Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
DANIEL HJORT.
MURHENÄYTELMÄ VIIDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ
JA NELJÄSSÄ KUVAELMASSA.
Kirjoittanut
Josef Julius Wecksell.
Suomentanut
P. C. [Paavo Cajander]
Suomalaisen kirjallisuuden Seuran palkitsema kirja-suomennos.
Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1877.
HENKILÖT:
KAARLO, Södermanlannin herttua, valtion hoitaja.
ARVID STÅLARM, Sodanpäämies Suomessa.
JUHANI FLEMING, Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin poika.
OLAVI KLAUNPOIKA, Klaus Flemingin äpärä- ja otto-poika.
EERIKKI EERIKINPOIKA SOROLAINEN, Turun piispa.
JAAKKIMA SCHEEL, herttuan laivaston päällikkö.
DANIEL HJORT.
EBBA STENBOCK, Klaus Flemingin leski.
SIGRID, Stålarmin tytär.
KATRI.
EERIKKI BRAHE. }
LAURENTIUS PAULINUS. } Lähetyskunta Ruotsista.
PIETARI, Wexiön piispa. }
*Upseereja Turun linnassa*.
*Sanansaattaja*.
*Kaksi Turun porvaria*.
*Yksi linnan sotamies*.
*Kaksi sotamiestä Scheelin leirissä*.
*Vanginvartija*.
Vieraita. Sotamiehiä. Turun kansaa.
(Tapaus tapahtuu v. 1599 Turun linnassa ja sen lähisyydessä).
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Turun linnan suuri sali. Vähän matkan päässä peräseinästä kummallakin
puolella kaksi patsasta. Oikeanpuolisten patsaiden välissä riippuu
Stålarm'in vaakunakilpi, lippujen ja miekkain keskellä,
vasemmanpuolisten välissä on Flemingin sukukilpi, komeammin ja
kauniimmin koristettuna. Oikealla kädellä ulkoparvi. Tämän ylipuolella
peräseinän muuriin on seuraava latinainen runo punaisilla kirjaimilla
uurrettu:
Carolus huc veni, vici fudiqve rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinqvens.
Huc iterum veniam, caveat sibi consoius omnis!
Non illo parcet tempore dextra reis.
Lähempänä näyttämön edustaa kummallakin puolella ovi. Oikealla kädellä
rukous-istuin Maariankuvineen).
Ensimmäinen kohtaus.
ARVID STÅLARM. EBBA FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA. DANIEL HJORT. Myöhemmin
JUHANI FLEMING.
DANIEL HJORT (astuu sisään).
Tuoll' lähettiläät herttuan nyt vartoo.
EBBA FLEMING (surupuvussa).
Jos mieheni, Klaus Fleming, eläis', eipä
He moisiin toimiin tänne rohkeneis!
Sua, musta vaate, muistoks Flemingin
Kaikk' kantakohon Suomen aatel' aina,
Jok' uskolliseks kuninkaalleen jäi!
Mut valta meill' on sama kai kuin ennen!
Kuningas sama, asiamme sama --
Ja herttua verivihollinen yhä.
Otatko heitä vastaan, Stålarm?
STÅLARM.
Tulkoot!
En pelkää miekkaa, sanoja en myös.
JUHANI FLEMING (astuu sisään vasemmasta sivu-ovesta, kirje kädessä).
EBBA FLEMING.
Mun poikan', terve!
JUHANI FLEMING.
Terve ystäväiset!
Hyvästi tulen jättämään. Tääll' olen
Jo yli suruvuoden ollut; jälleen
Sigismund Warsovaan mua vaatii.
(tarjoaapi kirjeen Stålarmille).
Tuossa --
Ja kuningattarella paikan tarjoo
Hän tyttärellenne.
STÅLARM (silmäillen kirjettä).
Ja vielä muuta:
Hän syksyll' uudest' aikoo Ruotsiin tulla
Takaisin valloittamaan kruunuaan.
Hyv' on, siis rauhass' olla saamme täällä, --
Sä lähdet?
JUHANI FLEMING.
Lähden -- entäs tyttärenne?
STÅLARM.
Siit' asiasta haastelkaamme vielä.
Sä lähettiläät ota, Daniel Hjort,
Sill' aikaa vastaan. Vilvoitelkoot hetken.
OLAVI KLAUNFOIKA.
Mi hitto velimieheen tullut lie?
Mua tuskin huomaa hän, on kylmänlainen,
Kuin ottolaps' ois hän, ja minä vainen
Vihityn äidin verta, totta vie.
(Kaikki lähtevät paitsi Daniel Hjort).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT. Ruotsalainen lähetyskunta, jonka jäseninä ovat: EERIKKI
BRAHE, LAURENTIUS PAULINUS ja PIETARI Wexiön piispa.
DANIEL HJORT.
Tääll' odotelkaa hetki, hyvät herrat;
Koht' altis Stålarm teit' on kuulemaan.
EERIKKI BRAHE (Laurentius Paulinukselle).
Kah, tunnetteko tuota nuorta miestä?
On katsanto ja käytös hällä uljas
Kuin Flemingeillä.
LAURENTIUS PAULINUS.
Oppilas se on,
Jok' aloitteli Wittenbergiss' silloin
Kun tutkintoni siellä suoritin.
Hän luona Flemingin on kasvatettu,
Ja löytölapsi lisäks, vaikka näyttää
Kuin tarttuis' Suomen aatel'-ylpeys.
(Daniel Hjort'ille)
Se on kai Daniel Hjort? Olemme tutut,
Ma luulen, vanhastaan.
DANIEL HJORT.
Niin kyllä.
LAUR. PAULINUS.
Paljon
Siit' aik' on muuttunut, kun palvelimme
Yhdessä valkeuden lipun alla.
DANIEL HJORT.
Mua toivottenko voittaa puheellanne,
Niin erhetytte.
LAUR. PAULINUS.
Kumma ajatus!
Siks' arvonne on halpa liiakskin.
Täss' ystävänä vaan ma haastelin.
Kolmas kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Nyt alkaa leikki. Min' en kuulla siedä.
Mua oma järki tahtoo hairaan viedä. (pois).
STÅLARM.
Tulette herttualta. Terve teille!
Sielt' emme ole tottunehet hyvää
Juur' kuulemaan; sen kiitollisemp' olen,
Jos nyt on laita niin.
EERIKKI BRAHE.
Me Ruotsin vallan
Nimessä tulemme ja ystävyyttä
Ja rauhaa sulle tarjoamme, Stålarm!
Se hurja riita, jossa veljekset
Ja vihat, surmat vastatuksin seisoo,
Ei itsekkäisen kuninkahan vuoksi
Saa maata, kansaa raastaa kauemmin.
Sä muistat, miten Sigismund, kun valan
Ol' ottanut ja kruunun päähäns' saanut,
Hän miten maansa, isänmaansa heti
Kopeilla Puolan sotureilla täytti
Ja kavalilla jesuitoilla,
Näin koittain kirkon puhdast' uskoa
Ja Ruotsin kansan vapautta sortaa. --
Nyt voitettuna, Puolaan paenneena
Häväistylt' istuimelta hänet syösnyt
On Ruotsin kansa herrain päivillään,
Ja valtakunnan hoitajaksi pannut
On Kaarlo herttuan; siis, Arvid Stålarm,
Pois kalpas heitä, jota kavaltain
Nyt omaa isänmaatas vastaan kannat,
Ja vastuksilla turhill' älä kiellä
Suomelta kalliist' ostettua rauhaa.
STÅLARM.
Ma muut' en rauhaa tunnusta kuin sitä,
Mik' auttaa kuninkahan laillisen
Taas rauhaan istuimelleen. Sigismund
Mun Suomen sotapäälliköks' on pannut;
Pois heitän kalpani, kun käskee hän,
Mut herttuan käskyst' en; se rauhan pöytä,
Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin
On tehtävä, ei vallanhoitajalle
Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.
LAUR. PAULINUS.
Nyt tiedättenkö mitä lausuitten,
Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö?
Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte
Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli
Kuninkaan itsekkäisen asetatte.
Mit' ompi mielestänne kruunu siis?
Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen'
On kansan rakkaus; tää kun loukataan,
Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu,
Vaan tyhjää kangastusta, jolla pohjaa
Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm,
Kun viel' on aika, tieltä väärältä,
Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan
Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.
STÅLARM.
Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi
Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan ykskin
Jää aatelinen, joll' on kunniaa
Ja miekka, millä sitä puolustaa.
Tää kansa valan rikkomust' ei tee,
Ja me olemme Suomen kansa, me!
PIETARI PIISPA.
Puheilla moisill' älä lisää syytä
Jumalan vihaan tätä autiota
Maa raukkaa kohtaan. Viekas kuningas
Ja haira-oppinen on Sigismund,
Jok' aikonut on paavin-opin yöhön
Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää.
Luvaton kapina ei syösnyt häntä,
Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse,
Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin
Kirkkomme iki suojaks, viekkaast' ensin
Valalla vahvisti ja sitten rikkoi.
Nyt Ruotsiss' on yks' uskonto, yks' kansa,
Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme,
On Ruotsin valta murhehtiva leski,
Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti,
Ja pyhäss' sanass' etsii lohdutusta,
Jok' auttaa syvään isketytkin haavat.
Äl' usko, Stålarm, ettäs uhka-mielin
Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt,
Siis nöyräst' alas kalpas laske, jottei
Raskaana päälles Herran käsi lankee.
STÅLARM.
En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa,
Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan vuoksi,
Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit,
Vakuutust' uhrata ja kunniaa.
Sit' ennen Jumalaani uskalsin,
Ja, toivon, hän mua suojaa vastakin.
Jumalan asettaman kuninkaan
Edestä sodin henkeen kuolemaan.
EERIKKI BRAHE.
Ja päätöksenne?
STÅLARM.
Sopimust' en hiero.
LAUR. PAULINUS.
Kadutten vielä tuota vastausta.
Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä
Sai herttua ja silloin valan vaati.
Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton
Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.
(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).
Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi,
Hän verell' uurtaa aiantiedon lehtiin.
(lukee sen ääneen).
"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin,
Täältä mä lähden taas, en jätä jälkeäkään.
Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät silloin!
Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."
STÅLARM.
Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy,
Saa kirkkaaks miekan vaan ja tarkaks silmän.
Tää keskustelu tähän päättyköön.
PIETARI PIISPA.
Siis olkoon petollinen kuninkaas
Sinulle kalliimpi kuin isänmaas.
Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan
Nyt jäi, se kohta miekoin ratkaistaan.
(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).
Neljäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Hyvästi, sanansankarit, te jääkää,
Hupainen sota-aika terve taas!
Hyvästi rakkauden kuherrukset,
Ja terve tykin pauke, rummun pauhu!
Hyvästi unisuus ja haukotus,
Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!
JUHANI FLEMING.
Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.
STÅLARM.
Viel' lähteäkö meiltä aiot?
JUHANI FLEMING.
Nytkö?
Ma kuninkaani maan näin pettäisin.
Ja vaikka sodass' apuni on halpa,
Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.
STÅLARM.
Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin.
Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo meitä
Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).
Viides kohtaus.
JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
JUHANI FLEMING.
Kuules veikko!
Me emme ole oikein sovuss' olleet
Nyt viime-aikaan.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Sen mä kyllä nään;
Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.
JUHANI FLEMING.
Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä,
Epäilys sinuun, itseeni ja kaikkiin.
Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme
He määräsivät? Sytyttäen näin
Poveeni turhaan liekin riehumaan?
Hän kylm' on, ääneti, ja karttaa mua,
Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua.
Vie tyttö, poista epäilyni, päästä
Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vai tuo se syynä asemaamme on!
Hiis' olkoon rakkauden, joka näin
Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet,
Ja meidät kummankin on narriks tehnyt!
Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi
Hän vapaa, pulska porvar'-impi, silloin
Ehk' oisin salaa suuta suikannut.
Mua rakastaisko hän! Tuo totinen,
Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle
Ne sanat vaan, niin nauraapi hän sulle
Ja samass' itkee, kun et paremmin
Ujoa naisen sydäntä sä tunne,
Joll' ei lie toivomusta suurempaa
Kuin että kaulahas sais kavahtaa.
JUHANI FLEMING.
Ei, ei.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa;
Sun pitää vielä tänään hänet saada.
Näet, muuten rakastajaan uros hukkuu,
Ja se ei sovi meidän aikaan.
JUHANI FLEMING.
Mutta,
Jos hän ei mua rakasta?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei vaan!
Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan;
Ne peittää hän, kuin nahkapoika, jolla
On toivo kerran kenraaliksi tulla.
JUHANI FLEMING.
Suo anteeks' että epäillyt sua olen.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut.
Kun kaikkein enimmän, näet, surua
Lähinnä herttuata vihaan, koitin
Rikotun ystävyyden nauruks' kääntää
Ja naurull' ajaa mielestäni muistos.
Mut väärin oli tuo, se unhota.
Ja nyt -- näist' asioist' ei hiiskausta;
Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän.
JUHANI FLEMING.
Sen hiljaisella katumuksell' otan,
Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa,
Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran
Mä kävin haudall' isäni, ja siellä
Sun polvillasi itkusilmin näin.
Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks,
Jost' olin paljon Warsovassa kuullut.
Siin' yhdessä siis kauan haasteltiin
Ja toisiamme lainkaan tuntematta,
Siks kunnes kaulaan' äkisti sä lensit
Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä
Ol' erotessamme, ja taivaan tähdet
Näkivät hartaan ystävyyden liiton.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta
Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät;
Täss' silloin lujan ystävän sä näät.
JUHANI FLEMING.
Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään!
Ja mustan, uljaan orhini sä saat,
Jos hukkaan.
JUHANI FLEMING.
Hupsu, rakkautt' et ole
Sä koskaan tuntenut.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vaan kahdeksasti,
Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.
(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).
Puhujan suuren laill' en väittää taida:
"Mun hauskuuten' on aattehet ja kirjat;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta; ei niin suruista.
Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista."
Tuot' olen miettinyt, mut väärä on se.
Kun sua luen, vanha Livius, voi,
Mun rintan' täyttää tuska, eikä ilo.
Kun teidän suuret taistelunne muistan.
Tää taistelu kuin pieneltä se näyttää!
Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen,
Miss' semmoista ma nyky-aikaan löydän?
Kun Mariusta, Brutust' aattelen,
Mua kohtaloni raudanraskas painaa,
Ja, kiitoksehen sidottuna täällä,
Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että
Tän kirjan Wittenbergissä mä näin.
Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut
Kuin kuiva, rikki-viisas uskon-oppi,
Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa
Kuin punatakki narri laskiaista.
Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin
Paremman vannon kuin mink' äsken lausuin:
Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta, ei niin suruista,
Joit' ei ne osaks suruisuutta poista. --
Luo auki silmäs, uneksiva lempi!
Tuo valkeutta, rauhaa rintaan! -- Auki
Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin!
Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan
Näin lemmen valoss' enkelin ma puhtaan.
En väärin ymmärtänyt silmäystä,
(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).
Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä
Hänelle lausu, mit' en itse taida.
(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).
Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän,
Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee,
Rukoile puolestani, pyhä äiti!
Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.
(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).
Seitsemäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel kädessä. He
astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).
STÅLARM.
Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas
Juhanin kanssa estellyt jo olet.
Ei laatuun käy se enään. Näänhän itse
Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä
Rakastat häntä, miks siis kauemmin?...
SIGRID.
Oi isä armas! Sua yksin vaan
Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla.
Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä.
Juhani jälleen palaa Warsovaan.
Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan
Mun lähettäisit! Suo mun luokses jäädä,
Isäni hyvä!
STÅLARM.
Lapsekkaita haastat!
Pait sitä, Juhani ei lähdekään.
Hän Suomeen jää ja kanssamme hän tasaa
Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.
SIGRID.
Ah!
STÅLARM.
No, arveletko vielä?
SIGRID.
Suo mun ensin
Rukoilla täällä pyhän äidin eessä;
Mä sitten vastaan.
STÅLARM.
Hyvästi jää siksi.
(Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee
Ja loistossansa kainost' uneksii,
Niin lempens' ääneti hän poveens' sulkee,
Tuo lapsi hyvä! (menee).
Kahdeksas kohtaus.
SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).
SIGRID.
Hurskas, pyhä äiti!
Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä,
Ja äitini; inua kuule nyt kuin muinoin!
Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!
KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).
Kuin kauan sielussani surra saan,
Ja joka päivä ahdistuksess' olla,
Kuin kauan vihamiehen' ylpeilee?
SIGRID.
Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli
Sydämein. Nyt se hiljaa verta vuotaa.
Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!
KATRI.
Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky
Ken on se? Vait! Hän säikkyy, jos mun näkee.
En rukouksiin tänne hiipinyt.
(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).
SIGRID.
Suo mulle taivaan voimaa voittamaan
Sydämen pahat aikehet ja aatteet!
(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).
Yhdeksäs kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).
KATRI (itsekseen).
Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan
Nyt oisin! Milloin koittaapi se hetki?
DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).
Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö
Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel' en!
SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt Maariankuvan
ääreen).
Kah! mit on tuo?
DANIEL HJORT.
Ah! hän sen huomaa!
SIGRID.
Mulle.
Käs'-alan tunnen. Ah! sen sisällyksen
Min' arvaan.
DANIEL HJORT.
Sigrid!
KATRI (itsekseen).
Tuota rakastaa hän.
Jos täällä hälle onni koittaa, salaa
Ja outona, kuin tulin, hautaan lähden.
SIGRID (tointuen hämmästyksestään).
Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti!
Mi syynä että näin te kohtelette
Tytärtä Stålarmin.
DANIEL HJORT.
Se Sigridkö
Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö
Unohtais hauskat lapsuutemme hetket,
Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket?
Tuo tyly, ylpeä, hän haasteloita
Noit' entisiä, armait', ihanoita
Ei muistais. Hänkö se nyt puhuukaan?
Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.
SIGRID.
Isäni luottamuksen palkitsette
Te huonosti, ja kovin soimaatten
Te lapsen viatonta ystävyyttä.
(kääntää poispäin kasvonsa)
Ja jos -- -- -- --
DANIEL HJORT.
Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.
SIGRID.
Ja jos tuo rohkeus nyt tulis' ilmi,
Te tiedätten kuin mun ja teidän kävis.
DANIEL HJORT.
Ah!
SIGRID.
Tähän kirjeen lasken. Pois se viekää.
Ikuinen salaisuus vaan meidän kesken
Tää olkoon, teit' ei soimaa siitä kenkään.
DANIEL HJORT.
Mua rakastatte, rakastatte sentään!
Se sanokaa, niin tyynesti mä kärsin.
SIGRID.
Himootte kunniaa. Jos oisitte
Mua rakastanut, tätä työtä varmaan
Te ette tehnyt ois. Teit' ylenkatson.
DANIEL HJORT.
Ah! -- Hyvästi!
SIGRID.
Ei, viipykäätte vaan!
KATRI (itsekseen).
Taas hengitän. Ma kohta hänet saan.
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING.
STÅLARM.
Nyt onko haihtuneet nuo kainot huolet?
SIGRID.
Min' olen päättänyt.
STÅLARM.
Ja miks' niin vakaa?
SIGRID (teeskennellyllä ilolla).
Niin vain! Ei ihme. Suostumus, näet, isä,
Se kieleltä ei perhon lailla lennä.
Mont' oikkua, mont' arkaa ajatusta
On ensin voittaminen, ennenkuin
Sanoa arvaa: tuossa käteni!
(ojentaa kätensä Juhani Flemingille).
JUHANI FLEMING.
Suloinen käsi! Kuinka olen saanut
Sua odottaa! Se vielä värisee,
Ikäänkuin irki pyrkiä se tahtois.
(suutelee Sigridin kättä).
Tuon otan vahvistukseks' onnelleni.
Nyt huolta, kaipaust' ei enään ole,
Ja läksiäisist', illaks' aivotuista,
Sun kauttas tuli juhla hupaisempi,
Joss' ilo vieraan', isäntänä lempi.
SIGRID.
Tääll' on niin raskas ilma huoneessa.
Miss' äitis? Käykäämme sun äitis luokse!
JUHANI FLEMING.
Käykäämme ennen linnan puistohon!
SIGRID (estellen).
Jo länteen päivä ruskoansa luopi,
Ja puoleks kuolleet syksyn kukat on.
JUHANI FLEMING.
Sun katsees niille elon, loiston tuopi.
(Sigrid ja Juhani Fleming lähtevät)
Yhdestoista kohtaus.
KATRI. ARVID STÅLARM. DANIEL HJORT.
STÅLARM.
Sun kevyet on huoles, kevyt nuoruus! --
Nuo, Daniel Hjort, nuo kirjeet valmista.
Ne kaikkiin ilmansuuntiin laitetaan,
Miss' uljas meill' on sotaveikko vaan.
Nyt loppuu rauha korkeilt', alhaisilta,
Mut viettäkäämme hauskast' tämä ilta,
Hoi, palvelijat! (Palvelusväkeä tulee).
Lamput välkkymään!
Koht' otellaan, nyt iloll' eletään.
(Menee, yhtyen saapuvien vieraiden joukkoon. Juhlallinen valaistus.
Soitantoa kuuluu näyttämön ulkopuolelta).
Kahdestoista kohtaus.
KATRI. DANIEL HJORT. VANGINVARTIJA.
VANGINVARTIJA.
Mik' on nyt Daniel herran?
DANIEL HJORT.
Sinäkö!
Vai huomaa joku minunkin, ja se
Se vanginvartija on holveista,
Tuolt' elävältä haudattujen maasta.
Sopiva mies! Sä mitä tahdot?
VANGINVARTIJA.
Tulin
Vaan ilmoittamaan että vangeista
Tän' yönä kuoli viimeinen.
DANIEL HJORT.
Ha, ha!
Sep' oli onneksi tuon kurjan miehen.
Tääll' linnass' onni tänään vieraan' on
Flemingin poiast' alkain vankiin asti.
Pois! jäisen kalman hajun tänne tuot.
Ei Stålarm sua kuulemaan nyt jouda.
VANGINVARTIJA.
Se tottako ett' alkaa sota taas?
Ei holvi sitten jouda kauan tyhjäks.
DANIEL HJORT.
Jos sin' et sinne muita saa, niin tulen
Mä itseäni sulle tarjomaan.
VANGINVARTIJA.
Tuon suust' en koskaan viisaan sanaa kuule.
(Vanginvartija menee).
Kolmastoista kohtaus.
KATRI. DANIEL HJORT.
DANIEL HJORT.
Pois rakkaus, pois sä viime unelmani!
Sä katkerista katkerin, mit' olen
Ma kokenut. Miks maailmaan juur minä
Jäin orvoks, muukalaiseks, löytölapseks,
Joll' isää, nimeä ei ole. Juuret
Kukalla pienimmäll' on, meren laine
Luo toisen laineen, hautakiven toki
Saa sammal kasvaaksensa, vangilla
Jok' yöllä kuoli, hällä edes kerran
Ol' elämä, jonk' eteen elää voi.
Mit' ompi mulla?
KATRI (astuu esiin).
Enemmän kuin luulet,
Ja enemmän kuin lausua voi tässä.
DANIEL HJORT.
Haa! taas sa vaimo olet tielläni!
No puhu kerran, lausu, mitä tahdot?
KATRI.
Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön
Luo leimun veriruskean, ja etees
Tuo kaikki, mitä kaipaat täällä. Kohtaa
Mua huomen-illall' yhdeksältä Turun
Torilla. Tullaan, joudu, hyvästi!
(vetäytyy taaksepäin patsaan varjoon).
DANIEL HJORT (poistuu hitaasti, huomattuaan Ebba Flemingin).
Neljästoista kohtaus.
KATRI. EBBA FLEMING.
EBBA FLEMING.
Taas sota niittons' alkaa pohjolassa; --
Ja sä, Klaus Fleming, multan' olet maassa!
Väkevä henkes sinä meihin luo,
Ja sydämiimme sitä voimaa tuo,
Joll' lujast' ennen pidit Suomenmaan --
Kun aian virta vyöryi raivossansa
Ja ilmi-kapinassa riehui kansa! --
Vakaana vannotussa valassaan!
Sun säiläs säihkyi, voimas tiettihin
Min Puolast' aikain pohjan äärihin,
Sanastas riippui Ruotsin kruunukin!
Ja hän, kuink' armas, hellä kodissaan
Hän oli; mikä sulo katseessaan!
Oi! maannut olen hänen rinnoillaan.
KATRI (joka on astunut esiin ja kuullut Ebba Flemingin monologin, tekee
uhkaavan liikkeen ja on juuri poistumaisillansa, kun Ebba Fleming huomaa
hänet ja kavahtaa säikähtyneenä).
EBBA FLEMING (kiljahtaen).
Ah! Ken se on? Kuin tulit tänne?
KATRI.
Hiljaa,
Kuin murheen huokaus iloseuraan, salaa
Kuin valtiasten joukkoon ylenkatse.
EBBA FLEMING.
Pois kauhistus! Pois sinne, mistä tulit!
KATRI.
Takaisin liian pitk' on Pohjanmaalle.
Sen haudoilt', erämailta terveisiä!
Sua tervehtii sun puolisosi työt.
Viidestoista kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. SIGRID
STÅLARM. VIERAITA. (Ebba Flemingin kiljahtaessa ovat kaikki tulleet
sisään ja kokountuneet näyttämön perälle).
EBBA FLEMING.
Tuo karkoittakaa! (yhtyy toisten joukkoon).
KATRI.
Älkää liki tulko!
Varotkaa mitä tuloss' ompi. Kansan
Te surmaan, kuoloon syöksitten. Mut vaikka
Talomme poltitte ja lemmen voiman
Meist' imitte, niin elää viha vielä!
Se hiljaa mieron teitä luikertaapi,
Se hautain haamut neuvoksensa saapi,
Ovella linnan hiipii, mökkiin saapuu,
Nyt sukukilvet halkee, linnat kaatuu.
Se elää siks kun päättyy verisinä
Työt koston, -- ja se viha olen minä!
(poistuu kiireesti).
TOINEN NÄYTÖS.
(Turun tori, perällä tuomiokirkko. Oikealla kädellä kauppapuodin ovi.
Näyttämön keskikohdalla mestauslava. Hämärätä).
Ensimmäinen kohtaus.
KAKSI PORVARIA.
1:N PORVARI.
Hyvää iltaa, mitä kuuluu?
2:N PORVARI.
Ei kehuttavaa näin levottomina aikoina kuin nyt on.
1:N PORVARI.
Surkoon lempo. Kyllä aika keinon keksii.
2:N PORVARI.
Niin, jospa vaan olis aikaa odottaa. Puolalaista majoitus-väkeä,
raskaita veroja, tytöt lukon ja salvan takana, pahoja enteitä taivaalla,
sotivia kummituksia ilmassa, merenkulku Ruotsiin estettynä. Uh! senkin
seitsemän surua tähän aikaan. Ehkä lisäksi vielä jonakin yönä saamme
nähdä linnan tanssivan polskaa tuomiokirkon kanssa munkkiköydellä, jotta
kaikki maailmassa olis nurin niskoin, paitsi me molemmat.
1:N PORVARI.
Pahaa, ystäväni, on aina olemassa. Jos ei ulkopuolellamme, niin on sitä
sisässämme. "Jota ankarammin Herra meitä kurittaa, sitä parempaa Hän
tarkoittaa", sanoi isäni eläissään. Samaa saarnaa piispakin. Ette olleet
kirkossa viime pyhänä.
2:N PORVARI.
Oli muuta ajattelemista, tapasin ruotsalaisen kuuttolaivurin, reippaan
poian, näet sä. Herttua on herrat Ruotsissa lannistanut ja kuuluu pian
tännekin tulevan.
1:N PORVARI.
Niinpä niin, tuotahan kerrotaan. Monta on valtakunnassa herraa nykyään,
ja jota useampi kokki, sitä huonompi rokka, ja me se rokka olemme,
me.....
2:N PORVARI.
Joka syödään, niinkö? Annappas koittaa vaan! Kuulkaas, Jansson, tuolla
tapahtuu hirveitä öisin, tuolla hirsipuun ympärillä.
1:N PORVARI.
Huh! tulee pimeä jo!
2:N PORVARI.
Minun on täytynyt toiseen huoneesen muuttaa vuoteeni, sillä sydänyön
aikana kuuluu täältä ulkoa alituista sihinää ja suhinaa, ettei talossa
saa lepoa kukaan. Menneenä yönä, kuulkaas Jansson.....
1:N PORVARI.
No niin, mitä sitten?
2:N PORVARI (sulkien puotinsa oven).
Oli kuin tuomiokellot olis ilmassa soineet, ja tuossa mestauslavan
ympärillä humisi hautavirsi itsestään, eikä kukaan tiennyt, mikä sen
vaikutti.
1:N PORVARI.
Huh! kolkkoa ja pimeätä täällä ulkona on. Hyvästi, velikulta.
2:N PORVARI.
He! etkö tule sisään puhelemaan hetkeks?
1:N PORVARI.
Kiitos vaan! Näihin aikoihin viihtyy parhaiten kotosalla, valkean
ääressä, vaimon ja lasten luona. Jumala heille kerran parempia aikoja
suokoon! Jumalan haltuun! (Menee. Kuu pilkistää pilvien ra'osta ja luo
mustia varjoja näyttämölle. Toinen porvari menee puotiinsa ja sulkee
oven jälkeensä).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).
"Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön
Luo leimun veriruskean", hän lausui.
Sen kuulen vielä, korvissani soi se
Läp' unettoman yön ja päivän hälyn.
Vihdoinko edestäni, kohtalo,
Sä verhos nostat! Isä, äiti, koti!
Suloiset sanat! Lausuani oudot.
Tää onko unta, unta pettävää?
Mun koko sielun' odotust' on, aistit
Yhdeksi sulaa: kuuloks. (kuuntelee) Enkö kuule
Jo askelt', ääntä!
(Tornin kello lyö yhdeksän). Kello lyö!
Kolmas kohtaus.
DANIEL HJORT. KATRI.
KATRI.
Miss' olet
Sä, jonka vuoks kakskymment' olen vuotta
Okaissa jalkan' veriin käynyt, missä
Sä tuttava ja sentään vieras, jolle
Ma aseen tuon kuin verenkosto tuiman
Ja sitkeän kuin verivaino?
DANIEL HJORT.
Tässä
Ma olen, jos mua tarkoitat.
KATRI.
Ken olet
Lupasin ilmaista. Voin enemmänkin,
Voin äitis helmaan viedä sun, ja isäs --
Haudalle.
DANIEL HJORT.
Voi, jos tuskaa toivotonta
On rintas tuntenut ja sentään petät
Sydäntäin tyhjää valhetoiveilla!
KATRI.
En petä, jos et sinä vaan mua petä.
Mut ennenkuin mä mitään lausun, vastaa,
Sä rohkenetko kaikki hyljätä,
Jot' ennen kunnioitit, unheen yöhön
Kaikk' upottaa, jot' ennen rakastit.
DANIEL HJORT.
Sä kysyt, rohkenenko. Rohkeutt'
Ei tarve, kun ei taistelua löydy;
Täss' edessäsi sydämen näät vaan,
Jok' ystävyyttä, helleytt' ei tunne,
Jok' iän kaiken janonnut on hiukan
Vaan rakkautta, mut ei sitä saanut,
Jok', yksin jäänynnä kuin linnunpoika
Luodolle autiolle, riutuu pois
Ikuiseen, äärettömään tyhjyyteensä.
Isäni haudan mainitsit, miss' on se?
Vaikk' alla vuorten ja maan perustusten
Hän ois, ne murtaisin ja hengelläin
Sydämen kuolleen henkiin virkistäisin!
KATRI.
Vait! ettei voimat viimeisetkin haihdu,
Jotk' alta hulluuden ja murheen olen
Täks hetkeks säästänyt.
DANIEL HJORT.
Siis jatka, lausu
Isäni nimi, että sointu sen
Mua virvoittaisi!
(Tarttuu käsin häneen ja katsoo häntä silmiin). Ethän
valhettele!
Ei piru tekis niin!
KATRI.
Mun näköiseni
Jos valhe on, niin valhetta on totuus.
Edessäs taivaan tähtivaloss' seison.
Niin totta kuin tuon laen Luoja loi,
Niin totta kuin se seitsenkertaisena
Synteimme yli seitsemästi repee,
Niin totta päivän selvää totuutta
Nyt sulle lausun, huutain isäs nimen:
Pentt' Ilkkainen.
DANIEL HJORT.
Sen nimen olen kuullut.
Niit' oliko hän, joita linnan luoliin
Klaus Fleming surmas rangaistukseks' siitä,
Kun häntä vastaan kapinoitsivat?
Voi! tuomion ma itse kirjoitin.
KATRI.
Se isäs veli oli. Isäs kaatui,
Kun vielä olit lapsi järjetön.
Talonsa kaukan' oli Pohjanmaalla,
Nyt pedot, käärmeet käy sen raunioilla.
Tuoss' alla hirsipuun hän makaa; kolmeen
Palaiseen lyötti hänet mestaajallaan
Klaus Fleming.
DANIEL HJOKT.
Tuossa! Haa! Mun kasvattajan'
Isäni surmamieskö?
KATRI.
Mahtava
Ja vapaa talonpoik' ol' isäs. Sotaa
Venättä vastaan käytiin. Päämies silloin
Klaus Fleming oli; -- talonpoikaistalot
Hän täytti huoveillaan; se korska herra,
Näet, meitä vihas, niinkuin mekin häntä.
Näin ilkkuin sodan verisoihdun piti
Hän taiten vireill' yhä, sytyttääkseen
Näin taloihimme hädän murhatulta.
Sun synnytti täll' itkun aiall' äitis.
Ma muistan illan niinkuin eilisen,
Pois riihess' oli isäs', koton' istui
Sun äitis', imettäin sua rinnoillaan,
Ja ensikerran luoman huomas, joka
Sydämes kohdall' on, ja aatteli
Se mitä ennustais se käärmeenkieli,
Kun hillitön miesjoukko Flemingin
Verillä tahrattuina sisään ryntäs.
He riihess' oli isäs luona olleet
Ja vaatineet sen viljan, mikä sodan
Ja vainon jaloist' oli hälle jäänyt,
Hänt' oitis luomaan heidän säkkeihinsä.
Mut Pentti, tuollaist' ei hän kärsinyt,
Röykkeimmän joukosta hän ilmaan nosti
Ja veriin maahan paiskas. Isäs väki
Pois riihest' ajoi muut. Nyt alkoi kiista.
Soturit voitettihin. Pakotiellä
Ja meidän miesten vainoomina, mursi
He isäs taloon. Nyt ei sanat eikä
Käs'-voima auta, keihäät vaan ja nuolet.
Yks sotureista silloin käsilleen
Sun otti, ikkunaan sun vei ja huusi:
"Se nuoli, minkä meihin käännätten,
On tämän lapsen surma."
Sun äitis vaipui maahan tainnoksiin,
Ja kun hän heräs, tuless' oli tupa,
Valittain palaneella kynnyksellä
Sä makasit; hän otti sun, lens' savun
Ja liekin läpi -- taloon sai -- siell' isäs virui
Nyt verissään, ja tulten ratinassa
Soi kaukaa sotamiesten pilkkanauru.
DANIEL HJORT.
Sen selvään kuulen, näen tulenkin
Ja talon, metsän, -- pellon oikealla.
Haa! muisto leimahtaa kuin tulipalo
Yöss' synkässä, joss' ennen hapuilin.
KATRI.
Apua saivat sotamiehet, pakoon
Väkemme läksi, isäs haavoiss' oli,
Ja nuo, jotk' alkoi ryöstöll', ylläköllä,
Ne murhapolttoon päätti voittotyönsä.
DANIEL HJORT.
Nyt muistan metsätien, yön myrskyisen.
Ma hiljaa vaimon olkaan nojasin
Ja mustain kiharoiden kanssa leikin.
KATRI.
Ol' äitis tuo. Hän isääs Turkuun seuras,
Tää sotureista kantamaan kun pantiin
Luo Flemingin.
DANIEL HJORT.
No niin?
KATRI.
Niin, murhasta
Ja kapinasta syytettynä, kun
Flemingin miehilt' omaisuuttaan turvas,
Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun
Häpeä-kuolemahan. Polvillani
Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin.
Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi
Ja kääntyi -- meni pois. Täss' on' se paikka,
Joss' isäs veri syyttömästi virtas!
Täss' on se paikka, johon hengetönnä
Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä
Yön pimeässä kalpeaksi itki
Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä.
Täss' ilmaan hän sua isätöntä nostain
Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle.
Hän tässä järjen valon kadotti,
Ja halutonna metsämailla kulkein
Söi pettua ja kyyneleitään joi.
(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).
DANIEL HJORT.
Mun äitin', äitini, se sinä olet!
KATRI.
Pois luotani, viel' et sä poikan' ole!
Mua kuule loppuun, sitten sua kuulen.
Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming
Ohitse ajoi uhkein joukkoineen,
Ja puolikuolleena sä haikealla
Makasit rinnallain. Ja tuntui silloin
Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä
Ois kuollein' olleet. Kuollut oli Luoja,
Ja taivas mustan murhevaipan kääri
Ylitse kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin
Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin,
Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki
Niin hyvää tuo. Yö armas hulluuden
Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys.
En sitten enään tiedä kuinka kävi,
Vaan -- sin' et enään rinnoillani ollut;
Ja näin ma jälleen Pohjanmaalle jouduin --
Jumala tiesi kuin.
DANIEL HJORT.
Ah! silloin mun
Tielt' otti Fleming. -- Onnen sallimusta!
KATRI.
Talomme raunioilla sitten istuin
Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin --
Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan:
"Verihin sortui puolison',
Pyöveli kistun vieress' on,
Myrkkyä haudat kasvaa".
DANIEL HJORT.
Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky
Sen hiukan arvon, jonka annan vielä
Ma Flemingille.
KATRI (tointuen jälleen).
Flemingille, sanot!
Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt.
Se muista: sukus hävitti hän tyyni
Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen
Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu,
Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat
Tän pölkyn päällä mestatut, tai nälkään
Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin.
Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla
Ei ainoaa sun isäs' ystävää.
Nyt sotketulla pelloll' aura ruostuu,
Veristä rantaa vastaan aalto huokaa,
Takassa tuli kylm' on, hiilus musta,
Ja pyhyytenä autiona kirkko.
Jos minne silmäät Suomeen, rehoittaa
Vaan linnapihat sekä kirkkopihat,
Ja kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa:
Kostoa Flemingille viime polveen!
Se huuto taas mun järjilleni toi,
Teroittui silmä, muisto heräsi,
Ja sinut muistin, muistin kuinka hiivin
Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka
Sylissä Flemingin sun sitten näin
Tien polvekkeessa tomuun katoavan.
Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun,
Mut koskaan äidin helmahan en sulje
Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut,
Ennenkuin oikeutensa hän näyttää.
DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).
Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas
Mua sulje!
KATRI.
Linnaan takaisin!
DANIEL HJORT.
Oi äiti!
Enemmän vihaat sä kuin rakastat.
KATRI.
Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota
Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun oli
Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi,
Kun tämä herrain päivill' uljaast' ajoi
Ja voittosasti kansan asiaa.
Se sormus häntä seuras kuolinhetkeen,
Sun perintös se on.
DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).
Se rinnoillani
On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova.
Nyt äitiseni! (avaa hänelle sylinsä).
KATRI.
Kun sä ensin näytät
Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!
DANIEL HJORT.
Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä,
Niin kauan kuin tää nimi mull' on vielä,
Niin kauan kuin mull' on tää pukukin,
Mi silkistä on tehty Flemingin,
Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen,
Mi kansan syöksi nälkään, orjuuteen, --
Niin, äiti poikaas' älä katsokaan,
Niin kauan kuin hän pilkkaa sukuaan,
Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi
Hän muististaan, siks hyväst', hyvästi! (lähtee).
Neljäs kohtaus.
KATRI (yksin).
Hän lähtee! Mitä sanoin? tein? Mun voiman',
Voimani raukee.
(Hapuilee hirsipuuta ja syleilee sitä vainoksen tavalla).
Tuolla käy hän, poikan' oi!
Kas, kiharoihin mustiin loistaa tähdet,
Ja muoto kasvaa korkeaks kuin yö,
Oi armas, elämäni, aurinkoni,
Syliini palaa!...... Hän ei kuule enää!
(Vaipuu tainnoksiin mestauslavalle).
VÄLIKUVAUS.
(PIISPA EERIKKI SOROLAISEN lukuhuone).
Viides kohtaus.
EERIKKI EERIKINPOIKA (istuu ja kirjoittaa. Raamattu ja muutamia muita
kirjoja pöydällä).
ARVID STÅLARM (astuu sisään).
STÅLARM.
Hyv' iltaa, herra piispa! Häiritsenkö?
PIISPA.
Ei, ette ensinkään. Tää työt' on, jota
Ma jatkaa saatan milloin tahansa.
Suloista taivaan oppia ma tässä
Selitän kansalle; ja kunhan vaan
Mun sydämessän' asuu Herran rauha,
Ei mailman riidat häiritä mua voi.
STÅLARM.
Työt' oivaa, hyödyllistä! Minusta
Tok' ette oikein tee, kun vetäytte
Pois valtakunnan asioista, joissa
On älyt, voimat tarpeen nyt, jos koskaan.
PIISPA.
Jok' ihmisell' on toimens' elämässä.
Niin mullakin, ja siitä Luojaa kiitän.
Jos sallitte, niin lopetan sen lauseen,
Jok' äsken, tullessanne, kesken jäi.
STÅLARM (piispan kirjoittaessa).
Te vasta kenraal' ootte, herra piispa.
Valkoinen pärmä tuo on sotakenttä,
Joss' esiin teidän käskystänne marssii
Pien', uhkahurskas, musta sotajoukko.
On läkkipullo leirinä, ja sielu
Se rahapaja, josta runsaan palkan
Saa kullass' uskollinen miehistönne.
Niin leikitten kuin lapset leluillaan,
Ja ette lainkaan kysy kuink' on laita
Hävinneen suuren valtatalouden.
Mut sanokaapa, kenraali, ken on
Tuo vihamies, jok' antaa huolta teille,
Min että mitään muuta ette huomaa?
PIISPA (asettaen syrjään pärmäpaperin).
Pimeys, pahuus, itsekkäisyys on se,
Joss' ihmislapset haparoi; ja nuo
Kun kerran sortuu, silloin, sodanpäämies,
On enemmän nuo mustetilkat tehneet,
Kuin miekkain vuodattamat verivirrat.
STÅLARM.
Te vanha houkko! Aian ohi lentää
Näin tahdotten te, kunnes koston siipi
Sivaltaa teidät arvaamatta maahan.
PIISPA.
Mit' aattelette? Mitä vaaraa mulla?
STÅLARM.
Olette hurskas, jalo mies. Te ette,
Kuin moni papeist', ole koittaneet
Yllyttää kansaa kuningasta vastaan,
Päin vastoin rauhaan sitä kehoittaneet,
Kun vaan sen voitte. Teidän toimestanne
On kaikiss' aian vaiheiss' Suomen kirkko
Niin tyynnä, arvokkaana ollut. Ketään
Siis valtakunnan papistost' ei pidä
Niin kunniassa kuningas, ja ketään
Niin herttua ei vihaa kuin juur teitä.
PIISPA.
Niin, paha kyllä! Jälkimäisen tiedän.
STÅLARM.
No, kuulleet olette kai myös sen huhun,
Mi laumannekin säikyttänyt on,
Ja kadut, torit niillä täyttänyt?
PIISPA.
Tuon huhunko, mi taasen käy, ett' tuloss'
On tänne herttua? No, mitä sitten?
STÅLARM.
Vai niin! -- Ma tulin teille turvapaikkaa
Tarjoomaan linnassa.
PIISPA.
Mä kiitän, mutta
Sit' en kai tarvitse. Mun linnan' on
Tää huone, turvattomuus aseeni.
STÅLARM.
Siis yksin jäädä tahdotte?
PIISPA.
En yksin;
Mull' uskon' on ja seurakuntani.
Min' olen kirkon mies. En riitojanne
Mä ymmärrä. Mun tehtäväni on
Vaan kirkostamme torjua niin hyvin
Ne vaarat, joilla harha-oppineen
Sit' uhkaa Sigismund, kuin nekin keinot,
Joill' aikoo vallan-ahnas herttuamme
Sit' astinlaudaksensa käyttää Ruotsin
Kuningas-istuimelle. Näätten siis,
Ma herttuata peljätä en huoli,
Jos hän mua pelkääkin, kun väärin tekee.
Ma Sigismundin suosiot' en etsi,
Jos hän sen tarjookin, kun oikein teen.
"Äl' usko valtoihin" on lauseeni,
Sä Herran ääntä tunnossasi seuraa!
STÅLARM (nousten seisaalle).
Kuin sitten sanoopi se tunnon ääni?
PIISPA.
Te, Stålarm, ette sitä kuulla siedä.
STÅLARM.
Tok' anna kuulla, hyväll' olen päällä.
PIISPA.
No, jos niin tahdotte! Kuin veljen veri
Maan alta Kainille huus kostoa,
Niin kansan veri huutaa teille myös.
Min' olen itse halvan kansan laps,
Sen kanssa kärsin, lohdutin, kun taisin;
Mut jos vois linnan vankiluolat haastaa,
Maan sadat hirsipuut jos kielin lausuis,
Niin kauheita ne kertois siitä, kuinka
Te herrat täällä harjoitatte valtaa; --
Viel' onko halu kuulla tunnon ääntä?
STÅLARM.
Jo riittää, herra piispa! Mun ei syy.
Klaus Fleming joskus liian kovaks' yltyi,
Ja voishan paljon olla tekemättä.
Mut näinkin ollen, yhtä unhoitatte,
Kun kovin kohdeltiin, niin rangaistiin,
Kun rangaistiin, niin rangaistihin rikos,
Jos teist' ei hurja kapina lie hyvää.
Ha! ha! vai tuo se tunnon ääni? Vastaan:
Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön.
(Tykin laukauksia kuuluu kaukaa).
Vait! mitä kuulen? Linnass' ammutaan.
Kuudes kohtaus.
EDELLISET. OLAVI KLAUNPOIKA (sotaan varustettuna).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Pois linnaan riennä, Stålarm! Mentyäs
Tul' lentotieto Kastelholmasta,
Se valloitettu on ja ystävämme
Salomon Ille, vouti, vangiks tehty.
Ja tuskin tointui viestintuoja, kun jo
Merestä laivat nousi.
STÅLARM.
Herttua onko
Laivalla itse?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Joukkoineen hän käynyt
On maalle Helsingissä. Häntä vastaan
Nyt viemään sotajoukkoamme riennän.
Voi hyvin, jos ei tavata, ja puista
Mun puolestani kättä Juhanin.
(Olavi Klaunpoika lähtee).
STÅLARM.
Hyvästi, herra piispa, kiire kutsuu.
(Stålarm lähtee).
Seitsemäs kohtaus.
PIISPA EERIKKI SOROLAINEN (järjestäen papereitansa).
Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön,
Ken miekkaan tarttuu, miekan kautta kaatuu;
Kaikk' ohjatkohon Luoja! -- Mihin jäinkään?
(Rupee kirjoittamaan).
KOLMAS NÄYTÖS.
(Näyttämö kuvaa linnaa aivan muurien lähellä. Vasemmalla kädellä
kanuunareikä, sen vieressä sotamies, palava sytytin kädessä. Oikealla
kädellä näyttämön edustaan päin tyhjät lavetit).
Ensimmäinen kohtaus.
DANIEL HJORT. ERÄS SOTAMIES.
DANIEL HJORT.
No, miks' et laukaise sä?
SOTAMIES.
Tyhmä oisin,
Jos en ma vartois. Tavaraa niin oivaa
Kuin ruuti, suott' ei tuhlata.
DANIEL HJORT.
Niin kyllä!
SOTAMIES.
Tuon laivan näättenkö? Se meitä yhä
Lähestyy. Kohta kääntyy keula. Silloin
Vast' ammutaan! -- Ei ennen! -- Saatte nähdä
Kuin masto maahan rymähtää ja päänsä
Menettää perämies.
DANIEL HJOKT.
Ja mitä sulla
On häntä vastaan?
SOTAMIES.
Lysti kysymys!
Hän on, kuin minä, sotamies.
DANIEL HJORT.
Ja siksi
Sä ammut hänen?
SOTAMIES.
Samoin hän mun tekee.
DANIEL HJORT.
Ja miksi?
SOTAMIES.
Siks' ett' aivan samoin minä
Teen hälle.
DANIEL HJORT.
Miksi?
SOTAMIES.
Lempo tiesi miksi!
DANIEL HJORT.
Jos tahdot tietää, tiedän minä syyn.
SOTAMIES.
Samaten minä; käsky kuuluu: ammu!
DANIEL HJORT.
Ei suinkaan, ystäväin. Jos Stålarm käskis
Sua lyömään pääsi murskaks tuohon muuriin,
Niin päätäs sentään ensin pudistaisit.
Ei, mutta hän, hän herttuan on puolta,
Jok' ystävä on halvan rahvaan, jota
Sä, rahvaan lapsi, tyyni ylenkatsot.
Hän tahtoo kirkon väärät menot poistaa,
Sä niitä puoltamalla taivast' etsit.
Hän jesuitoit', aatelia vihaa,
Ja sinä heitä tyyni rakastat.
Siis oikein teet, kun heidän hyödyksensä
Sä tulet tapetuks ja tapat. Ammu!
SOTAMIES.
Mit' on tuo puhe?
DANIEL HJORT.
Kuules, mik' ol' isäs?
SOTAMIES.
Se teit' ei koske.
DANIEL HJORT.
Talonpoik' ei suinkaan!
Sä talonpoikais-herttuata vihaat
Ja väkens' ammut. Keula kääntyy. Ammu
Tuo tyhmä perämiesi, jonka herra
Vaan halpaa alhaisoa suosii.
SOTAMIES.
Itse
Se tehkää, tuoss' on sytytin.
DANIEL HJORT.
Äl' usko!
Jos sotamieskin olisin kuin sinä,
Vähästä palkastas en sitä tekis,
Kaks kertaa vähemmän, kuin mitä nauttii
Nuo herttuan miehet ilman tunnon vaivaa.
(vetäytyy syrjään).
SOTAMIES.
Mit' aikoi hän? On Jumala tai piru
Tuon mustan takin alla. Kaiken voiman
Hän multa vei. No, onneks myöhäistä
On laukaista. -- Kaks kertaa vähemmän
Kuin palkka, minkä herttua maksaa! -- Mitä
Se minuun koskee? Jos ei mennyt ois hän,
Niin murskaks hänet löisin. -- Kumma puhe!
Nyt mitä teen? Kun oikein oudot mietteet
Tulevat mielehen, niin paras niist'
On hyvän veikon kanssa keskustella.
(lähtee).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään, istuutuu laveteille ja katsoo sotamiehen
jälkeen).
Siin' alku oli, -- liekö myöskin loppu?
Kolmas kohtaus.
DANIEL HJORT. SIGRID STÅLARM.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Oh! neiti Sigrid! Kah kuin kalvas on hän.
Pien' enkel' liipottaapi siipiään,
Kuin ruumiitten ja verten yli oisi
Hän kulkenut, tai vankiluoliss' ollut
Juhanin lempivirttä säistämässä
Kalskeessa rautain. Oiva aate! (ääneensä) Terve
Te murheen laps!
(itsekseen) Sanoinko murhalapsi?
SIGRID.
Kuin jaksat, Daniel?
DANIEL HJORT.
Kiitos, hyvin kyllä,
Jos lukuun unta kauheat' en ota
Jot' illall' eilen näin.
SIGRID.
Se kerro sitten!
Näit alttarin sä ehkä, jonka luo
Tul' impi hiljaa, siihen uhrin laski,
Ja uhri oli sydän. Levotonna
Pysyä alttarill' ei tahtonut se,
Mut taivahan tul' enkelit ja uneen
Sen vihdoin tuutivat, ja sulle, joka
Siin' olit läsnä, sanoivat he: älä
Herätä tuota huokauksillas,
Suo lepo, rauha sille.
DANIEL HJORT.
Kaunis uni!
Mut min' en nää niin kauniit' unia,
Ma hurmehisen mestauspölkyn näin...
Mut tuota ette ymmärrä, ja paras
Se onkin, jos ei pahint' oisi, että
Tuo teidän kerran täytyy ymmärtää.
SIGRID.
Sä sekavasti puhut.
DANIEL HJORT.
Sekavuushan
On aian merkki, sekavuus se yksin
Elämän arvoituksen selvitys.
SIGRID.
Ei, rauha, sovinto.
DANIEL HJORT.
Sep' arvoitusta,
Ett' arvata vaikk' arvoituksen osaat,
Sit' ennen yhä hämmentää vaan tahdot.
Kas siinä mutka.
Neljäs kohtaus.
EDELLISET. JUHANI FLEMING.
SIGRID.
Juhani!
JUHANI FLEMING.
Sä, Sigrid!
Tääll' aivan surman keskellä? Käy linnaan!
SIGRID.
Min kirkkaast' aamu paistoi ikkunaan,
Niin tyyn' ol' aalto, metsäkin niin vaiti,
Ett' ulos mielin.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Mielilintu on se,
Mi verkkoonsa mua viettelee. Saas nähdä,
He eikö yhdess' ansaa viritä?
SIGRID (jatkaen hiljaa Juhani Flemingille).
Silloin näin mä täällä
Tuon Daniel raukan. Kaikki tunnet; tee
Hänt' ystäväkses, ole hyvä hälle,
Hänt' unhottamaan saata...
DANIEL HJORT (joka on kuunnellut).
Mitä sanoin?
Täst' oivaa tulee. Rakkaus onneton
Noin Daniel raukan hämmentänyt on;
Jos linnass' on hän, tai sen ulkopuolla,
Se yhtä on, ken tuosta viitsis huolla.
SIGRID.
Mä jätän teidät nyt. (lähtee).
Viides kohtaus.
JUHANI FLEMING. DANIEL HJORT.
JUHANI FLEMING (silmäillen Sigridin jälkeen).
Kuin kevät-taivas
Tuon tytön sielu on, niin puhdas, kirkas,
Ett' tuntuu siinä pienin pilven varjo.
Hjort, voitko pahoin?
DANIEL HJORT.
Tahdotteko auttaa?
JUHANI FLEMING.
Sä työtä puutut, sielus tyhjäst' uupuu,
Ajatus väsyy, mieli karvaaks käy.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Tuo omans' olis papiksi, niin voisi
Es'-isäin synnist' itsellensä saada
Hän päästökirjan.
JUHANI FLEMING.
Tahdotko, niin puhun
Ma Stålarmille että miekan sulle
Ja paikan hankkii hän. Sä yhtä hyvin
Näyt miekkaa voivan käytellä kuin kynää.
DANIEL HJORT.
Sep' oivaa pilaa! Miekkaa minä! Pelkään
Ett' toveriin ma harhass' isken.
JUHANI FLEMING (painavasti).
Voiko
Noin katkeroittaa lempi lemmen?
DANIEL HJORT.
Onko
Ohdake kukka, valkoinenko korppi?
JUHANI FLEMING.
Mi tarkoitukses?
DANIEL HJORT.
Kaikk' on siinä, kuinka
Sit' aatellaan.
JUHANI FLEMING.
Noin ei käy miehen surra.
Jos onni vihamiehemme on, olet
Sä onnenlaps, sill' ystäväs on suru.
Sen voima ota henkes palvelukseen
Ja koita unohtaa!
DANIEL HJORT.
Unohtaa, -- mitä?
JUHANI FLEMING.
Mitätön tunne.
DANIEL HJORT.
Voi, kuink' ootte hyvä!
Ha! ha! kuin helppoa on olla hyvä.
(nousee istualtaan ja lähtee pois).
JUHANI FLEMING.
Tuon miehen muutoksess' on jotain kummaa
Ja luonnotonta, jot' en ymmärrä.
Jotakin särkynytt' on katseessa,
Ja puheesta viel' enemmän sen huomaa.
Vaan miksi häntä aattelen? Hän eikö
Tylyllä pilkan naurull' ystävyyttäin
Hylännyt. Paras on kun hänt' ei huomaa.
Kipunsa itserakkautt' on vain,
Ja muiden kylmyys lääke tehokkain.
Kuudes kohtaus.
JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM. UPSEERI (kulkien muurilla). Myöhemmin
SANANSAATTAJA.
UPSEERI.
Se pursi, joka rauhalipull' äsken
Päin linnaa riensi, nyt on lähell' aivan;
Nyt muurin luo se laskee.
(astuu muurilta maahan)
JUHANI FLEMING.
He mit' aikoo?
STÅLARM.
Se viesti laivastost' on, joka hiukan
Lorulla meitä huvittaa, sill' aikaa
Kun jyryks sotamelu hankkii.
SANANSAATTAJA.
Lausuin
Terveiset Scheelin, ilmoitan ma, että
Lähellä Helsinkiä herttua Kaarle
Maajoukkonne on voittanut ja lyönyt.
Hyvillä avaa tämä linna siis,
Ja luovu Sigismundist' aioissa,
Jos tahdot armon saada.
JUHANI FLEMING.
Mitä kuulen?
Maailmaa jyrkkä sallimusko ohjaa?
STÅLARM.
Takaisin tervehdi ja sano, että
Lähellä Helsinkiä herttua Kaarlen
Maajoukkomme on voittanut ja lyönyt,
Ja että varoillaan hän olkoon siis,
Jos tahtoo pelastaa hän laivastonsa.
Niin sano, hän mua yhtä hyvin uskoo,
Kuin minä häntä.
SANANSAATTAJA.
Tuota vastausta
Teilt' odotin mä, röykkeältä; kuulkaa
Siis mitä lopuks lausun. Kauemmin
Jos uhkamiellä meitä ärsytätte,
Niin miehet ne, jotk' amiraali vangiks
Sai Kastelholmista, hän mestauttaa,
Ja teille varoitukseks kaakinpuihin
Päät naulituttaa silmienne eteen,
Näin veriseltä puhe-istuimelta
Ja hirmukuolemalla teille oman
Tulevan tuomionne ilmoittaakseen.
Siis miettikää. On niiden henki kaupan.
JUHANI FLEMING.
Mik' ilkityö noin julman koston vaatii!
Hävystä puhdas lippus punehtuu,
Sun sanoistas sen pyhyys tahraantuu.
STÅLARM.
Kun sydämestä siinneet oikeudet
On arvan heitoll' arvon, vallan kanssa,
Niin halpa äyri aian arpapöydäll'
On ihmishenki. Minä uhraan heidät,
Kuin he mun uhraisivat vaadittaissa.
Sä alas laske lippus valkoinen,
Ja riennä pois, jos tahdot henkes säästää.
Ainoinen vastaus moiseen puheesen
On uljas, hengen päälle käypä vastus.
SANANSAATTAJA.
Saat röykkeä sä rangaistuksesi;
Poiss' armo, sääli nyt on. Hyvästi!
(astuu maahan muurin taakse).
JUHANI FLEMING.
Nyt aukealle astukaamme, josta
Hyvästi voimme nähdä toiseen rantaan.
He, taivaan nimess', eivät rohkene
Noin väkivaltaa tehdä vangituille.
(Stålarm ja Juhani Fleming lähtevät).
Seitsemäs kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).