Kampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan
Kampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää
metsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat
siniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella
oli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka
sillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta
kääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin
Alamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen
talo ylämaassa.
Asuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari
tuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin.
Kummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja
niittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat
monessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni
puutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla
talosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat
enimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti.
Päärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen,
turvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta
kohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.
Kevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan
painavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä,
mutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut
äidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää;
nyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi
oven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi
aamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului
väkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja
korvissa kumahti.
Arne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän
katosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.
-- Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan
ja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut
hälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja
puutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi,
kantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan
on ollut talvi.
Arnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan
käydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän
oli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu
mainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli
Kristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania
odotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja
-- jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne
käydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat
liikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki
Mustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät
samassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut
lepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta
rakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka
kimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni
punaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen,
joitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä
raskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli
olivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut
siellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun
hänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui
ja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja
monta kertaa päivässä -- ja jos mikä, niin tämä oli omiaan
karkoittamaan häntä näiltä mailta.
Hän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota
kauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän
sitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana
toiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa,
huudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat
miljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa
polvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena,
ylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti
loppumatonta korkeutta!
Arne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle,
katseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne
katselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei
hän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen
viserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli
hän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän
oli kantanut mielessään pojasta pitäen -- ja unohtanut ne samassa kun
vihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen
kiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy,
kolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti
hänen luokseen:
Koska mailman ma nähnenkään
tunturin tuolla puolen?
Täällä äärellä lumen, jään;
siellä metsiä vehreänään --
minne mieleni entää,
uskaltaisinko lentää!
Kotka ilmoja kiitelee
tunturin tuolle puolen,
nuorna liikkuvi, liitelee;
niin hän luontonsa karkaisee,
istuu mihin on mieli --
hänen on ilman pieli!
Marjapuuni sa kaukomaan,
tunturin tuolle puolen
kaivannetko sa milloinkaan?
Kun olet kukkia valkeanaan,
linnut oksilla kiikkuu,
mitä sun mielessä liikkuu?
Ikäni kaiken kaipasin
tunturin tuolle puolen --
toteutuisiko kerrankin,
muuten varmaan sammuisin --
kuulin ma linnulta sadun,
opin jo tuulelta ladun!
Lentävä lintu, mikä sun toi
tunturin tuolta puolen?
Siellä on pesäpuut paremmat, oi;
kylät ja kaupungit nähdä voi!
Kaihon sa olet tuonut,
vaan et siipiä suonut!
Enkö mä koskaan pääsekkään
tunturin tuolle puolen?
Vuoret katseeni piirittää,
sulkevi tieni lumi ja jää --
miss' oli lapsuuden kehto,
sammuuko eloni ehtoo?
Ei, minä tahdon lentohon
tunturin tuolle puolen!
Täällä niin ahdas, painava on,
nuori on mieleni peloton --
suo minun kerran koittaa,
tahdon ma esteet voittaa!
Kerran lennän mä, tiedän sen
tunturin tuolle puolen!
Aukaise kaukotoiveiden
portti, oi Herra, ees raollen!
Vaan jos suljet sen kiini,
riudun ma unelmiini! --
Arne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat
vaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei
tietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli
laulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut
nurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen
jalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi
taas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko
mäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä
pensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä.
Lintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen
taakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne
kyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka
lyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään.
Sillä olihan se _hän_, olihan se Eli! -- Pitkän, pitkän ajan perästä
nosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen
likemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän
uskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne
vetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen
yllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli
irrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja
ja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili
hajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa
lepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä
saattanut tietää oliko hän itkenyt.
Mitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä
valveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen
istumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja
sitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti
henkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.
Tyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen
tapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua "Puussa oli lehdet,
kukkaumputkin". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja
eikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän
paraiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen
näin:
Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.
"Oi anna", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.
Puu vastas: "mielellään
Mä aivan ilman jään,
Sa herranterttunen --"
Äkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui
niin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja
sitte hän läksi juoksemaan! -- -- Entä jos huutaisi hänen peräänsä?
Ei! -- Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi
päästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.
-- Huudanko minä? ajatteli Arne. -- Hän katsoo taakseen!
Arne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen.
Ensin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; -- sitte hän kapusi
polvilleen eikä nähnyt; -- -- vihdoin ihan pystyyn, -- ei, tyttö oli
poissa! -- --
Arne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! --
Sitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä
silloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei
käynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan,
ruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä
ilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä
seisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat
liikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän
korkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä
muovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään
runoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja
poistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.
Arne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:
Käy metsän polkuja poikanen,
Käy poikanen;
Hän tapas niin kumman sävelen,
Oi sävelen.
Teki pillin oksasta seljapuun,
Hän seljapuun;
Ja unohtui sen soitteluun,
Sen soitteluun.
Tuo sävel se satuja kertoili,
Se kertoili;
Vaan kesken sointua vaikeni,
Se vaikeni.
Unessa jälleen kuuli sen,
Hän kuuli sen;
Se soi niin hienosti hivellen,
Niin hivellen.
Havahti äkkiä unestaan,
Hän unestaan;
Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,
Hän saanutkaan.
"Ah, Herra, muusta ma huoli en,
Ma huoli en;
Kun annat mulle vaan sävelen,
Sen sävelen!"
Näin Herra vastas: "On ystäväs',
Se on ystäväs;
Vaan turhaan pyydät sä elämäs,
Sä elämäs."
"Sen vangiks' saada -- et koskaan saa,
Et koskaan saa,
Sa kiinni kauneinta unelmaa,
Sa unelmaa!"