Mariana di Alcafarado

_Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle_

Ensimäinen kirje.

1667.

Ajattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan

kadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet

antanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut

minutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania

suunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi

verrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä

poissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä

kylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi,

joissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan

suurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni

ja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat

kadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä

mitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun

käyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että

olitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä,

että se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta,

kuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette,

minulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille

elämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet

kerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta

ja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen

varmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon

kipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: "Herkeä, onneton Mariana, turhaan

suremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä,

hän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee

Ranskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele

tuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista

huumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään." Mutta

ei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin

teistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä;

en tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo

kylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä

tällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla

ajattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se

täytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen

enää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa

herätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne.

Mitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot

ovat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että

ne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen

hirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen

kuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi

ponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät

kiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että

makasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni

takaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa

sitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin

riemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi

iloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se

poissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen

kauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe?

Kannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä.

Kuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi

rakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä

jumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että

tekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista.

Tyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä

muualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle,

että minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa

rakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.

Minä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla

ei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä

muistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että

annoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne

luonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos

minun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en

odottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin

teidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja

rakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää

yllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan

tahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus

kirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia

iloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa

elän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon

vaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja

miksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi

ette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille

mitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti

mistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan

kohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen

onnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa

meidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne

sitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa

minun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes

niin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne

tunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea

muuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota;

se tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi

minua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en

jaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa

minun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.

Toinen kirje.

Minusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden

koettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen

olisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne

hehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla

teille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että

te ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja

teille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette.

Onhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun

valittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin

teidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen

vallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin

kuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman

suuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman

uskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän

taipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne,

jota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä

olen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua

ainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta

kiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin

loitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla

ilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla

antauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni

loppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te

koko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne

ja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan

voi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain

epätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa

teitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa,

joka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän

minä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka

lumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte

hauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun

olitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina

hetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva

onneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt

kärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan

mitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta

täysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian

paljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä

olevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni

teille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset

katosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen

lumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.

Tunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja

olisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi,

mikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä

kuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia

itseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä

rakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä

kaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä,

joita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi

teidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.

En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni

teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä

iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut

täydellisemmin vallannut.

Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka

puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä,

mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin,

koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.

Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en

ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti

palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta

kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen,

että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin

kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta

te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte

oikeana.

Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä

sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se

julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt,

ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen

tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän

tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani

ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni

ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.

En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan.

Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta

kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki

rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni

tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että

olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille

sydämestäni kaikki anteeksi.

Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että

puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan

kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin

voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä

ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei

riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne

jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua

tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka

tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat

usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut,

niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka

on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin

helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää

koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa,

etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen

aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän

vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää

hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!

Viides kirje.

Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen

edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että

vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää

rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti

ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että

teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle;

jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut,

tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista.

Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun;

hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän

saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat.

Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut

siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit,

jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta

olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette

koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen

päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä

olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes

hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän

häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi

kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun

täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä

kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän

kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.

Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä

päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien

arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan

tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta

näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka

pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille

ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.

Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen

kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään,

etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin

tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat

tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos

olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi

kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän

teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli

minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia

sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän

persoonanne vihattavaksi.

Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt

tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti

vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden,

jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa

herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa

vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön;

viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat

kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet

mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki

lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että

joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa

sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.

Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä

kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani?

Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään

selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille

mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja

etten enää kykene teitä puolustamaan?

Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka

arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka

hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta

siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen

toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta

ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin

peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa

itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin

ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja

se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei

tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte

varmaankin kaikki tuumani -- millä oikeudella te sekaannutte niihin?

Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin;

elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut

rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin

olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut

onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä

toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan

olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita,

uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä

maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa

rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni?

Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole

tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan

unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa,

jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen

kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on

itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota,

ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän

toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan

tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki

onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee

muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin

rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen

tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää,

sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole

molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo

yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin

toisia?

Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja

kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni

kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen,

syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle

tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa

teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta,

vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen

tehdä.

Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin

hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään.

Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan

käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden

naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta

rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien

maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei

näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä

osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten

aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy

aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla

huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien

kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain

nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan

vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä

pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka

helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka

luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän

velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien

perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee

minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan

käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi

hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan

onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä?

Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin

pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka

kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla

luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin

epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin

alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte

minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni

rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni

vihaa -- lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin

on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia

rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin

tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut

valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt,

jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka

neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni,

joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää

rakasta.

Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin

säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni

järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan

teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo

sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle

kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.

Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua

kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan

suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä?

Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen

olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon

miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin

vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut

yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten

ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt

ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö

ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko

luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis

palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki

muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin

teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt

pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka

kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti

heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua.

Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä

iloisimmalla tuulella?

Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä

kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää;

olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla

kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja

intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta.

Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte

tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt

päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua

rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan,

että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut

turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta

minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin

julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan.

Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa

nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen

selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut,

ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta

syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta

ristiriidasta vapaaksi?

Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin

näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän,

niin kuinka voisitte olla onnellinen?

Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni

vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut

rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä

häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi

minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä,

että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen

unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin

muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.

Myönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa

intohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse

siitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin

lapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan

vastenmielisiä ihmisiä, en koskaan ollut kuullut sellaisia imarteluja,

joita te kaiken aikaa minulle lausuitte; luulin kaikesta tästä saavani

kiittää ainoastaan kauneuttani ja suloisuuttani, josta minulle

huomautitte; kuulin teistä ainoastaan hyvää, jokainen puhui edullisesti

teistä. Te teitte kaiken herättääksenne minussa rakkautta.

Mutta vihdoinkin olen tästä lumouksesta herännyt; te olette paljon

siihen vaikuttanut, ja myönnän, että tarvitsin tätä teidän apuanne

hyvin suuressa määrässä. Lähettäessäni teille kirjeenne takaisin

säilytän huolellisesti ne molemmat viimeiset, jotka minulle

kirjoititte; minä luen niitä vielä useammin kuin ensimäisiä, jotta

en vaipuisi uudelleen heikkouteni valtaan. Ah, kuinka kalliiksi ne

tulevat minulle, ja miten onnellinen voisinkaan olla, jos menettelynne

olisi aina ollut sellainen, että voisin teitä rakastaa! Tiedän liian

paljon vielä mietiskeleväni moitteitani, ja uskottomuutenne koskee

vielä kipeästi sydämeeni. Mutta muistakaa, että olen luvannut itselleni

sielunrauhan ja että joko saavutan päämääräni tai teen epätoivoisen

teon, joka jättää teidät kuitenkin jokseenkin kylmäksi.

Yleensä en odota enkä toivo enää mitään saavani teiltä. Olen

hupakko uusiessani samoja asioita niin moneen kertaan teille. Minun

täytyy riistäytyä teistä vapaaksi ja olla teitä enää ajattelematta.

Luultavasti en enää teille kirjoitakaan. Olenko ehkä velvollinen

tekemään teille tiliä kaikista vaihtelevista mielialoistani?