1
Heti Top taaskin liikahti.
Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen
omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota
joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni
vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi
niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.
Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan
nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas....
Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen
pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja
katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.
»Olen pahoillani, Helen.... Pahoillani äskeisestä.... Mutta kuitenkin
—? Arveletko —?»
Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli
tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on!
Älä salli tämän koskaan päättyä!»
Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille,
silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään...
Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten
voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»
2
Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi
leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta.
Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin
kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle
harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.
Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.
Hän polvistui, sievimmän eteen.
Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä.
Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti
häntä.
Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka
toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi
tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti
Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön
ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä
enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran
olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat
nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi
ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.
Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt?
Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea?
Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli
sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli
uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut
kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai
koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä,
että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään
avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä
Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänet _etsimään_
tyttöä, totisesti, kun —
Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä
olet ollut täällä koko ajan!»
Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia,
tosiasian suora toteaminen.
Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä
olet ollut koko ajan täällä!»