Ei ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän
viittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta
äiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli
näkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille
toisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää
ruokaa.
Eräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki
metsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli
ihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen
kädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi
tyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin
tapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.
-- Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!
-- Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!
-- Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!
-- Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.
-- Hui! oletko hullu!
Ja tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin
hiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.
-- Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!
-- Niin, poimitaan pois. Ja he poimivat.
-- Sinä olet kiltti, Eli, kun tänään tulit pappilaan. -- Eikö sinulla
ole mitään minulle kertomista?
-- Minä olen ollut kummisedän luona.
-- Niin, sen sinä olet kertonut; -- mutta eikö sinulla ole mitään
kertomista hänestä -- sinä tiedät?
-- On kyllä!
-- Voi, voi, Eli onko se totta? Pian, pian kerro!
-- Hän on taas käynyt siellä!
-- Mitä sinä sanot?
-- Ihan totta; isä ja äiti eivät olleet sitä näkevinään, mutta minä
menin luhtiin piiloon.
-- Sitte, sitte! Tuliko hän perässä?
-- Minä luulen, että isä oli sanonut hänelle missä minä olin; hän on
nykyään aina niin ilkeä.
-- Entä tuliko hän sitte? Istu tänne, istu tänne minun viereeni! No
niin: sitte hän tuli?
-- Kyllä, mutta ei hän paljoa sanonut, sillä hän oli niin ujo.
-- Joka sana! kuule! joka sana!
-- "Pelkäätkö sinä minua?" sanoi hän. "Minkätähden minä pelkäisin?"
sanoin minä. "Sinä tiedät mitä minä sinusta tahdon", sanoi hän ja
istuutui arkulle rinnalleni.
-- Rinnallesi!
-- Ja sitte hän pani kätensä ympärilleni.
-- Ympärillesi, oletko hullu!
-- Minä koetin päästä irti, mutta hän ei tahtonut päästää minua.
"Rakas Eli", hän sanoi --
Eli nauroi ja toveri nauroi myöskin.
-- Entä sitte? entä sitte?
-- Tahdotko ruveta vaimokseni?
-- Hahhahhah!
-- Hahhahhah!
Ja vihdoin pääsi molemmilta:
-- Hahhahhah, hahhahhah!
Täytyihän naurusta vihdoin viimein tulla loppu ja sitte seurasi pitkä
hiljaisuus. Nyt kysyi ensimäinen, mutta hiljaa:
-- Kuule -- eikö se ollut ilkeää kun hän pani kädet ympärillesi?
Joko jätti toinen tähän vastaamatta tai vastasi hän niin hiljaa, ettei
sitä saattanut kuulla; tai ehkä vain hymyili vastaukseksi. Hetken
perästä kysyi ensimmäinen:
-- Eikö isäsi tai äitisi sanonut mitään?
-- Isä tuli minua katsomaan, mutta minä menin aina piiloon; sillä hän
nauroi kun hän näki minut.
-- Entä äitisi?
-- Ei hän sanonut mitään, mutta hän ei ollut niin kova kuin
tavallisesti.
-- Kai sinä annoit hänelle kieltävän vastauksen.
-- Tietysti.
Seurasi pitkä äänettömyys.
-- Kuule!
-- No?
-- Luuletko, että minun luokseni tulee tuollainen?
-- Tietysti!
-- Oletko hullu! A--i! Kuule, Eli! -- Jos hän panee kädet ympärilleni!
Tyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja
supatusta.
Tytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää
kuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.
Muutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.
-- Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.
Itse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen
oppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa
kotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi
että määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten
joukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi
ihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän
sinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt
usein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään
mahtaa kosia Eli Böeniä.
Kerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi;
hänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut
kuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli
nauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän
osasi tehdä runoja.
-- Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan,
puhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän
ei ollut heitä näkevinään.
Kerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli
tulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät
jostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle.
Sitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän
tanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja
juoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja
kävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen
tai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti
Arnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.
Elillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He
olivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja
ja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä
päivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.
-- Kuka niin sanoi?
-- Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.
Muutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin
paljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän
enemmän.
Kerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi
hänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika
ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti
pitivät hänen kirjoituksestaan.
-- Ovatko he sitte nähneet sen?
-- Ovat, heillehän minä sitä pyysin.
Arne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet;
he tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä
kirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen
paikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa
taskusta, mutta alle oli kirjoitettu: "ylpeän kulkuripojan korjaama".
Päivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin
lempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona
surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle
saarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta
hän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että
Arne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli.
Eräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi
sinne sahaustöihin.
Arne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi
ajatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi
äiti:
-- Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?
-- Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut
häneen.
-- Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.
-- No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne
katsahti häneen.
-- Böenistä ja Birgit Böeniltä! -- Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja
Birgitin tähden!
-- Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. -- Baard Böenkö sen teki?
Poika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi
kokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan
langan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin.
Myöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin
vanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he
kävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat
tulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen
pieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.
-- Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti
samassa hetkessä mennä.
Kun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo
hänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta;
häntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei
heti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä
seisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta;
karjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse
paholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti
se häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon
ylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne;
mutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika
kaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla,
puuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan
oli halkopinoja. -- Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin;
permannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli
siroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja
kiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi
saada puhutella Baardia.
-- Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.
Arne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä
oli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina
punaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa
siniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla
oli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän
ääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista
myöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei
tuvassa ollut ketään.
-- Hyvää päivää ja Jumalan siunausta työhön! sanoi Arne ja pyyhkäisi
lakin päästään. Molemmat nostivat päätään; mies hymyili ja kysyi, kuka
hän oli.
-- Se, jota tarvittiin sahaamaan.
Mies hymyili entistä enemmän ja virkkoi, painaessaan alas päätään ja
taas ryhtyessään työhönsä:
-- Vai Arne Kampen.
-- Arne Kampenko? huudahti vaimo ja tuijotti häneen.
Mies katsahti vaimoonsa ja hymyili.
-- Niilo räätälin poika.
Ja hän kävi taasen kiinni työhönsä.
Hetkisen perästä oli vaimo noussut, mennyt hyllylle, kääntynyt, mennyt
kaapille, taasen kääntynyt ja kysyi nyt, pöytälaatikkoa kaivellen ja
silmiään nostamatta:
-- Jääkö hän tänne työhön?
-- Jää, vastasi mies, niinikään silmiään nostamatta.
-- Eikä kukaan pyydä sinua edes istumaan.
Mies kääntyi Arnen puoleen. Arne likeni penkkiä; vaimo meni ulos, mies
teki työtään; Arne kysyi eikö hänkin saisi alkaa.
-- Syödään ensin päivällistä.
Vaimo ei enään tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran avautui,
astui Eli sisään. Ensin hän ei ollut Arnea näkevinään; kun Arne sitte
nousi mennäkseen hänen luokseen, seisahtui hän ja kääntyi antamaan
hänelle kättä; mutta hän ei katsonut häneen. He vaihtoivat pari sanaa;
isä jatkoi työtään. -- Hänen hiuksensa olivat palmikolla,
liivihameessa ahtaat hihat, hän oli sorja ja suora, ranteet pyöreät,
kädet pienet. Hän kattoi pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta
Arne isäntäväen kanssa tässä; sattui nimittäin niin, että he sinä
päivänä söivät erikseen, sillä muuten he kaikki söivät samassa
pöydässä, suuressa, valoisassa kyökissä.
-- Eikö äiti tule? kysyi mies.
-- Ei, hän on ylistuvassa punnitsemassa villoja.
-- Oletko pyytänyt häntä?
-- Olen, mutta hän sanoo, ettei huoli mitään. Hetkisen vaikenivat
kaikki.
-- Ylistuvassahan on kylmä.
-- Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne
työssä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän
kanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi
häntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti
olevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin
varmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen
tunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi
kestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin
nauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun.
Siitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja
Eli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan
ja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin
katse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi
heti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän
taas häneen.
Tuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna
mieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut
mitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin
vähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä.
Viimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin
kanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta
Baard hymyili ja vei kaikki tikit.
Monena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään,
mutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan
palvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha
koira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät
koskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi:
"hys!" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona
Kampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa;
täällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se
siksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä
irralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle
irroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli,
vaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan.
Arne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka
juuri tuli. Hän nosti päätään.
-- Mitä sinä siellä teet?
-- Irroitan viiriä.
-- Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin
katonharjalla.
-- On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti
katseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:
-- On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.
Saattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen
kun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat
seurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat
hänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli
hämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli
kuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin.
Sisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima
vinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne
kuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät
pitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti
syttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina,
kun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan
tarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä,
yhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut
loimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja
niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi
yksikseen ja kirjoitteli lumeen.
Oli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän,
valittavan äänen.
-- Mikä se on? kysyi Arne.
-- Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: -- se on
mahtanut päästä irroilleen.
Arne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän
sanoi:
-- Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?
-- Muistan.
-- Sehän on totta: sinähän sen kerroit... Se oli kaunis satu.
Ja sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli
sen kuulevansa:
-- Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.
-- Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon;
molemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen
sormellaan ruutuun:
-- Oletko hiljan tehnyt lauluja?
Arne kävi punaiseksi, mutta sitä ei tyttö nähnyt ja jatkoi sentähden:
-- Kuinka sinä oikein niitä lauluja teet?
-- Tahtoisitko tietää?
-- Tahtoisin kyllä.
-- Minä panen mieleeni ne ajatukset, jotka muut päästävät menemään,
vastasi Arne vältellen.
Tyttö vaikeni hyvän aikaa, varmaan hän ajatteli jotakin laulua,
olisiko hänellä ollut sellaisia ajatuksia ja olisiko hän päästänyt ne
menemään.
-- Ihmeellistä! sanoi hän ikäänkuin itsekseen ja rupesi taas
piirtelemään ruutuun.
-- Minä tein laulun silloin kun ensi kerran olin nähnyt sinut.
-- Missä sinä minut näit?
-- Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; -- minä
näin sinut vedessä.
Tyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;
-- Laulappas minulle se laulu.
Arne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi
laulamaan:
"Tuo Venevil keijunen vastahan
Käy armahan", j.n.e.
Eli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa
liikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi
puhumaan:
-- Voi, kuinka minun käy häntä sääli!
-- Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä
häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka
sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi
katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:
-- Mutta ei suinkaan minun niin käy?
-- Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.
-- Pitääkö sinun sitte käydä niin?
-- En tiedä; -- mutta siltä silloin tuntui; -- niin, nyt ei tunnu
siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. -- --
-- Ihmeellistä!
Tyttö piirteli taas ruutuun.
Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo.
Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun
oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli
oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.
Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa
voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen
sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.