itseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot,
joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin...
Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen
sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi _arvalla_ etsiä... Olkoon,
että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne
obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa
paranna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä
siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä _olet_
jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän
kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli,
jommoisen ihmis-elämän _ei_ pitäisi olla..."
Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:
-- "Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden
myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri
rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä,
myrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta
paljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia
märkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai
siksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu
omaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet
yksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa
elämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta'
sanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia
muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja
ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta
kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen
kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania
ja novellia."
Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman
kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli
sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän
taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi,
itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku
selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän
yritti puhua ja selittää:
-- "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä
kirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä..."
-- "Siis aijot kukistaa Jumalan", -- keskeytti sairas.
Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:
-- "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan...
taistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät..."
Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:
-- "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan
taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on
mittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä
voi sitä kumota. Jos Häntä taas _ei_ ole, olethan suurin narri, jos
rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta...
sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!..."
Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat
niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa
ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut
narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan
edestä. Hän lausui:
-- "_Uskon_... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys..."
Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:
-- "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun
nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä,
kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit
hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan,
et yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että
Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon
_uskovat_, että Jumalaa _ei_ ole. Viime mainitut ovat juuri
sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat
kiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan _tiedä_ että
Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa
se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita,
tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'... sinun laillasi rappiolle
joutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi
ilmaantua _yksi ainoa_ koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi
_tietää_ sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa...
Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan _tiedä_ onko Darwin
oikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään
uskoa?..."
Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle
ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa
hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa
asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana
huokasi hän:
-- "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys..."
Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana
ja nääntyneenä. Hän lausui:
-- "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja..."
-- "Perkele", -- keskeytti sairas -- "ei yksikään maailmassa
tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti
toista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian...
Jalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on
henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä
ja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka
on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä
ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille...
Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen
palveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää
ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat
polveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä..."
Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena,
armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo
vetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman
vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin.
Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:
-- "Jää hyvästi!... Minä lähden..."
Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni
ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen
kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja
kuiskasi:
-- "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee
itse malli... älä arvostele".
Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja
kuiskasi:
-- "Isä, minä tulen syliisi..."
Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen...
Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen
käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi
tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen
silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään.
Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä,
josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja
nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen
sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.
Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei
tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:
-- "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää
hämmästykö..."
-- "Herra Jumala!" -- parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti
asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen
miehensä huoneeseen.
* * * * *
Syyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri
Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki.
Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen.
Ketään muuta ei talossa näkynyt.
Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli
Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle,
veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten
katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli
paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja.
Harhama otti niistä yhden, mutisten.
-- "Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen
rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen..."
Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla
takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle.
Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen
majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta
tuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä,
koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.
Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka
läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin
sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken
tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi
vaan pakenevansa.
Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha
kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi
hänet ja katseli häntä tylsänä.
Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa
hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi
häneltä hetken kuluttua:
-- "Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?"
Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja
alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa.
Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma
syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja
tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa
ja lähti Ritvan haudalle.
Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni.
Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten
katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha
lisäsi syys-yön kaameata väritystä.
Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön
hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki
hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen
ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat
päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset
ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen
ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan
synkkinä ja kolkkoina.
Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen
kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut
vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän
kysymyksen, Jumalako vai Perkele?
Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:
-- "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?..."
Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen
synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:
-- "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten
hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty..."
Hän masentui ja jatkoi:
-- "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin
epäilyksen pohjattomaan mutaan.
"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla..."
Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:
-- "Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus?
Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus
on kulta!'
"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta -- ja nyt olen kerjäläistäkin
köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.
"Minä olen pettänyt -- mutta olen nyt itse petettynä."
Hän jatkoi edelleen:
-- "Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä
niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko
sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen..."
Harhama huokasi ja jatkoi:
-- "Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi
on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse
mätänin.
"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen."
Hän ajatteli edelleen:
-- "Olin elävinäni köyhiä varten -- ja köyhät kirosivat minut ja
kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät,
ettei minusta ole enää hyötyä."
Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan
ilkunnan. Hän jatkoi taas:
-- "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi -- ja se jumala ilkkui minulle,
kun näki minut iljanteella verisenä...
"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani..."
Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun
hengessä kysytyn kysymyksen:
-- _"Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea
peruskivi, mikä voidaan panna?"_
Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.
Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:
-- "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta -- ja nyt
olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko
maailmaa..."
Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset
ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli
häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää
tyhjää viinatynnöriä.
Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas
vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:
-- "Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt
lähden?..."
Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi
ihmisrinnasta. Hän jatkoi:
-- "Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet
tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni..."
Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:
-- "Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin
nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini
suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku..."
Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä
kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä,
sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita,
joita hän oli itsestänsä kuullut.
Hän jatkoi:
-- "Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet
huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden..."
Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:
-- "Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman
Timon selkään..."
Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:
-- "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena
olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi."
Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja
nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua...
Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista,
kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen
olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt,
joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa
kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa.
Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli
hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut
sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi,
että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut
niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat
Perkeleestä ja sen vallasta.
Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä
tiliä itsensä edessä, puhuen:
-- "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni
edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio
on ollut _paha..._ Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen:
Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä
halu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin
ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan
_alhaisuus:_ halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta..."
Hän mietti edelleen ja jatkoi:
-- "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin
kotia, vaikka minä petin _itseni_ ja uskottelin kotia etsiväni...
Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa
tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään
myöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen
katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun
elämäni on siinä, kuten kaikessa _erehdys_... se on _rikos_..."
Mieli katkerana jatkoi hän:
-- "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin
minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä...
ei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka
inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä
olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä
yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut
tarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti
siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja
vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se
tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen
pettänyt, kuin Judas."
Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten
teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:
-- "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla
puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen,
mutta se rehellisyys _ei_ johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta
vaan _kuolemanpelosta_... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja
edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat
lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta...
kultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä
ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin
arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy
niitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus
ainoa vallitseva vaikutin..."
Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän
mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:
-- "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen
salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle
edullista... siten sain minä 'ystäviä'... Ainoastaan Nikolain
ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan
Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin
olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan
vaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää
petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista..."
Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:
-- "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja,
se on ollut yksi ainoa erehtymä..."
Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: _paha_
ja _halpamaisuus_. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.
Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen
henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui
kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja
teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin
kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta
taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä,
jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja
kaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat
siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle
liinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa...
Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka
rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi
hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja
p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin
olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä
löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän
mutisi hampaittensa välistä:
-- "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle
tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt."
Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi,
potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi
paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan
rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli
rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:
-- "Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät
ja häpeät..."
Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei
hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä
siitä oli levinnyt tieto kaikkialle.
Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä.
Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.
-- "Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja
tulos?" -- kysyi hän itseltänsä.
Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan
tuloksen ja mutisi:
-- "Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku...
oikea 'tähti'..."
Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:
-- "Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos..."
Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen
rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:
-- "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista."
Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin,
jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti
naurahtaen:
-- "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!"
Ja sitten kyseli hän itseltänsä:
-- "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?..."
Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:
-- "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus
Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja
eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja
häpeä?..."
Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi
lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun
soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen
haaksirikkonsa oli äärimäinen.
Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:
-- "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt
Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa...
Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt
Jumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat.
Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt..."
Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:
-- "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan
minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?..."
Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa
miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, -- ei
tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle -- ja hän ajatteli ensi kertaa
sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.
Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin
vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.
Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut
muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä
oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:
-- "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan...
Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut,
mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en
tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden..."
Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän
huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten
sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän
hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.
Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä,
heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän
huomasi alhaisuutensa ja puhui:
-- "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen,
vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä
köyhien kustannuksella..."
Ja taas hän ajatteli:
-- "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?..."
Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.
* * * * *
Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana
ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä
yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta,
painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää
maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut
mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa.
Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.
Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten
taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja,
että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen
ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.
Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta
Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun
oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan
nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa
nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa
hautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä...
Jo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea
kuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa
hautaristejä...
Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita
hän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut,
ne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä...
kätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne
häntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat
sormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas
Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen
hänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta
osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "_Ecce homo!_..."
Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä
täyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa
munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain
vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä
lujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa...
Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin
huvila ja ääni tukahtui siihen...
Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat
aukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta
nousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:
-- "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?..."
Hän kauhistui entistä enemmän.
Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena
sinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet
tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti...
Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen
päällensä...
Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta,
josta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli
avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta...
Hän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki
pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... "Nyt, nyt se alkaa!" --
tuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas
huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni...
Joka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle
ilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta.
Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä
näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama
poikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon...
Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:
-- "Huu!... Hu... huu!"
Ja vainajat vastasivat haudoistansa:
-- "Hu-huu!... Hu-huu!"
Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja
kauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen
yli...
Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen
pohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan
vääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon...
Harhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli
hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän
lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä
raudat, toisessa hirttonuora... "Nyt, nyt se lähestyy", -- hätäili
Harhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut
voimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen
kaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään
puuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi
venäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama
niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio
nauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen
tulimerestä ankara jyrähdys...
Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta...
Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä
ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli
noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.
Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan
käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin
haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä
hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva
Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan
ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran
vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion
kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun
lehteen.
Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä
kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki
leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että
rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että
kirjoitus oli ansaittu:
-- "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia
vastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni
herjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!"
Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla
voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama
seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin
huusi Harhama jyrinän säestämänä:
-- "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon
sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!
"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!...
Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!
"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni,
kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!
"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!"
Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten
Harhaman kasvoja.
-- "Kas niin!" -- huusi Harhama. -- "Kuulitpas _nyt_ rukoukseni, Sinä
pilvissä Piilottelija!"
Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun
ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun
tavoin:
-- "Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun
Sinua etsin..."
Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:
-- "Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä _ihon
puhdistuttaja_!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua
_nyt_ pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny
viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos
Sinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua
kiellä... Minä _tunnustan_ Sinut, minä tunnustan että olet voittanut
minut, mutta minä _en pelkää_ Sinua... Minä astun eteesi uhmaten...
Niin, jyrise kovemmin... Minä astun _itse_ vastaamaan teoistani...
Kuuletko: _itse_!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla
rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu..."
Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi
salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen
ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä
jatkoi Harhama:
-- "Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä _itse_
olen syyllinen, _minä_ eivätkä muut, ja minä vastaan kerran...
Minua ei ole kukaan vietellyt... Minua _ei voi_ kukaan vietellä...
Minä _itse_ olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan...
kuuletko... minä vastaan _itse_... Kas niin, jyrise kovemmin...
Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen
varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole
maanneet minua, vaan _minä_ porttoja... legioonan... Eivät ne ole
minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja
hengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä...
Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita..."
Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti
jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.
-- "Iske, iske!" -- huusi Harhama. -- "Avaa vaan koko hauta! Ja sinä
Ritva, sinä pikku rosvo..."
Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä
uhmaavampana jatkoi Harhama:
-- "Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan
vaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... _minua_ yksin, sillä
minä sinut elämään kutsuin..."
Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen
alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle
uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui
silloin edelleen ja kirosi:
-- "Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi
mainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi
kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki
uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt
ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!"
Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi
vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle
nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama
seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja
huusi:
-- "Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut
tähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö _voi_... Minä en lähde
Kainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun
eteesi... Sinua vastaan minä astun nyt _vastaamaan elämästäni_...
Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene
Kainina... Avaa nyt helvettisi..."
Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut
hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat
nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:
-- "Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin...
Iske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!...
"Sinä opetutat, että _Sinä_ ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako
Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että
elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis
järjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on _törkeä_ valhe...
Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä
jyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia..."
Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun
säestämänä:
-- "Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä."
Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:
-- "Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa
harhama... Kuuletko: ihmis-elämä on _har-ha-ma_..."
Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys
laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka...
Varjoa ja koti-ikävää.
Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...
Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme...
Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät
itseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki
siinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä
ijankaikkisuus ja äärettömyys.
Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti
huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen
auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä
ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa
äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot
sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön
kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää
tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä
hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden
kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.
* * * * *
Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli
hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan
löydä.
Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja
elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi
vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen
yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti
ettei siitä teoksesta saa _yksikään ainoa_ kokonainen lause hänen
kauttansa julkisuuteen tulla.
Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon
elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa
piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut
oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä
itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten
ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas
osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä,
kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.
Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita,
tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen
olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla,
alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.
Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut
ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja
tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat
silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden
painamana.
Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä
ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui
syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle,
peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän
hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen
soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina
myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja
kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti
sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:
-- "Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän
puhtaalta pinnalta!..."
Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa
hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän
häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen
valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui
hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi
häntä painaa.
Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka
seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria
ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun
sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain
outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget
ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa,
pilkkaa ja kaikkea.
Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä
lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä
syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä
kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän
ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.
Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän
näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän
ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen _ansainnut_."
Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan
elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä
pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen
siveellinen velvollisuus.
Hän muisti munkki Pietarin sanat: _"Jumala on tuomio"_, ja alkoi
jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä
voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna
ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.
Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että
hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen
kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.
Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja
halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.
Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä
sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan
kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria,
Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan
Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen
kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta.
Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti
elämäänsä.
Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa
viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas
jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa,
vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen
isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti,
kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi
alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran,
kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin
on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että
häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville.
Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon
tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä.
Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.
Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena,
että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä
halveksia.
Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen
toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä
jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja
tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä
ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa,
tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän
rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa
vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana
hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän
muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta.
Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus
mainittu Suomen kirjailijoiden _yhteydessäkään_, sillä hän käsitti,
että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä
joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:
-- "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se
minun 'suuri neroni'... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se
oli kupla, joka haisee halettuansa..."
Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan
ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja
ikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja
sitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää
ilman sitä harhailla.
Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen
lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille,
etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä
eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän
ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille,
jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki
hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä
niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän
tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että
hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa
ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän
muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta".
Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä
ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon.
Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa
kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä,
vaistomaisesti tunnustaen, että on sen _ansainnut_.
Hän aavisti jo että _Jumala on tuomio_. Ja yhä vakavammin alkoi hän
miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena
kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.
* * * * *
Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen
rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen.
Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta
vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää
että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla,
puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen
ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva
Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten
katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti
silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä,
raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän
sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet...
Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui
taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta
sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas
kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä
näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen
sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli
kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän
ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin.
Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti
elämänsä karvasta tulosta.
-- "Oi minua!" -- huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli
hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema
nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen
päälaessansa.
-- "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", -- vaikeroi hän.
Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:
Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja
lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen
peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä
huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä
tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja
sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli
miesten puhuvan hänestä.
Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva
Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada
ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen.
Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä
kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen
nimeä.
Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas
karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen
itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi
jo himmeästi, että _hän, miehenä_ oli velvollinen vastaamaan, eikä
rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat:
"Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että _hän_
olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää
syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja
sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen
eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan
vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset
marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka
likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti
ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä
perus-olion: pahan.
Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle
hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä
viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään
kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.
Silloin avautuivat hänen silmänsä ja _hän huomasi olevansa alasti_...
Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta
viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois
vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti
maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja
takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista
marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin
juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina
häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri
Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei
häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän
puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo
tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä
hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.
Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi
taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama
häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien
läpi...
Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken
olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja
pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se
tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden.
Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois
varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden
pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt
hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän
näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin
vienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti
pinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli
maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla...
Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle...
kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä...
Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli
kiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen
painautuvan Hänen alasimellensa...
-- "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa
hän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?...
Miksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" -- vaikeroi
Harhama.
Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion
vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina
vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja
pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan,
jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui
ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon,
kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni
Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään
tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.
Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti
kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen
edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin
olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön,
nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja
ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus.
Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili
tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin
mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä
saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut.
Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät
nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.
Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas,
kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi
kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.
-- "Herra Harhama!" -- kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen
nainen tarttui hänen käsivarteensa.
Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli
hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin
alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan
ja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta...
-- "Loolja", -- tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken
kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä
hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa
maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä,
teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana
mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.
Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa,
puhellen:
-- "Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?"
-- "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä
olen kurjista kurjin", -- keskeytti Harhama.
Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä.
Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida,
joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:
-- "Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin
ja sydän rauhottuu."
-- "Ei, Loolja... Ei kirkko _minua_ lämmitä", -- vastasi Harhama
hajanaisena.
-- "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä
miten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt
rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri
syntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut...
ja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan
Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen
puhdistumiseni muistoksi", -- lohdutteli Loolja ja lopetti:
-- "No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon."
Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä
sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti
lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet
horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:
-- "Ei, Loolja! En minä voi _kirkkoon_... jos siellä on Jumala..."
-- "No, kävelemään sitten!" -- ehdotti Loolja, tarttui lempeästi
Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei
huomaamatta.
Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli
hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.
-- "Mennään tänne! Tänne!" -- puheli Loolja tukien Harhamaa ja
johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.
* * * * *
He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama
kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden
pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui
päättävästi:
-- "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin
minä olin häpeä..."
Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle.
Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona
hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu.
Jokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet
mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen,
sitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät
pitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne
mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas
kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja
sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet..."
-- "Voi... voi... voi!" -- huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan
vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.
Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.
-- "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" --
pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös."
Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden
elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi
Looljalta:
-- "Onko hän juovuksissa?"
Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:
-- "Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän
sappikarvaan viinamaljan."
Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli
kuolonkatkerana:
-- "Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta
käärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun
elämäni matoja..."
Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:
-- "Kuka hän on?"
Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:
-- "Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen
ihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama."
-- "Hän on onneton", -- kuiskasi hätääntynyt Loolja.
Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän
teki ristinmerkin ja rukoili:
-- "Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda
häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!"
Ja Looljalle hän lisäsi:
-- "Viedään hänet kirkkoon!"
Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon
Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä
kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon
tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna,
Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa
kunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä,
elämäänsä muistellen:
-- "Ah! Mitä onkaan elämä!"
Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:
-- "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? _Elämä on Jumalan
ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä
pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä,
joulukirkkoonsa_..."
Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:
-- "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen
tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin
että me sen juomme..."
Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran
oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän
pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin
sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:
-- "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa _kerjännyt_... en
ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en
ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti...
Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen
tarkempaan kuin sinä... _Minä_ olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan
maailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah..."
Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:
-- "Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin
Jumalan armon suloisuuden..."
Ja Looljalle hän lisäsi:
-- "Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen
jalkoihin!"
* * * * *
Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii
valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin.
Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli
hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:
-- "Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos
tulostasi!"
-- "Ah!... Isä Pietari" -- mutisi Harhama.
"Sinulle olkoon kiitos
Sinulle kunnia!
Herra, armahda!
Herra, armahda!"
kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.
Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty
ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti
Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.
Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui
hämmästyneenä itku kurkussa:
-- "Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun
olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja
rukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?"
-- "Ei mitään... Minä olen vaan _pudonnut_", -- vastasi Harhama
synkkänä.
-- "Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!" --
hätäili Anna Pawlowna.
-- "Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut", -- yritti
Harhama.
-- "Herra Jumala!" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa,
luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi
munkki Pietarille kysyvästi:
-- "Hän on tullut hulluksi?"
Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut
Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa
selitystänsä.
-- "Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin..."
Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi
ja ilostui ja yritti puhua:
-- "Mutta Jumala..."
-- "Jumalat minä olen pudottanut muassani", -- keskeytti Harhama
synkkänä, surullisena.
-- "Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!" -- pääsi Anna
Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli
hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona,
lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas
Anna Pawlowna itkun seasta:
-- "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut
'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut..."
Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen
Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:
-- "Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut
varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen
korottanut..."
Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:
-- "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat
eksyneitä väärillä jumaloillakin!"
Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten
Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:
-- "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut...
ja mitä teitä kulkenut!..."
-- "Pudonnut olen... pudonnut!" -- myönsi Harhama synkkänä.
-- "Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue
meitä!..." -- kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.
Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus
kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki
hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän.
Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan
ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden
kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva
vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden
ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä...
Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut
taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen
ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar
Lichtensteinin.
Vielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa
samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä
kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan
puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui
hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin
maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän
painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle
graniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki...
kärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme
oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä
armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun
kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä
ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa
koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.
Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas
himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion
ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet
silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti
hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan,
itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä
puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet
itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka
pisti joka askeleella ohdakkeen okaana.
Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän
maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli
häneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan
ahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria
Petrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät
molemmissa käsissä valtikkana.
Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt
taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen
kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri
_hänen_ tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä
niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet
uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen
korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon
tähden.
Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan
ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen
ihminen _ei saa_ olla.
-- "Niin... Minä olen korkealta pudonnut", -- toisti hän taas.
Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.
-- "Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen",
-- tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta
lisäsi hän itkussa suin:
-- "Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän
puolestanne kynttilän..." Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa
viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.
Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi
Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon
valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä
usvasta nousi joku -- ei hän käsittänyt mikä se oli -- ja osotti
hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä
tulikirjaimilla kirjoitetut sanat:
-- "Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta
anteeksi pyydettävää..."
-- "Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään
anteeksiannettavaa!" -- puhkesi silloin hänen rinnastansa.
-- "Herra armahda... armahda... armahda... armahda!" -- soi yhä hänen
korvissansa.
Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän
katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti
hänen sanansa: "Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman
tuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi..."
Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä
iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen
pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja
kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta
hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt
sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen
elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön
enkeli... Ja hän huokasi:
-- "Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai
kauvankaan..."
-- "Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!" --
veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet
ja Harhama kuuli hänen supisevan:
-- "Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä
elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä
luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus..."
-- "No, rukoilkaa elävää Jumalaa... Ja Vapahtajaa Jeesusta
Kristusta!" -- kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi
käsivarresta polvillensa.
Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana
vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä,
taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas
tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan
jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan
käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen
pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan,
Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän
tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se
ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu
joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi,
joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana
laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja
munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin
Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä
häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:
-- "Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta
minut, sillä minä palan... minä palan... minä palan..."
-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!" -- vaikeroi Anna
Pawlowna.
"Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda!"
veisasi kuoro.
Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:
-- "Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun
kipujeni kuidut."
-- "Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut",
-- lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi
Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.
-- "Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni
vesisuoni."
-- "Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön
armon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"
-- humisi laulu ja rukous.
Ja yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin
houri hän:
-- "Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan..."
Ja yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien
huokaukset:
"Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!"
-- "Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!" --
jatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu:
-- "Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu
kirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki
tiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus
haihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra,
armahda!"
Joulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita
valoisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset
tukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä:
-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt
vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista."
Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa
korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut
keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat
vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti
tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä,
ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän
kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan
kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama
tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten
joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:
-- "Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina..."
Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:
-- "Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet
osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!"
-- "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra, Davidin kaupungista", -- kertautui yhä suuri ilosanoma ja
pappi todisti:
-- "Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen
palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa."
Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli,
katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa
elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia...
Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti
kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja
lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja
käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki
äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen
ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän
kiukkuisena:
-- "Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman,
mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa
on kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime
sanoissakin... Ja _minun_ nimeni myös mainitaan siinä raamatussa...
Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto..."