Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan,
viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.
Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse
asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa _aina_ kuten rouva Esempiota
ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva
Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana,
semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan:
kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia
pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi
Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti
neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä
kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli
häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut
hänestä.
-- "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" -- raivosi hän...
Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet _karistaa_
itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta,
jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:
-- "Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!...
Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan
ymmärtävät..."
Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää
anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan
ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään
kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus
hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen
elämänsä liasta.
-- "Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento",
-- uhmaili Harhama.
Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen
kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui
pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä...
Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva
alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa
ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:
-- "Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun
_rapaisilla_ käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette _vielä_
rapaisemmat..."
Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti
Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän _pakottaa_
ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten
pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi
sitä ajatellessansa:
-- "Teidän _täytyy_ astua niin alas, että olette pakotetut likaisen
nahkanne pesetyttämään _niillä_ käsillä, jotka te olette tehneet
_murhapolttajan_ ja _rosvon käsiksi_, vaikka minä en ole teille
mitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän
täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy
vielä saada kerskata, että hän on ollut _suurimman_ heittiön,
_varkaan ja konnan_ vaimona... Hänen _itsensä_ täytyy minusta se
tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen..."
* * * * *
Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja
valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää,
herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa
uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.
Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot
häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu
sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien
kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon
valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja
onkimiehen ruuhen värettä.
Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä.
Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja
kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.
Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti
kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon
elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.
Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili
teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä,
sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus.
Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen
puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta
oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut
henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä
kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja
korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran
ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun,
jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman
ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä.
Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen
laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat
kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita
hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja
unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:
-- "Miten olen _minä_ tämän kaiken kadottanut?"
Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon
ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä
hetkellä enää syyttänyt toki _muita_, jos hän ei vielä astunutkaan
vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman
syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut
muita ihmisiä tarkottaen:
-- "Minä olen _teidän_ elämänne hedelmä..."
Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat
ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen
ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat
välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli
ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä
ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta
kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja
kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja
kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista
puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta...
Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama
teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:
-- "Miten olen minä tämän kaiken _voinut_ kadottaa?"
Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.
Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti _ihmiset_. Hän
raivostui ja lausui:
-- "Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut,
siihen syypäät, te _ihmiset_... te _kirotut_..."
Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä
kirkkaaksi päiväksi valeta.
* * * * *
Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa,
rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina,
alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille
harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat
nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat
hieman vesipainon alla.
Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena,
pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana,
harmaana vetenä.
Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli
ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä
ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:
'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo
vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka
tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'
Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen
silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:
-- "Se on juuri _ihmisen_ tapaista... Se saivar ei kykene muuhun,
kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa...
Ja _sen_ pitäisi olla minun vaimoni!..."
Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:
-- "Mutta sinun _täytyy_ tulla... Kun ei kirje auta, niin minä
_noudan_ sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen'
josta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut
syöpäläinen. Sinun _täytyy_ nähdä porttojen osottamana se, josta et
muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi...
Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua...
Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'..."
Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman
syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet.
Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen
eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita
innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton
ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama
tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä
sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä
numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten
aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä.
Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja
tuomarina.
* * * * *
Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus
tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se
tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä
utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä
ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti
vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja
ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa
kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.
Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä
pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista
neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä
moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut
karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui
joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus
jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi
on oikea: _hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala_. Isän ja
äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi
vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi
jo sitä _viimeistä_ kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki
enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.
Hän oli tehnyt ihmishengen _äärimäisen_ kysymyksen, sen jota _ei
kukaan_ ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin
hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä
mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti
kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha,
Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota
enempää _ei voida koskaan_ kysyä. Hän kysyi: _Jos_ on Jumala, kumpi
on se _oikea: Perkelekö_, vaiko _Jumala?_...
Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän
kysyi sitä sairaloisena, mutta _rehellisesti_.
Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: "Isäkö, vaiko äiti?"... Se
uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli
siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen
elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste
yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta...
Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen
suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja
ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti
ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.
Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: "Jehovako, vai
Perkelekö on _oikea_ Jumala?" Hän oli löytänyt äärimäisen: "isäkö,
vaiko äiti?"
Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi
taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset
tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas
ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.
Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä.
Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä
sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta
henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista
elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin
kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle
tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt
sovittamaan Harhamaa.
Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki _koston_
kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea
molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas
alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja
lupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea _rahaa_. Hän mietti:
-- "Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään
tyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua
ihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa..."
Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä
saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat
haaskoja...
Kohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan
uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen,
rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi
rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman
omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä
ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten
pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne
koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi
mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman
osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.
Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi
lopulta kuivasti:
-- "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte
vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua
kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne
kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin."
Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä"
ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen
kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän
omaisuuden hoidon.
Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa
asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas
ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä
hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva
Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden
oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi
itseksensä:
-- "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?...
Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva
Esempion peilikaappiin."
Hän _toivoi_ että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan
urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi
ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet,
jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana
päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin
estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä
varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan
mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että
Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin
luopumuskirjan alle.
Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt
kerrankin näkevänsä ihmisen, _oman_ kuvansa, täydellisesti alhaisena,
semmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja
teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa
alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että
hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät
jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.
Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin,
Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle
menoa varten.
* * * * *
Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä
tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät
pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien
terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän
hautajaisia.
Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän
kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun
kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman
airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät
kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset
kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena
ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat
elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen
helmat.
Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista
kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä
mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja
raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin
kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä,
haluten vaan saada sen loppuun.
Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein
kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako,
vai Perkelekö on Jumala?...
Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys
katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin
alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli
täydellisessä avioerossa ruumiistansa...
Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka
hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä
varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden
saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä
taas kysymys:
-- "Miten _minä_ olen tämän menettänyt?..."
Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen
heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja
yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten _minä_ -- eivätkä
_muut_ -- olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia,
joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen
_muiden_ hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas
marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.
Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui
sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen
järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään
vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän
oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää,
mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti
tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin
hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän.
Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät
huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä,
vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat
rouva Esempio ja majuri Velikodushof.
Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä
pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt
ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti
sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka
ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän
oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.
* * * * *
Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna,
Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen
ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät
niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget,
rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja
huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat
ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on
pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden
ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan
ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta
pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta
aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit
kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni
iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva
kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta,
suruvoittoisesta merestä.
Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista,
miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita
kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi
hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena,
jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja
tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut
kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden
rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen...
Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan
loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin
puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen,
kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän
asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä
näyttäytymisellänsä:
-- "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja _hedelmäänne!... Mies!_
Katsokaa _minkälaisen_ heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt
ottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet
nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!..."
Hän istui, ilkkui siten ja nautti.
Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle
ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit,
joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva
Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan
yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen
tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni
rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä
tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä
alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja
siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin
kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa
läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion
silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa
ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan,
jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun
raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa,
käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.
Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri
Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan
hänestä, lausuen:
-- "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!"
Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan
kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun
pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo
taskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko
Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt,
sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti
oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.
-- "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" --
iloitsi Harhama.
Hän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin
kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:
-- "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta".
Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän
muisti Nikolain sanat: "Mies ei _tapa_ koiraa, vaan merkkaa sen ja
jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä:
"Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne
korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti
kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.
* * * * *
Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui
niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi
tutkimattomaan pimeyteen.
Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se
kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se
kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli
se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta
haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen
itsiensä tappelijoiden mukana.
Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman
ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi
ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla,
tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi
kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.
Kaikki taisteli turhasta.
Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa
kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan.
Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi
asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta
tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja
lausui hämmästyneenä:
-- "Tamara-kulta!... Sinäkö se!..."
Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:
-- "Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään..."
Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja
siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?
-- "Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa
se Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?..."
Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja
kiirehti:
-- "Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?"
Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin
telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä.
Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi
rauhallisena:
-- "Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?..."
Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:
-- "Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa
yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan
sinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?"
Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen
edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista
sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. -- Hänen kasvoillensa
ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:
-- "Olen. Minä olen sekottunut _kaikkeen_..."
-- "Voi herra Jumala!" -- säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran
tähden sitten ja pakene!"
Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä,
joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa
pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta.
Viimein puhui hän hätäisenä:
-- "Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?"
-- "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", --
vastasi Harhama katkerana.
Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman
käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:
-- "Kuule! Mikä sinua vaivaa?"
-- "Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" -- vastasi Harhama
surullisena.
Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:
-- "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!"
Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen
vastasi hän:
-- "Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja
kunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto..."
Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli
hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän
oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän
kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen
eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:
-- "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene _minun_
rauhani tähden!..."
Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt
jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:
-- "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!"
Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen
hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa.
Tamara jatkoi itkien:
-- "Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi
kuolemaan..."
Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa
väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja
lausui hermostuneesti:
-- "Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof..."
Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi
Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti
Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:
-- "Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä
epäluuloa!..."
Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa,
tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti,
joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän
huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.
Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:
-- "Pakene! Minut on ilmiannettu",
Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun
Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä
näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.
Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei
johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai
edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja
kysele, vaan etsii pelastusta.
-- "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" -- kysyi Orlof.
Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen
Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei
kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily
tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko
asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä
kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:
-- "Tiedätkö missä ne asuvat?"
-- "En."
Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan
samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle
kiihtyneenä:
-- "Vanha oikeus käytäntöön!"
Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja
tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli
pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta
perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti
kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota
Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof
jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:
-- "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa
määrättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!..."
Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan
haju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto
taistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa
liian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi _enempää_...
Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai
Geldnersin... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja
lopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.
Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi
liipasimessa:
-- "_Minä_ en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin...
Kernaimmin näin... Valitse!..."
Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman
pelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon
lyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen
ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan
höyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain
selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:
-- "Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä _itse_ vien
helvetinkoneen heidän huoneeseensa..."
Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen
ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri
Velikodushof ja rouva Esempio asuivat.
Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli
puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet
ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli
hänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä,
tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:
-- "Eihän se ollut ihan varma... mieheni _arveli_... hän _luuli_,
että sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko
siinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota,
Harhama-hyvä!... Odota vähän!..."
Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta
kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen
hapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä
haisivat ihmisten sisälmykset...
Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin,
sillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus...
Tamara nyyhkytti:
-- "Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida
ja sähköttää... ja etsiä hänet..."
Kaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui
kuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt
ihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön...
Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä
kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä...
mietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran
miestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa
oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota
ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden
tuntomerkit...
Tamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen
hetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut
vinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät,
odottivat pöydällä...
Pari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama
laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja
odottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee
aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio
ja Velikodushof _kostoa_ pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski:
-- "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä,
vaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne
tulevat, niin on _mahdoton_ ottaa enää konetta pois..."
Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja
jatkoi järkeilyänsä:
-- "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne
_ovat_ ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten
olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se
salaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!..."
Hänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli
vaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi,
että tilaisuus menee ehkä ohi...
Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina,
kuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko
tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski
hermostuneempana kostonlaskujansa.
Tamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä
kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi
laskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a:
-- "Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea
ja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi
minuuttia... tai vaikka puoli minuuttia!..."
Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi
siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän
järkeili:
-- "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun
se räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä..."
Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi
kiihkeästi edestakaisin kävellen:
-- "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan
ei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos
olisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin
palaan ja kauhistun... Aivan huudan apua..."
Hän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi:
-- "Höyryääköhän niiden veri?..."
Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:
-- "Minä aivan _tahraan_ käteni niiden vereen... Huudan apua ja
menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä
noin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun
nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu
suun!..."
Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli
edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen:
"perkele!"... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa...
kuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa...
Aika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen
pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi
käyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama
_nautti_.
Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät.
Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa
helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:
-- "Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä
huomaa, että se on _minulta_ saatu lahja..."
Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa,
että ei ole vaaraa. Hän laski:
-- "Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne
saavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea
ja tahrata kätensä!..."
Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun
sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:
-- "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin
sitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!..."
Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:
-- "Sen juttuahan tämä on koko keksintö... _Tietysti_ se on
perätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan..."
Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli
tulikuuma. Hän laski taas:
-- "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat
saaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja
ne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi
toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa..."
Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:
-- "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on
mennyt..."
Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse
mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja
hätäili:
-- "Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää
juttua kaikki..."
Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri
Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki
sen poveensa...
Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva
Esempion äänen.
Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan
lausumaan.
Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui,
helvetinkonetta tarkottaen:
-- "Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan
myöten..."
Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti
selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että
rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi
sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin.
Hän riemuitsi:
-- "Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni
ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen
kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen
kumotuksi..."
Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää
niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja
teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille,
käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.
Kun se oli tehty iloitsi hän:
-- "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut
hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän,
ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista..."
Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää.
Jokainen oli sen kokonaan unohtanut...
* * * * *
Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa
myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja
vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot,
kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana
henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli
eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine
enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti
kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet
ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui
huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui
kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina
häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat
puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.
Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin
valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa.
He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän
välinpitämättömänä.
Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle
ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale
riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri
hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä
kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja
rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi
helvetinkone, eikä hän sitä muistanut...
Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain
unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja
puhui raukealla, tuskallisella äänellä:
-- "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto..."
Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida
surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi
ajatuksissansa:
-- "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on
sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni
laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'..."
Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla
nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat
elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi:
-- "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi
sentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty
myrkyllinen käärme..."
Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva
loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä
kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden
kulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset...
ranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat
ja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden
kuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen
sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista
nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos
pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty
kello neljäksi laukeamaan...
Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:
-- "Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me
unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen..."
Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita,
viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna
sanojensa oikeudesta:
-- "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa
_kylliksi kauvan_..."
Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa,
polttavaa vesikarpaloa.
Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä,
tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa
eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä
ja lausui:
-- "Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin
suuri..."
Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys
näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan.
Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui
olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan
kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista
pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti
jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona.
Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä
helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa...
Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä,
kunnes Tamara huokasi:
-- "Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki...
Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea
lemmen laulu..."
Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä
majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen
ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan
ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli
vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän
eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden
kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa
kello neljää...
He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa,
jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen
sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän
oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:
-- "Eikö se ole _se_ sormus?..."
Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti
"kihlanneensa" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran
kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:
-- "Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen 'kihlannut'
sillä ihmisen vaimokseni..."
Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello
oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen,
surullisena:
-- "Oletko sinä sitten uusissa naimisissa..."
-- "Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa", --
vastasi Harhama kuolonkatkerana.
Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän
katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:
-- "No entä sitten?... Oletko onnellinen?..."
Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:
-- "_Olen_... Minä olen _onnellinen_... Jos olet minut pelastanut
hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta
hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä _hän_ on se
salaperäinen ilmiantaja-nainen..."
Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä
suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota
ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku
nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:
-- "Anna anteeksi!... _Minä_ olen syyllinen... Minä olen tuottanut
sinulle kirouksen sormuksella..."
Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin
heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin
mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli
häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki
epätoivoisena:
-- "Anna anteeksi!... Anna anteeksi... _Elämä on joukko erehdyksiä...
Elämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä_..."
Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa
jotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran
luotansa ja huusi säikähtyneenä:
-- "Pakene!... Helvetinkone..."
Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi
helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen
pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä
viisikymmentä sekuntia.
Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin
auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen
käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.
Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen
rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja
alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:
-- "Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa
kuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone
räjähtää!..."
Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon
kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen
nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:
-- "Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii...
se kukkii... Ai!... Käärme!" -- parkaisi hän lopuksi.
Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän
oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet
huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa,
tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi
jäähyväisensä lausuen:
-- "Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni _ainoasta_
kuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin,
ainoa oikea kukka ja onni: _elämäntuska_!"
Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli,
kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin...
Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua:
_sielumessua..._
* * * * *
Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä.
Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri,
viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä
ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa
aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan
ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat
tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä
ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki
avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen
siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.
Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä,
ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille,
lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta.
Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven
rasvatyynellä pinnalla.
Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat
sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli
loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä
huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä,
jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet
kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi
tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku
näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.
Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen
lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi
hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon
ovea huutaen:
-- "Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte..."
Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven
avannut:
-- "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että
Kovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää...
Sanokaa, että on huonompi!..."
Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä
myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi
astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi
pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet
nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.
Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna
oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli
painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti
voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä,
onnenpäivien surullisia muistoja.
Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä,
tervehtien:
-- "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?"
Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja
vastasi, silmät vihan tulina:
-- "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?...
Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?..."
Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän
yritti puhua:
-- "Tatjana Nikolajewna..."
-- "Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo
puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" -- keskeytti Tatjana Nikolajewna
huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat.
Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:
-- "Mitä melua se on keskellä yötä?"
Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen
edessänsä kuin raivonhenki ja huusi:
-- "_Te_ se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään
omaisuutensa..."
Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei
hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen
neuvoansa. Hän yritti taas puhua:
-- "Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna..."
-- "Minä en kuule", -- raivosi onneton nainen.
Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:
-- "Minä en ole miestänne _yhdelläkään sanalla_ kehottanut... Hän
itse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän _tunkeutui_..."
Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:
-- "Te _kavala_!... Te sanotte, että ette _sanoilla_ kehottanut...
Aah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi...
munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja _sillä_ Te houkuttelitte mieheni
turmioon..."
-- "Hävytöntä", -- huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.
-- "Ei ollenkaan hävytöntä", -- huusi Tatjana Nikolajewna, --
"Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva
mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia
on varma'... Te käärme... Te osaatte puhua _vaikenemisella_...
Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija..."
Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja
lausui käskevästi:
-- "Menkää matkaanne!..."
Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti
nyrkkejänsä ja huusi:
-- "Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan
Teidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että
olette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan
Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni
kurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous
ja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!...
Kirottu!..."
Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama
vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä
kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja
käsiä hän oli suudellut.
Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja
lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui
tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:
-- "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?"
-- "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", -- vastasi raivostunut
nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto,
Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse
seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet
Harhaman muistoon.
Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo
leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:
-- "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka
Te olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja,
kun olitte pikku tyttö?..."
Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:
-- "No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani...
Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin..."
Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:
-- "No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki
ja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se
on Jumalan tahto..."
Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian.
Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:
-- "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan
uskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen
vikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy
elämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin
ja jätti minulle satatuhatta ruplaa..."
Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:
-- "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi
rukoilemaan Jumalalta anteeksi..."
Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui.
Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin
soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan
tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui
"kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä
hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle.
Annushka jatkoi puhettansa:
-- "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan
nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan
köyhille ja itse menen nunnaksi..."
Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna
värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli
niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä
lohdutellen:
-- "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii
minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme
elämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta
kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi..."
Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa
elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut
yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen
puoleensa ja puhui:
-- "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No
niin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte _ilmaiseksi_
ruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi
minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'...
Vanjka -- muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista -- no, hän
vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin
ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja
jätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten
ennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto..."
Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän
kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista
edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli
seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja
kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja
haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset,
ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen
elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä,
puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan
kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka
puhui Tatjana Nikolajewnalle:
-- "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden
elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä..."
Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli
vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin
vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena,
villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän
vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja
itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös,
mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä
lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan
kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä
vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen
villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen
häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana
Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:
-- "Mennään, kyyhkyläiseni!..."
Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan
kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.
* * * * *
Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen,
että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas
marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen
narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen
marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli
olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean
jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.
Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen
Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli
olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle,
kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja
kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti
sen itseensä.
Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän
järkeili:
-- "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä
Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon:
lukekaa!"
Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet
toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän
tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin
sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.
Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia
ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella
rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän,
taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen,
kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi
epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt,
mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen
rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.
Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä
odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset
tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna
itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:
-- "Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi."
Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:
-- "Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te
ollut syyllinen eikä kukaan..."
Harhama naurahti katkerana ja lausui:
-- "Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää..."
Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas
selitellä, lopettaen:
-- "Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen
tunnin ajan jo Teitä etsinyt..."
Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:
-- "Lähtekää!... Mieheni odottaa..."
Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.
* * * * *
Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä
oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi
vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja
huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden
risaiset jäännökset kirjavoittivat.
Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja
valaisi vaimon elämää.
Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka
istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän
sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.
-- "Erään teoksen käsikirjoitus", -- vastasi Harhama hieman
kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander
Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua:
-- "Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän
valhe..."
Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:
-- "Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja
elämän vääristelyä..."
-- "Kuinka niin?" -- oudostui Harhama.
-- "Siksi", -- jatkoi toinen -- "että kirjallisuudessahan ovat
säännöt _minkälaiseksi_ pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää
kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole
ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä
on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon _ainoatakaan_
ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan
ihmiskunnan paraat: Jeesus -- jos Hän on ollut olemassa -- Sokrates
ja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos
niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet --
esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa -- ja salaiset halut ja
ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?...
Siitä syntyy eheä runo siten, että _petetään_ ihmisiä, poimitaan se
mikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin
elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun
elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?"
Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken
kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa
taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:
-- "Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma:
Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys
vaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus
vaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja
aikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden
niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä
luomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi
ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa
sankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita...
Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties
mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä
muutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain
lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä
huomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten
hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata
ihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi -- anna anteeksi --
ole jo _ennestään_ kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan
ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen
muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin,
miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut
kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä
vääräksi?..."
Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta
hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan.
Aleksander Vladimirovitsh jatkoi:
-- "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen
sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu
rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on
niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa
taideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia
mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä
rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin
sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään
taputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?...
Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki..."
Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho.
Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas,
joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi
kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:
-- "En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden
kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa..."
-- "Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt", -- keskeytti
Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle
lääkkeitä, lausui hän:
-- "Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä...
Minä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa..."
Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi
raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua
kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:
-- "Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät
ole kärsimässä..."
Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän
ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla.
Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:
-- "Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä
tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja
kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä
polta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja
sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie
vähätkin ihmishenget tomuun."
Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:
-- "Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen
kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi
paikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka
pyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen
roskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi
ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa
kanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?..."
Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken
vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan
edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön
mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin
hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella,
kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa
leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen
kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:
-- "Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa
hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai
sitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset
eivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön...
Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on
roskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä
se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin..."
Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja
keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt
hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan
itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana
oli kirjoittanut ylistysrunon -- Nerolle, koska se osasi käskeä.
Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän
huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut _erehdys_ ja
_valhe_, että oli ollut ajan sosialisti.
Kuoleva jatkoi heikolla äänellä:
-- "Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan,
tai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun
_omat_ kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te
kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte
ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä?
Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus -- mutta hän ei ole mitään
kirjoittanut -- Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te
_itsestänne_ tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!..."
Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti
hengittäen:
-- "Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita.
Teitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat
viisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa
miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne
kutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi
taiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä
arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.:
alkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te
kirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun
kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat
neroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä
kynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi
ensimäisenä..."
Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain
kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua: