANIEL HJORT.
Kun piru kiusaa,
Hän kiusaa haamuss' enkelin.
SIGRID (astuen poispäin).
Oi Luoja!
DANIEL HJORT.
Niin rukoilkaa! Se sopii. Menkää pois
Ja rukoilkaa, muuks' sydäntänne älkää
Te käyttäkö, se nimeänne tahrais.
Sanoja käyttäkää, jotk' aaltoaa
Maast' aina taivaasen, ja rukoilkaa,
Rukoilkaa, ehk' on Luoja kuitenkin
Yht' armias, kuin hän on hurskaskin. (Sigrid menee).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (yksin).
Mä teidät surmaanko ja itseni
Ja herttuan ja kaikki yksiin liekkiin? --
Se loppu riidan ois ja kaiken loppu,
Maa rauhaa sais, ja tuonen paksu viitta,
Mi kestää viimeisehen tuomioon,
Se peittäis salaisuuteni ja kaikki
Niin ystäväin kuin vihollisten synnit...
Haa, silmäs vilkkuu, kalpa kuoleman,
Jok' yli tuhansien päiden heilut
Hiuskarvalla mun heikon tahtoni!
Ei, ei! Senvuoks en syntynyt, senvuoks ei
Minussa sorrettujen veri virtaa
Sydämest' aivoon asti kiehuen.
On hornaan taivas syösnyt, voimaa uutta
Maailman sorto tilaan sieltä tuomaan.
Siis, kosto, hengelläs niin täytä sielun',
Ett' ainoastaan sun se tuntee, iske,
Sydämen juureen iske, hurja viha,
Niin että vaan sun käskystäs se sykkii!
Seitsemäs kohtaus.
DANIEL HJORT. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. ERÄS
SOTAVANHUS (kantaen sisään viinipikaria). UPSEEREJA. Myöhemmin SIGRID.
STÅLARM (puheissa erään upseerin kanssa).
Kun olin laps', mull' oli kaksoisveljes,
Jok' aivan nuorna kuoli. Muistan kuinka
Rukoilin haudallansa, ett'en koskaan
Maan mustaan multaan joutuis. Kumma kyllä,
Ett' taitamattomat ja tuulen tuomat
Lapsuuden toiveet usein käyvät toteen.
Nyt, näätten, suoraan ilman kautta mennään
Maan yli oikotietä elämästä.
Pikari tänne! Uljaat sotaveikot,
Eläköön rehellisyys, elon mehu
Ja maineen helmi, pohjaan elon malja!
(Kaikki juovat).
Olavi, laula meille hauska laulu!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Pikari onko kaikilla? Kas tuossa!
(tarjoo pikarin Daniel Hjortille, joka vastenmielisesti
ottaa sen).
Laulu.
Pyhä Yrjänä maljan ja miekan mies
Ol' urhokkain.
Hän juoda ja valaa vertahan ties
Iloiten vain.
Käy käessä miekka hän laulellen
Lohikäärmeen luo.
Ja maahan sortuvi hurmeesen
Nyt käärme tuo.
Hei malja miehuuden!
Kööri.
Hei malja miehuuden!
OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille).
Mit aiot? Pikaris on kukkurallaan.
Sä peijaat, Daniel! Maljas! Pohjaan juo!
(laulaa):
Pyhä Yrjänä vaimokseen kotihin
Vie prinsessaa.
Kuningas se nyt lausuvi: "kruununkin
Hän kannattaa".
"Ei, mulle kruunusi raskas on,
Pojalles sen suon.
Mut anna, ett' astua kuolohon
Saan eestä tuon!"
Hei, malja kunnian!
Kööri.
Hei, malja kunnian!
(Tykinlaukaus kuuluu).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Jo alkaa leikki. Yks' on värsy vielä.
(laulaa).
Satamäärää vastahan kestänyt
Ol' yksistään.
Hän löi ja hän voitti ja kaatui nyt
Kuin leikillään.
Ja silmin seisovi hehkuvin
Nyt kuningas:
Oi, tuhat henkeä vaihtaisin
Ma miekkahas!
Hei, kuolon malja tää!
Kööri.
Hei, kuolon malja tää!
(Tämän värsyn kestäessä lähtee muutamia upseereja pois).
OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille, joka aikoo lähteä).
No, Daniel, mihin nyt?
DANIEL HJORT.
Se teit' ei koske!
OLAVI KLAUNPOIKA (pidättää häntä).
Pettäjä! -- Kas kuin kalpenee hän, veikot,
Tuon nimen kuullessaan!
DANIEL HJORT.
Pois muurillen,
Jo herttua tulee.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Tunnustatko, konna!
DANIEL HJORT.
Se todistakaa! Syyttömyyten' viskaa
Takaisin omaan kurkkuunne sen nimen.
SIGRID (tulee sisään).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vai todistusta? -- Mitä keskell' yötä
Teit leiriss' amiraalin.
DANIEL HJORT.
Mitä teinkö?
Sanokaa, koska tiedätte...
OLAVI KLAUNPOIKA.
Haa, siellä
Siis olit. -- -- Jos en huomannut hänt' oisi
Hän vielä pettäis...
UPSEERIT (paljastavat miekkansa).
Surma pettäjälle!
SIGRID (syöksee väliin).
Se mahdotont' on! Kuulkaa häntä, kuulkaa!
DANIEL HJORT.
Mua älkää lähestykö. Miekat alas! --
No niin, ma teidät petin, pettäjät!
SIGRID (vaipuu kiljahtaen Juhani Flemingin syliin).
DANIEL HJORT (jatkaen).
Täss' on se, jonka sanat voiman teiltä
Kuin lehden karisti; täss' on se, joka
Kukisti teidät -- ja siit' ylpeilee!
1:N UPSEERI.
Hengeltä pois! (tunkeuvat Daniel Hjortin päälle; tämä
tempaa miekan eräältä upseerilta ja puolustaa itseänsä).
OLAVI KLAUNPOIKA (lyö miekan Daniel Hjortin kädestä).
Ei, toisin rangaistaan hän!
STÅLARM.
Sua, kiittämätön koira -- niin jot' uskoin.
Elosta katkeruus ei koskaan lopu.
Tee hänen kanssaan, Olavi, kuin tahdot.
Mä riennän. Tappelu on alkanut.
(lähtee kaikkien upseerein kanssa; heti sen jälkeen Olavi Klaunpoika
Daniel Hjortin kanssa).
Kahdeksas kohtaus.
SIGRID. JUHANI FLEMING.
JUHANI FLEMING (yhä vielä pitäen pyörtynyttä Sigridiä sylissään).
Sua onneton! Haa, kaikki ymmärrän
Ja hän se kurja! nuku, nuku ijäks!
(laskee hänet sohvalle).
VÄLIKUVAUS.
(Ruutiholvi, kahden patsaan kannattamana. Toiseen niistä on Daniel Hjort
kiinnitetty. Toisen takaa haamottavat ruuti-astiat. Pimeätä).
Yhdeksäs kohtaus.
DANIEL HJORT.
Mun tänne linnan ruutiholviin kiinni
He kahlehtivat patsaasen. Mun kuolla
Nyt täytyy heidän kanssaan, nähdä täytyy
Kuin soihtu surman herättää, mi torkkuu
Tääll' ympärilläni ja, vait kuin hauta,
Häviöt' uhkaa maalle, herttualle
Ja kansalle. Voi saatanallist' ivaa!
Sa murru kahle, holvit haljetkaa
Mun kirouksestain, jonk' alle lasken
Nuo hirmulaiset, konnat, verenjuojat!
Sä kestät kahle! Halpa, kurja rauta,
Vahvempi, ikuisempi henkeäni!
Ha, ha, ha! -- Kuules kuinka holvit nauraa
Minulle, mulle. Kuolo, henken' ota,
Maailman ylenkatseesen mua saata,
Mut säästä, säästä herttua ja kansa!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Ei äänt', ei lohdutusta! -- Kumisten
Kuin tuonelasta tykin huokaus vaan
Käy kautta holvin. Väsynyt on pääni,
Mun aatostani huimaa. Rauhaa, rauhaa!
(vaipuu tainnoksiin patsaan juureen).
Kymmenes kohtaus.
DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM (palava soihtu kädessä).
STÅLARM.
Tuoss' soihtu on. Meit' ovat linnan pihalt'
Oville tunkeneet jo. Ryntäämässä
On herttua itse. Pihalla jo on hän.
Kun laukauksen käytävästä kuulet,
Niin sytytä nuo tuossa. Hyvästi! (lähtee).
Yhdestoista kohtaus.
DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING.
JUHANI FLEMING (valaisee soihdulla Daniel Hjortia).
Hän tainnoksiss' on! Liian hyv' on luonto.
DANIEL HJORT (herää).
(Tähystyvät toinen toistansa kauan aikaa äänettömästi).
JUHANI FLEMING.
Katsahtaa, kurja, rohkenetko minuun!
DANIEL HJORT.
Kuin omatunto silmän' iskee sinuun?»
JUHANI FLEMING.
Rukoile, silmäs nosta taivaasen!
DANIEL HJORT.
Sun kätes kuolkoon! -- Sitä rukoilen.
JUHANI FLEMING.
Miss' ompi Luoja, kun noin kuolee kurja?
DANIEL HJORT.
Ei sinun kättäs johtamassa, hurja.
JUHANI FLEMING.
Soi laukaus, kuninkaan ja kruunun suoja!
DANIEL HJORT.
Pois haihdu, turmion ja surman tuoja!
JUHANI FLEMING.
Sen siitit ja sen kautta henkes heität.
DANIEL HJORT.
Mut kadotukseen kanssani vien teidät.
Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. SIGRID.
SIGRID.
Se valhe, ilkeä on valhe, meille
Ladottu turmioksi. Hän, hän ei
Sit' ole tehnyt.
JUHANI FLEMING (kylmästi).
Sinä, Sigrid, täällä?
Mit' etsit?
SIGRID.
Varmuutta ja kuolemaa.
JUHANI FLEMING.
Näin raukka, nimes häpäiset ja kuntos
Ja isäs! Peitä rikollinen tuntos!
SIGRID.