Eräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli
kartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla
kaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse
asiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään
ennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.
Arne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän
karkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja
vanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira
haukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti
polvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt
juoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin
kaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.
-- Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, -- se oli sentään hullua,
ettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra
siunaa ja varjele!
Baard ei vastannut mitään.
-- Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin
minä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä
niin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää
jostakin ihmisestä.
Baard ei vastannut mitään.
-- Hän ei ole niinkuin muut -- ne voivat kantaa suruja; mutta hänet,
raukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin
nyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me
pidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä
tuota meille tällaista surua!
Nyt virkkoi Baard:
-- Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.
Hän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä,
vaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin,
vaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän
saattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi
muistokin, hän kirkaisi: "Matilda!" purskahti suonenvedontapaiseen
itkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti
koetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta
sairas vaan työnsi heitä menemään.
-- Pois! huusi hän; -- minä en pidä teistä, pois!
-- Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.
-- En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.
-- Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.
-- Ei, äiti! huusi tyttö, -- nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te
tahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne
te minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun
minä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä
pidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun,
kun ei Matilda enään ole täällä -- ja varsinkin nyt, kun on niin
paljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa
kenellekään puhua.
-- Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.
-- Mitä siitä -- olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin
lapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.
-- Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.
-- Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:
-- Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.
Baard ei enään puhunut mitään.
-- Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. -- Minä
menin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja
minä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä.
Matilda, Matilda!
Hän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen
itkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.
Elin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta
illemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota
hän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne
kutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan
huoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi
liikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli
jalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä
iltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että
hänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei
kukaan ryöstäisi häneltä iloa!
Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli
sisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että
toinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta
vihdoin sanoi isä:
-- Huonosti ovat asiat.
Myöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten
isä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut
ketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,
kutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan
luo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että
kuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.
Muutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä
istui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon,
Matildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin,
niinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli
unohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi
jo ovessa:
-- Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot
kipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme.
Jumala sinulle anteeksi antakoon!
Joka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei
Matildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja
pyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian
hullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet
syrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä
molempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja
läksi.
Pappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen
häneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö
vai kuolema tässä oli kysymyksessä.
Sekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian
kovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi
sanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen
pois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen
saattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä
Baardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti
itse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa
päivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla
paikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein
paikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja
ryhtyi johonkin työhön.
Äiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari
kertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä
portaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven.
Heti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi
häntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa
tuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana,
tietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn
jalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan
sairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä
hiljaa kuin oli tullutkin.
Arne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja
vanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli
kannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois
täältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten
Elin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden
Baardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän
oli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä
sanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi
kapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään
nostamatta Baard virkkoi:
-- Eihän täällä nyt ole hauskaa; -- mutta minusta tuntuu siltä kuin ei
sinun pitäisi lähteä.
Enempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi,
meni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut
sovittu asia, että hän jää.
Myöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla.
Silloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.
-- Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; -- näen äidin
itkevän.
Tuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän
istuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.
-- Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin
odottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. -- Kai sinä tiedät
mitä meidän välillämme on ollut.
-- Tiedänhän minä.
-- Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.
Hetkisen perästä vastasi Arne:
-- Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin
isänikin nyt on.
-- Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. -- Kun minä
löysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun
piti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin,
ajattelin.
Hän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.
Arne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt
aikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä
silloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista.
Mutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen
mielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä
juroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan
tämän jälkeen vähentynyt.
-- Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten
koko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman
sanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman
kuin joka sana olisi punnittu. -- Taisin olla noin neljäntoista vanha,
kun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. -- Hän oli hyvin
hurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut
unohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. --
Usein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut
mitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.
-- Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt
onnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi
niin hullusti kuin taisi; -- mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin
odottanut kauvan.
Niilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä
ainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka
tansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt
olen naimisissa. -- -- -- Minun teki monesti mieli koetella voimiani
hänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani
tappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. -- Kun kaikki muut
olivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut,
potkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut,
mutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en
kuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun -- tapahtui se
sentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä
otin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi
parrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.
Jos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana
toisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti
hänestä entistä enemmän. -- Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin,
että tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa
menisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä
olisin suonut. -- -- Senjälkeen en häntä nähnyt.
He istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:
-- Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä
kieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme
naimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri;
paljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat
rinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin
ajatellut. -- Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.
Kauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei
itkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:
-- Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt
mitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle
tämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se
jonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. -- Mutta
oikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin,
ja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.
Hän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.
-- -- -- Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa
vieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen
tahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti -- niin nytkin.
Äiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä
huomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen,
sillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen
minä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää
kuin äidistäkään.
Hän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä;
hän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä,
ikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon
päin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:
-- Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi
toisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että
pieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin
parhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina.
Minä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt
pahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär
puhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.
Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.
-- Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; -- ovat kai ne unohtaneet.
Ja hän läksi talliin antamaan niille heiniä.