5
Sadasta eri syystä, jotka sekavina olivat tulvahtaneet hänen
mieleensä, kun toiset olivat jättäneet hänet yksin. Ja yhdestä
syystä. Sillä kaiken sen taustana, mitä nainen tekee, on aina
enemmän kuin yksi syy. Juuri senvuoksi kai miehet pitävät meitä
käsittämättöminä — koska miesten mieli on suoraviivainen (kuten he
meille vakuuttavat). Mahdotonta oli Helenin olla hautomatta jotakin
kepposta, niin pian kuin hänen sisarensa olivat suostuneet poistumaan
hänen luotansa. Otaksuttiinko hänen kesysti pysyvän kylmässä,
yksinäisessä makuuhuoneessaan, haudattuna pieneen, luostarimaiseen,
valkeaan sänkyynsä? Maata siellä? Hän, yksinkertaisessa,
vaatimattomassa yöasussaan, kuvitellen toisten ihania leninkejä? Sitä
teennäistä filmityttöä jossakin »taideluomassa»? Tuota kuvottavaa
Miloa, mikä _hänellä_ lieneekään ollut yllään, tanssimassa Topin
kanssa, kun soitettiin »_Sinunhan juuri piti tulla_»? Olisiko Helenin
kaikkea sitä kuvitellen pitänyt maata rauhallisesti vuoteessaan,
kunnes olisi vaipunut uneen? Oliko se todennäköistä? Hän nousisi
ylös. (Hän nousi ylös.) Hän pukeutuisi siihen ainoaan pukuun, joka
yksin, sen hän tunsi, oli todella Heleniä. (Hän pukeutui siihen.) Ja
kauniisti hän olikin pukenut sen yllensä, musliinihame oli juuri tuotu
pesulaitoksesta, ja se oli tahrattoman valkoinen kuin äsken auennut,
valkea kaksoisnuppu! Ja niin somannäköiseksi hän oli tasoittanut
tuuhean tukkansa!
Huiman vallattoman koululapsen tavoin hän sitten oli sipsuttanut
puhelimen ääreen, soittanut hotellin numeroon ja kysynyt herra
Tophamptonia (»Asia on tärkeä!») Henkeä pidätellen hän oli, kuten oli
pyydetty, odottanut hetkisen?... Kuinka vähällä olikaan hän ollut
juosta tiehensä pelkästään kuullessaan torvesta Topin »haloon»! Mutta
hän oli koonnut kaiken sisunsa pystyäkseen toteuttamaan suunnitelmansa
joka, kuten hänen sydämensä vakuutti, ei ollut pelkkä kepponen. Niin
vastustamattomasti hän oli kaivannut Topia luoksensa kotiin... vain
kymmeneksi lyhyeksi minuutiksi.
Puhelin oli ollut mahdoton... Puhelin on aina mahdoton, kun on
tärkeätä saada asia pian selväksi! Harmikseen hän oli erottanut Topin
huudon; »_En kuule sanaakaan_. Harmissaan hän oli jäljitellyt karheata
miehen ääntä: »_Otaksuttavasti ette kuulisi, vaikka Helen olisi
kuolemaisillaan ja lähettäisi teille sanan_: tulkaa?» Harmistuneena
hän oli pannut kuulotorven paikalleen varmana siitä, että Top tulisi
Rauhattomasti! hän oli ajatellut »Kymmenen minuuttia ei ole paljon,
elinajasta!»
Odottaessaan hän oli sitten lohdukseen turvautunut rakkaaseen
tanssiinsa. Hän oli harjoitellut askelia ja käsivarsien liikkeitä;
ja hyvin se oli käynyt, joten oli vahinko, ettei Madame itse ollut
näkemässä, kuinka Helen Mundy työskenteli Topia odottaessaan.
Kymmenen minuuttia Topin seuraa hän oli luvannut itselleen.
Se oli ilkeätä. Se oli juoni. Mutta vain hänen ja Topin välien
selvittämiseksi. Tuskaisia olivat olleet nämä muutamat viimeiset
päivät, kun Top ja hän olivat olleet — niin kohteliaita!
»kylmäkiskoisia» toisilleen, kun oli valmistettu noita kiusoittavia
tanssiaisia, joihin pääsyn Helen itse oli itseltään evännyt. Puuhaisia
päiviä, eikä lainkaan tilaisuutta asian selvittämiseen.
Nyt oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.
Kuultuaan auton pysähtyvän kadulle heidän asuntonsa kohdalle oli hän
henkeä pidätellen vakuuttanut itselleen, että nyt vihdoin hän kenenkään
muun kuulematta voisi sanoa: »Top, olen pahoillani siitä, että olin
äreä silloin sinä iltana, jolloin sinä kysyit, kuka minulle oli antanut
gardenian, ja jolloin minä vastasin, ettei se kuulunut sinuun, ja
sanoin, etten tulisi sinun tanssiaisiisi. Olen pahoillani siitä. Sinä
sanoit.- 'Tee, kuten haluat!» Oletko sinä pahoillasi siitä, että olit
sellainen peto?» Sitten Top sanoisi: »Kyllä. Kumppanuksia jälleen?» Ja
Top hymyilisi hänelle jälleen kiltillä, herttaisella tavallaan, joka
tekisi hänet min kovin onnelliseksi ja rauhalliseksi.
Sellaista oli Helen kuvitellut.
Suuri erehdys! Suuri erehdys!
Sillä tässä Top nyt oli. Taaskin peto, pahempi kuin koskaan. _Voi_,
millainen hairahdus koko temppu oli!
Erehtyneenä luulemaan väärin ja kiukkuisena Top ärähti: »Minun ei
tarvinne kysyä, aiotko lähteä joihinkin muihin tanssiaisiin?»
Ja silloin Helen, joka oli ollut niin varma, niin tyytyväinen itseensä,
tyrmistyi ja meni sekaisin.
»Top —»
Silmät levällään hän katseli Topia. Lapsellisesti hän koetti saada
heidän katseensa vastakkain. Hän ei halunnut muuta kuin houkutella
toiselta hymyilyn, Topin oman hymyn, Topin oman toverillisen,
jokapäiväisen äänen. Mutta Topin suusta lähti vain oudon tyyntä ääntä,
jota ei tuntenut hän eikä Top.
»Ymmärrän. Sehän on selvä. Olet lupautunut joihinkin muihin
tanssiaisiin. Et minun. Niin, ei. Pukutanssiaisiin.» Muistaen käyntinsä
Lilith Mournen asunnossa hän jatkoi: »Ja joku mies kai tulee pian sinua
noutamaan?»
Pikku Helen, joka ei ollut ikinä kuullut mitään niin kauheata kuin tämä
syytös oli, ähkäisi; naurahti sitten, mutta värähti kesken naurunsa.
»Kuinka paljon sinä tiedätkään, Top! Lähdössä tanssiaisiin? Kenen
kanssa?»
»Mistä minä sen tietäisin? En tunne niitä miehiä, joiden kanssa
seurustelet. Olen niistä vain kuullut», vastasi toisen rauhallinen,
jääkylmä ääni.
Se lannisti pahasti Helenin rohkeata uhmaa. Hän oli järjestänyt
kaiken tämän tyttömäisen päähänpiston kannustamana, ja kaikki oli
näyttänyt sujuvan hyvin. Hän oli kutsunut Topin luokseen — siepannut
hänet — joskin ehkä vain muutamiksi minuuteiksi — pois noiden toisten
seurasta. Mutta voi, jatko ei kehittynytkään sellaiseksi kuin hän
oli tarkoittanut. Kaikki oli toisenlaista, peloittavaa. Helen oli
kyllä tiennyt panevansa paljon alttiiksi. Hyvin uskaliaasti hän oli
ajatellut, mitä koko perhe sanoisi. Hän oli punninnut vaaroja. Tämä
ei ollut kuulunut niihin. Että Topin itsensä piti ottaa kaikki tältä
kannalta!...
Teennäisen hilpeä ja liikuttava oli hänen julkeutensa kun hän lausui:
»Kuinka epämiellyttävästi sinä puheetkaan kumppanillesi —»
»Totisesti sinusta tuntunee keskusteluni erittäin vajavaiselta.»
Tällaiset harvinaiset, monitavuiset sanat valahtivat tämän oudon Topin
suusta. »Se kai tuntuu vajavaiselta esimerkiksi oltuasi ystäväsi herra
Smithin seurassa?»
»Herra Smithin?»
»Älä väitäkään, ettet tiedä, ketä tarkoitan! Sinä tiedät
yhtä hyvin kuin minäkin. Se herra Smith, jonka kansaa käyt huveissa ja
joka lahjoittelee sinulle gardenioita!»
»Tarkoitatko — voitko tarkoittaa Poppy Smithin veljeä Ralphia?»
Kiukku äityi Topin kylmän kohteliaan pinnan alla. »Hänen nimensä on
Ralph, niinkö? Ja juuri hänkö on tulossa sinua noutamaan? Käsitän.»
»Sinä et käsitä mitään; et ole koskaan käsittänyt!» huudahti Helen.
Samoin kuin isolle tanskalaiselle verikoiralle sähähtävä kissa
ponnahtaa äkkiä taaksepäin, oikaisihe hänkin suoraan istumaan ja
tuijotti Topiin. Sitten hän koetti uudelleen nauraa. »Sanon sinulle:
en lainkaan ajatellut pukutanssiaisia enkä noutajiani, vaan ainoastaan
sitä, että sinä tulisit (tavallisen kohteliaana miehenä) — istumaan
kanssani yhden tanssin ajan. Odotin sinua. Pukeuduttuani olin
parhaillani harjoittelemassa peilin edessä —»
»Mitä tekemässä?»
»Tätä.» Keveästi Helen nousi pystyyn. »Katso!» Ja Topin katsellessa
pikku tanssijatar täysin viattomasti ja ammatillisesti suoritti
liikkeet, jotka hän suorittaisi Madamen itsensä ja balettikoulussa
olevien kumppaneittensa näkyvissä. Sillä — käsittäkää se! — tyttö piti
tanssiaan yhtä vakavana hommana kuin Top insinöörinpuuhiaan. Hetkiseksi
hän unohti Topinkin.
6
Ojentaen toisen mallikelpoisen paljaan käsivartensa Helen tuki
itseään uuninreunustaan, kohotti sitten toisen pitkän, ihonvärisen
trikoon verhoaman jalkansa suoraksi eteenpäin, niin että se muistutti
etsivän etanan tunnustelevaa sarvea, ja piirsi sillä ympyrän ilmaan.
Käännyttyään ympäri hän vaihtoi jalkaa, kääntyi sitten uudelleen ja
siirtyi hitaasti eteenpäin, hitaasti eteenpäin ja alaspäin tässä
klassillisessa asennossa, pää ja kasvot ja tiukkaliivinen rinta
eteenpäin taivutettuina, muistuttaen oksalla olevaa ruusua.
Hitaasti eteenpäin, hitaasti ylös ja taaksepäin, ikäänkuin laimea
tuuli olisi keinuttanut ruusua kannattavaa oksaa, hän jälleen kohosi
pystyyn; ja hänen silmissään oli hehkuva katse, joka muutti Topin koko
kasvot. Top ei ollut aavistanut hänen osaavan sellaista, voivan näyttää
sellaiselta.
Se ei ollut rehellistä...
7
Top murahti: »Entä nilkkasi? Sinähän et muka voinut tulla
tanssiaisiini, koska olit venähdyttänyt nilkkasi; ja nyt olet
pyöritellyt sitä kuin tuulimyllyä —»
»Pieni harjoitus on toki tehnyt sille hyvää
»Nilkkasi ei ole venähtänyt sen enempää kuin niskasikaan on katkennut»,
syytti Top häntä. Miehen rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi
juossut. »Sinä teeskentelit. Sinä et aikonutkaan tulla tanssiaisiini.»
»No, sanoinhan sen sinulle jo viime viikolla!» kivahti Helen nyt
puolustautuvasta kohoten ja laskeutuen vaaleanpunaisten, silkkikenkien
peittämien varpaittensa varassa niin sulavasti, että se olisi ollut
mahdotonta, jos hänen nilkkansa olisi vähääkään venähtänyt. »On
kohteliaampaa, etkö ymmärrä, esittää muille säädyllinen tekosyy?...
Kun kerran sanoin, etten aio jotakin tehdä, miten voisin tehdä sen
myöhemmin? Mutta arvelin suoda sinulle yhden tanssin —»
Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit
puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä
anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».
»Niin minä olinkin!»
»Mitä?»
»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta
tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin
tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista
haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja
isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä
palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»
»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen
näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut
hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat
silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa
— kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset,
poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.
8
Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta,
jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen
heitä heittäytymään syvyyteen.
»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän
hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa
tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä
tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska
satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua
sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä,
tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu
kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»
He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin
nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi,
mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.
Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan
miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan,
viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.
»Sinusta _tulee_ 'sulhanen'? Ja koska sinä _aina_ 'punastelet'»,
sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun
varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»
»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi
hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta?
Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta
lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot
liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».
»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»
»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja
voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani
sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».
Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen
huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen
sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua —
ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»
Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus
lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille
kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli
säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni
vetosi:
»Älä — Ethän —»
9
»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton
uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin
työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän
asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin
juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla
silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan
saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»
Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan
litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut
käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy
vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.
Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn,
hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi
häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava
nautinto.... Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä
uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin
toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat
eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen
vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen
tähdättyinä.