Frona irroitti teltan oviverhon alimmatkin kiinnikkeet ja astui
sisään. Mies jatkoi puhaltamistaan huomaamatta saaneensa seuraa.
Frona yskähti, ja kaksi savusta punaista silmää nosti katseensa
häneen.
"Vai niin." sanoi mies aivan kuin sivu mennen. "Sulkekaa ovi
ja pitäkää huolta mukavuudestanne." Sitten hän jatkoi äskeistä
puhaltamistaan.
"Varovainen hän ainakin on", tuumi Frona totellen kehoitusta ja
lähestyen uunia.
Sen vieressä oli pinossa sopivan pituisiksi pilkottuja märkiä
mukuraisia vaivaiskuusihalkoja. Frona tunsi hyvin tuon puun, joka
luikertaen kasvoi kallionraoissa tyytyen hyvin ohueen maakerrokseen
ja joka päinvastoin kuin sen perikuva, uljas kuusipuu, harvoin nosti
päätään korkeammalle kuin jalan verran maasta. Hän katsoi uuniin,
huomasi sen tyhjäksi ja heitti siihen muutaman märän halon. Mies
nousi seisoalleen yskähtäen savusta, jota oli vetänyt keuhkoihinsa,
ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.
"Istuutukaa ja kuivatkaa vaatteitanne", hän sanoi yskänkohtauksen
tauottua. "Minä hankin jotain syötävää."
Hän asetti kahvipannun lieden etumaiselle reiälle, kaatoi siihen
vesisangon sisällyksen ja meni ulos teltasta hakemaan lisää vettä.
Kun hänen selkänsä oli kadonnut, otti Frona jotain selkärepustaan,
ja miehen palatessa hetken kuluttua hänellä oli kuiva hame yllään,
ja hän väänsi paraikaa toista. Sillä välin kun mies otti esiin
lautasia ja muita pöytäkaluja, Frona pingoitti ohuen nuoran toisesta
telttapuusta toiseen ja ripusti märän hameen sille kuivamaan.
Lautaset eivät olleet puhtaat, ja miehen kumartuessa niitä pesemään
Frona kääntyi selin ja vaihtoi ketterästi sukkia. Lapsuudessaan
hän oli oppinut, miten tärkeä jalkojen hoito on jalkamatkalla
ollessa. Hän pani märät kenkänsä puupinolle uunin taakse ja veti
jalkaansa pehmeät ja sievät kotimokkasiinit, jollaisia vain intiaanit
osaavat valmistaa. Tuli paloi nyt iloisesti, ja hän tyytyi antamaan
alusvaatteitten kuivaa yllään.
Kumpikaan ei koko tänä aikana ollut sanonut sanaakaan. Mies ei
ainoastaan ollut pysynyt vaiti, vaan oli ollut niin syventynyt
työhönsä, ettei Fronasta ollut näyttänyt maksavan vaivaa ryhtyä
selittelyihin. Miehen koko käytös näytti osoittavan, ettei hänestä
ollut lainkaan omituista, että nuori nainen keskellä yötä astui
rajuilmasta hänen telttaansa nauttiakseen hänen vieraanvaraisuuttaan.
Tavallaan tämä häntä miellytti, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä,
ja se teki hänet levottomaksi. Hän epäili, että tuolla miehellä oli
jokin väärä käsitys hänestä, vaikk'ei hän ollut selvillä siitä, mikä
se oli. Kerran tai kahdesti hän avasi huulensa puhuakseen, mutta mies
näytti niin täydellisesti unohtaneen hänen läsnäolonsa, että hän jäi
vaiti.
Avattuaan kirveellä astian, jossa oli suolaista lihaa, mies käristi
muutamia paksuja silavaviipaleita, pani Paistinpannun syrjään
ja keitti kahvin. Ruoka-arkusta hän onki esiin kylmän, paksun
pannukakunpuolikkaan, katsoi sitä epäröiden ja heitti sitten nopean
silmäyksen vieraaseensa. Sitten hän viskasi tuon tahmean kappaleen
ovesta ulos ja kaatoi sen sijaan laivakorppupussin sisällyksen
telttakankaanpalaselle. Laivakorput olivat menneet pieniksi palasiksi
ja kastuneet läpi märiksi, niin että niistä oli tullut likaisen
harmaata, pehmeätä puuroa.
"Muuta leipää minulla ei ole", mutisi mies. "Istuutukaa ja pitäkää
hyvänänne!"
"Odottakaahan hetkinen!" Ja ennenkuin mies ehti ryhtyä
vastaväitteihin, oli Frona kaatanut laivakorput paistinpannuun,
jossa ennestään oli rasvaa ja sianlihaa. Hän lisäsi vielä pari
kupillista vettä ja hämmensi seosta kiivaasti tulella. Kun se
muutamia minuutteja oli sihissyt ja pihissyt, niin hän leikkasi
suolalihan viipaleiksi ja sekoitti sen muun joukkoon. Kun hän
vielä oli maustanut seoksen suolalla ja pippurilla, levisi siitä
hyväntuoksuinen höyry.
"Täytyy tunnustaa, että tämä maistuu hyvältä", sanoi mies pitäen
lautasta polvellaan ja syöden hyvällä ruokahalulla. "Miksi te tätä
nimitätte?"
"Sekasopaksi", vastasi Frona lyhyesti, ja sitten ateria jatkui
hiljaisuuden vallitessa.
Frona tarjosi isännällensä kahvia ja tutki häntä tarkasti hänen
juodessaan. Kasvot eivät olleet ainoastaan miellyttävät, vaan
ilmaisivat samalla voimaa, hän päätteli, sisäistä voimaa ehkä
enemmän kuin ulkonaista. Ja hän oli varmasti opiskellut, jatkoi
Frona huomioitaan, sillä hän tiesi, minkä ilmeen sen silmät saavat,
jonka lamppu saa palaa myöhäiseen yöhön asti; tämän miehen silmät
olivat juuri sellaiset. Ruskeat silmät, hän arveli, ja miehekkään
kauniit, mutta antaessaan hänelle toisen annoksen sekasoppaa hän
äkkiä huomasi, etteivät ne olleetkaan tavallista ruskeata väriä,
vaan pähkinänruskeat. Hän oli varma siitä, että ne päivänvalossa
ja kun niiden omistaja oli terveimmillään, näyttivät harmailta,
melkeinpä siniharmailta. Hän tiesi sen hyvin, sillä hänen parhaalla
ystävättärellään ja toverillaan oli ollut samanlaiset silmät.
Hiukset olivat kastanjanruskeat, kynttilänvalossa kultaiseen
vivahtavat ja hiukan aaltoilevat, ja pienet kullanruskeat viikset
riippuivat pehmeästi alaspäin. Muuten kasvot olivat sileiksi ajellut,
piirteet hyvät ja miehekkäät. Ensi näkemältä Frona ei pitänyt
poskikuopista, jotka olivatkin melkoisen syvät, mutta tarkoin
mittailtuaan rotevaa ja jäntereistä, mutta samalla solakkaa vartaloa,
leveää rintaa ja voimakkaita hartioita, hän huomasi hyväksyvänsä
nekin. Ainakaan ne eivät todistaneet ravinnon puutetta -- sen
väitteen ruumis osoitti vääräksi -- poistivat vain liian lihavuuden
vaaran. Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, hän arvosteli käyttäen
hyväkseen koulussa saamaansa kokemusta, ikä kahdenkymmenenviiden ja
kolmenkymmenen välillä, arvattavasti lähempänä edellistä.
"Minulla on hyvin vähän vuodevaatteita", katkaisi mies äkkiä
äänettömyyden, vaikeni sitten taas, tyhjensi kuppinsa ja asetti sen
ruoka-arkulle. "Odotan intiaanejani kotiin Lindermanin järveltä vasta
huomisaamuna, ja ne lurjukset ovat pakanneet kaiken paitsi muutamia
tyhjiä jauhosäkkejä ja teltan kalustoa. Mutta onhan minulla kuitenkin
pari paksua päällystakkia, jotka täyttävät saman tarkoituksen."
Hän kääntyi pois eikä näyttänyt odottavan vastausta, levitti
lattialle pari vedenkestävään kankaaseen käärittyä Peitettä, otti
sitten vaatemytystä esiin kaksi ulsteria ja heitti ne vuoteelle.
"Olette kai varieteetaitelijatar?"
Mies teki kysymyksen selvään ilman minkäänlaista mielenkiintoa,
nähtävästi tahtoen pitää keskustelua käynnissä ja ikäänkuin olisi
ennakolta ollut varma vastauksesta. Mutta Fronalle se oli kuin isku
vasten kasvoja. Hän muisti, miten Neepoosa oli soimannut valkoisia
naisia, jotka tulivat maahan, ja huomasi, miten kieroon asemaan hän
oli joutunut ja minä tämä mies häntä piti.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi mies: "Viime yönä teltassani
oli kaksi tähteä ja toissa yönä kolme. Silloin oli onneksi enemmän
vuodevaatteita. Eikö olekin todella onnetonta, että he aina
kadottavat matkavarustuksensa? Enkä minä kuitenkaan koskaan ole
sattunut kuulemaan, että kukaan niitä löytäisi. Ja kaikki he tuntuvat
olevan tähtiä. Heidän joukossaan ei ole ensinkään keskinkertaisia tai
pikkukykyjä -- ei suinkaan. Ja te olette tietysti myöskin tähti, eikö
totta?"
Veri syöksyi Fronan poskiin, ja se suututti häntä enemmän kuin miehen
sanat, sillä vaikka hän muuten kykenikin pysymään rauhallisena ja
säilyttämään mielenmalttinsa, niin hänen punastumisensa ilmaisi
hämmennystä, jonka vallassa hän ei tahtonut myöntää olevansa.
"En", hän vastasi kylmästi. "Minä en ole varieteetaiteilijatar."
Mies ei vastannut, vaan heitti joukon jauhosäkkejä uunin toiselle
puolelle ja loi niistä jonkinlaisen vuoteen perustuksen; jäljellä
olevat säkit hän käytti samaan tarkoitukseen uunin toisella puolella.
"No sitten te olette jokin muu taiteilija", hän väitti lopetettuaan
työnsä. "Taiteilija"-sana lausuttiin hyvin halveksivasti.
"Ikävä kyllä en ole minkäänlainen taiteilija."
Mies pudotti peitteen, jota paraikaa levitteli, ja suoristi
selkäänsä. Tähän asti hän oli vain ohi mennen vilkaissut
vieraaseensa, nyt hän tarkasteli häntä huolellisesti kiireestä
kantapäähän yhä uudestaan ja uudestaan, hänen vaatteittensa kuosia,
jopa hänen hiuslaitettansakin. Tarkastelu vei koko joukon aikaa.
"Vai niin! Pyydän anteeksi!" oli sen tuloksena, ja sitten seurasi
uusi tarkastelu. "Silloin te olette hyvin järjetön nainen, joka
uneksii onnesta ja sulkee silmänsä matkan vaaroilta. Tähän maahan
sopii ainoastaan kahdenlaisten naisten tulla. Sellaisten, joilla
vaimoina ja tyttärinä on kunniallinen asema, ja sellaisten, jotka
eivät ole kunniallisia. He sanovat itseään säädyllisyyden vuoksi
varieteetaiteilijoiksi, ja kohteliaisuudesta me sallimme sen. Kyllä
minä tiedän. Mutta muistakaa, naisten, jotka tulevat tätä tietä,
täytyy olla jompaakumpaa lajia. Keskitietä ei ole, ja jos joku
yrittää, niin hänen täytyy käydä hullusti. Siksi te olette hyvin,
hyvin järjetön tyttö ja tekisitte viisaimmin, jos kääntyisitte
takaisin niin kauan kuin se on teille mahdollista. Jos suostutte
lainaamaan vieraalta, niin annan teille matkarahat Yhdysvaltoihin ja
lähetän huomenna intiaanin kanssanne Dyeaan."
Kerran tai kahdesti Frona oli yrittänyt keskeyttää miehen, mutta tämä
oli käskevin kädenliikkein pakottanut hänet vaikenemaan.
"Kiitän teitä", hän alkoi, mutta ei päässyt sen pitemmälle.
"Ei suinkaan, ei kestä kiittää."
"Kiitän teitä", toisti Frona, "mutta te olette sattumalta erehtynyt.
Minä olen juuri tullut Dyeasta ja odotin tapaavani matkakapineeni
täällä Happy Campissä. Ne lähtivät matkaan tuntikausia ennen minua,
enkä käsitä, kuinka olen voinut sivuuttaa ne -- tai jopa ymmärränkin.
Eräs vene ajautui iltapäivällä Crater Laken länsirannalle, ja siinä
ne varmaan olivat. Siten minä tapaamatta niitä jouduin edelle. Ja
mitä siihen tulee, että minä kääntyisin takaisin niin annan tosin
täyden tunnustuksen niille vaikutteille jotka saivat teidät sitä
ehdottamaan, mutta isäni on Dawsonissa, enkä ole nähnyt häntä kolmeen
vuoteen. Minä olen tänään tullut solan kautta Dyeasta ja olen väsynyt
ja tahtoisin mielelläni levätä. Niin että jos vielä tahdotte jatkaa
vieraanvaraisuuttanne, niin minä menen nukkumaan."
"Mahdotonta!" Mies potkaisi peitteet syrjään, istuutui jauhosäkeille
ja katsoi häntä aivan ällistyneenä.
"Onko -- onko muissa teltoissa naisia?" kysyi Frona epäröiden.
"En nähnyt ainoatakaan, mutta onhan joku voinut jäädä minulta
huomaamatta."
"Täällä oli eräs mies vaimoineen, mutta tänä aamuna he lähtivät
pois. Ei muita naisia ei ole, paitsi -- paitsi paria kolmea eräässä
teltassa, mutta he -- he eivät sovi teille."
"Luuletteko, etten minä uskaltaisi käyttää hyväksen heidän
vieraanvaraisuuttaan?" Frona kysyi kiivaasti "Tehän sanoitte, että he
ovat naisia."
"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi", vastasi
mies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen
ja kuunnellen myrskyn ulvontaa. "Mies ei henkeään menettämättä
voisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat
ovat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet
kaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu
kääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään
suojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos
eivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet,
mutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka
tapauksessa --"
Hän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen
välttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.
"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?" kysyi Frona unohtaen
väsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi
pian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.
"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä." Mies rypisti
kulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. "Eikä matkalla ole
ainoatakaan leiripaikkaa."
"Pelkäättekö te?" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.
"En itseni vuoksi."
"Hyvä, silloin minä aion panna maata."
"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta", ehdotti mies hetken
vaitiolon jälkeen.
"Mitä hullutuksia!" huudahti Frona. "Ikäänkuin teidän järjetöntä
pientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt
ole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!"
Mies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. "Olkoon menneeksi!
Mutta mitä minun sitten pitää tehdä?"
"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut
säkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni
kapinoivat. Kas noin -- kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!"
Fronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten
muodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät
vieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla,
niin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi
peitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.
"Hm!" puhui mies itsekseen. "Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut
niin huonosti. Tämähän on mainio keino!" Ja hän kiiruhti järjestämään
omatkin säkkinsä samalla tapaa.
"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään", huomautti Frona
levittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.
"Ehkä en ole", vastasi mies. "Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?"
hän murahti hetken päästä.
"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani", selitti Frona vetäen
kuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.
"Kuulkaahan, kuinka myrskyää", huomautti mies. "Tuuli kiihtyy, jos
mahdollista."
Teltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa,
ja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun
tuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan
pitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi
kätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata
hänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. "Älkää tehkö
noin!" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa
vuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti
painaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. "Älkää tehkö sitä
uudestaan", sanoi hän nuhtelevasti.
"Herranen aika!" oli vastaus. "Ja te olette tullut tänään Dyeasta!
Ettekö ole kankea?"
"Olen hiukkasen", tunnusti Frona rehellisesti, "ja väsynyt myös."
"Hyvää yötä", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui
mukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän
huudahti: "Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?"
"Olen", murahti ääni uunin takaa. "Mitä nyt?"
"Oletteko veistänyt lastuja?"
"Lastuja?" kysyi mies unisena.
"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän
pitää nousta ja tehdä se nyt!"
Mies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut
työnsä, oli Frona lakannut kuulemasta.
Asiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan
silmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko
heloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan
telttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse
taakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen
isäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja
koetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.
"Hyvää huomenta", tervehti Frona.
"Hyvää huomenta teillekin", vastasi mies nousten seisomaan ja
tarttuen vesisankoon. "Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut
hyvin, sillä tiedän sen muutenkin."
Frona nauroi.
"Minä menen nyt hakemaan vettä", sanoi mies, "ja palatessani toivon
tapaavani teidät valmiina aamiaiselle."
Aamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi,
tutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa
jäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.
"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan
niin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi." Hän
kääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun
olkansa yli. "Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä
ystävällisyydestänne."
"Oi ei suinkaan -- ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin
jokaiselle --"
"Varieteetaiteilijalle!"
Miehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi "En tiedä teidän
nimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää."
"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä
sattumalta tiedän teidän nimenne. _Mister Vance Corliss!_ Minä
näin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista", hän selitti.
"Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne
Dawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!"
"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?" huusi mies hänen jälkeensä
hänen juostessaan kevyesti tietä kohden.
Hän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.
Mutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan.
"Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen
ja oikeaan paikkaan." Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut
laskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli,
äkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.
"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne
näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi
siitä kiittää."
"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.
"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka?
Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä
antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä
vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa -- mutta
en minä sitä silti pelkää."
"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää
kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."
"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.
Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan
tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta.
Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän
taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä
kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa
vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin
nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.