Myöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki
valtatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden
kerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on
lumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan.
Täällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu
navetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään.
Joku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä
on kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä.
Silloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja
puhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon
se minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa
lumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.
Tähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan
ja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan,
missä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä
lasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä
istumaan.
-- Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta
asiasta useamminkin olisi ollut kysymys.
-- Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. -- Eihän minulla koskaan ole
hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin
raskasta.
Hän oli hyvin surullisen näköinen.
-- Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.
-- Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. -- En usko hänen pysyvän
luonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.
-- Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.
-- Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää;
kun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun
silloin käykään?
-- Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi
pappi.
-- Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen
omalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun
itseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.
-- Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?
-- Voi -- monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä
työtä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme
kaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein
koskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän
saattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja
katsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on;
hän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo,
istuu hän siinä myöhään yöhön?
-- Eikö hän koskaan lue sinulle?
-- Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas
muuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran,
jolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.
-- Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?
-- Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni
täytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta
aina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.
Pappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:
-- Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?
Kului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta
kertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.
-- Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka
kovasti painaa mieltäni.
-- Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!
-- Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin
kantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.
-- Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:
-- Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi
itkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.
-- Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle
anteeksi.
Margit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun
aikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä
ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän
oli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki
eikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen
rinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit
sitte sai puhutuksi:
-- Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui
matkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut
upporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle
niin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet
he istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta
silloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä
minua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun
poikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin
rannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin
pääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa
olisi tyhjänä.
Silloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli
Kristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen!
Minä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin
kätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne
olleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne
olivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni
aukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt,
sillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä
käsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin
itsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta
ehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä
minä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä
joka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat
kirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka
ihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme
huoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä
saattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli
kylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen
ja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi
kotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra
Jumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän
ei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin
isänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä
oli niin kaunis laulunääni; -- kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon
paisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta,
silloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! -- Kun
minä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli
edes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle
sanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut
ainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.
Mutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen
ihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut
neljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! -- Minä pelkäsin siihen
paikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään
saattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön
saanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä
yliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin
niin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun
kuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin
keinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin
ajoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja
siellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että
hän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan
oli hänet unohtanut.
Silloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli
ollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!
Se äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista
äideistä; -- -- ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. -- --
Kai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän
rakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se
ikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka
kerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä
mitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä... Hän otti povestaan pienen
paperin, kääri sen auki ja antoi papille. -- Tällaisia hän
kirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen
mukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä
vaan puhuta matkasta. --
Tässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä
täällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu,
jota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen
värssy kuului:
Koska mailman ma nähnenkään
tunturin tuolla puolen?
Täällä äärellä lumen, jään;
siellä metsiä vehreänään --
minne mieleni entää,
uskaltaisinko lentää!
-- Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat
kiinni papin silmissä.
-- Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.
-- Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!
Hän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä,
kyynelten vieriessä alas poskia.
Mutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.
-- Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. -- Elämä ei ota
muuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän
kerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli
matkustaa ikäänkuin elämää etsimään.
-- Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.
-- Entinen akka? kysyi pappi.
-- Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että
olisi hakannut ikkunan seinäänsä.
Pappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa
johtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen
ollut muuta mitään ajatellut.
-- Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?
Kaikki ahdisti häntä yhtaikaa.
-- Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi
puolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi
on, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi
silmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on
henkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta
rukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.
Margitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.
-- Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin
hänen jäävän.
Varmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut
sitä huomaavinaan.
-- Aiotko nyt heti tunnustaa hänelle tämän? kysyi hän.
Margit katsoi alas ja virkkoi hiljaa:
-- Kun minä vielä saisin hiukan odotusaikaa, niin sitte kyllä
mielelläni.
Pappi hymähti salaa ja kysyi:
-- Etkö usko syntisi suurenevan jota kauvemmin viivytät tunnustusta?
Margit väänteli nenäliinaa molemmin käsin, käänsi sen kokoon ihan
pieneen neliöön ja koetti saada sitä vieläkin pienempään; mutta se ei
tahtonut onnistua.
-- Jos minä tunnustan tämän kirjeasian, niin pelkään, että hän
matkustaa.
-- Etkö sinä sitte uskalla luottaa Jumalaan?
-- Kyllä tietystikin, sanoi hän kiireesti ja lisäsi hiljaa: -- mutta
jos hän kuitenkin lähtisi luotani?
-- Sinä pelkäät siis hänen matkustamistaan enemmän kuin että itse
pysyt kiinni synnissä?
Margit oli taas pannut nenäliinan levälleen; hän vei sen nyt
silmilleen, sillä häntä rupesi itkettämään.
Mutta pappi istui hetkisen katsellen häntä ja virkkoi sitte:
-- Miksi sinä nyt olet kertonut minulle tämän kaiken, kun ei
tarkoituksesi ole ollutkaan, että se johtaisi johonkin tulokseen?
Hän odotti kauvan, mutta Margit ei vastannut.
-- Luulitko ehkä syntisi pienenevän kun olit saanut sen kerrotuksi?
-- Luulin, sanoi Margit hiljaa ja pää painui vieläkin syvemmälle
rintaa vastaan.
Pappi hymähti ja nousi.
-- Niin, niin, hyvä ystäväni, toimi nyt niin, että saat iloa vanhoilla
päivilläsi.
-- Kun minä vaan saisin pitää sen mikä minulla on! sanoi hän ja pappi
arveli, ettei hän uskaltanut kuvitella suurempaa onnea kuin elämistä
ainaisessa levottomuudessaan. Hän hymyili täyttäessään piippuaan.
-- Entä kun täältä löytyisi pikkuinen tyttö, joka saisi hänet
käsiinsä; silloin saisit nähdä, että hän pysyisi paikoillaan!
Margit nosti nopeasti silmänsä ja seurasi pappia silmillään, kunnes
pappi seisahtui hänen eteensä.
-- Eli Böen -- mitä arvelet?
Margit punastui ja painoi silmänsä maahan, mutta ei vastannut. Pappi,
joka seisoi odottamassa, virkkoi vihdoin, mutta tällä kertaa hyvin
hiljaa:
-- Kun me voisimme järjestää niin, että he useammin tapaisivat täällä
pappilassa?
Margit tirkisteli pappiin saadakseen tietää, oliko tämäkin täyttä
totta. Mutta ei hän oikein uskaltanut häneen luottaa. Pappi rupesi
taas kävelemään edestakaisin, mutta pysähtyi sitte:
-- Kuule nyt Margit, kun oikein pengotaan pohjia myöten niin taisikin
tämä olla asiasi?
Margit painoi päänsä syvään alas, tunki pari sormea kokoonkäärittyyn
nenäliinaan ja veti ne taas ulos, yhdessä nenäliinannurkan kanssa.
-- No niin, Herra nähköön: tätä minä juuri tarkoitin. Pappi purskahti
nauruun ja hieroskeli käsiään:
-- Taisit ehkä viime kerrallakin täällä käydessäsi tarkoittaa tätä
samaa?
Margit veti nenäliinan nurkkaa ulomma, venytteli ja venytteli.
-- Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.
-- Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! -- -- Katsotaan nyt mitä
voidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo
kauvan ajatelleet samaa kuin minä.
-- Onko se mahdollista?
Margit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen,
että papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä
kasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta
ja tuskasta huolimatta.
-- Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy
kai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut.
Rangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet
elänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän
tahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.
Margit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin;
sitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta
tuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi
ihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän
katseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten
ilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin
kuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin
vuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän
näki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän
rakennusta, taloa ja pappia ja Arnea -- ja muisti samassa, että
päivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen
himoruokaansa.