Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.
Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä.
Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja
herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.
»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi
kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»
»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin
hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.)
»Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»
Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin
tekisi.»
Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?