»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin.
Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke,
hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä,
ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on
vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»
»Hei vain! _Sinäkö_ siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi
viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin
luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta
saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli
kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.
»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit
kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun
sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi
turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään.
Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»
6
He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä
loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia
oli tuonut hänet Gertruden luokse.
Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä,
tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä
käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan,
karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten
enkeli.»
Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön
ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti
mainiota kahvia.
Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen.
Kuitenkin Top viivytteli.
Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen
naksetta.
»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.
No niin, he olivat _vaatineet_ kahvia.
Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.
Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti.
Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi
vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta),
seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein
hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:
»_Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan
silti olleet vähääkään laimeammat_?»
»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena
istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori
Topimme taaskin.»
7
»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat
istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä
ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith
Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan
ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään
ammattimaisena kertomusten kirjoittajana... No niin, naisten täytyy
tehdä työtä... Saat lähteä tai jäädä tänne.»
Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.
Top jäi.
8
Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen
sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasan _The Era_-lehtiä, Ericin
nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää
tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.
Top tarkkaili perin huvitettuna.
Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.
Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä.
Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt,
minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka
ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena
ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun
hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle
näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen
tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se
oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi
pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli
tullut Gertruden luokse.
Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.
Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut
kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi
nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että
hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen
äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä.
Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa
huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan
muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja
toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon
uurastusta näytelmän vuoksi.
Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli
harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia
ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.
Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin
etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa
jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti
Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »_pukeutumiskammio,
josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden
lehviä_». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden
siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!
»_Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa_», saneli Lilith
Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude
puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:
»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»
»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes
sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, _ohutta_
ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja
ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla
— onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on _jollakin!_
Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava,
ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt...
_Rakastanutko häntä_?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun
hän taaskin alkoi sanella. »_Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa
hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä,
palvoin häntä niin_!»
9
»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua,
»ei ole sopiva paikka Topille».
»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär.
»Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle.
Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn
valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni
sanoa?»
»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»
Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.
10
Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen
mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja
hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti
naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä
astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita
ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja —
kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.
Vihdoinkin:
»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen,
että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti
tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt
minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä
uusi leninki ylleni.»
»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon
keimailija?»
»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»
»Samanko miehen seurassa?»
»En.»
»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua
yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»
»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai
pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia,
likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan
huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen
kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen
miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden
tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan
lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät
määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»
»Kuka niin sanoi?»
»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli
häntä hellästi molemmille poskille.
»Hyvää yötä, Eric-kulta!»
Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.
No niin...
Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen
kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille,
että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin
oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne
Boleynin kanssa oli sanonut:
_»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä
suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)_
Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi... Mutta Top ei
milloinkaan suudellut edes serkkujaan.
Vielä.
11
Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.
»Minne?»
Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston
toisella puolen.
»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli
tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on
vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja
isoja, eivätkö olekin?»
»Kyllä», myönsi Top.
Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.
Nyt Top ei kainostellut.
Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.
Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa
oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut
hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon
seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan,
hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär,
jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat
olleet ystävyksiä jo vuosikausia!
Hän piti tästä tytöstä.
Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen
kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se,
että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin
opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top
oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi,
kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla
eikä lammasnavetassa... Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä
tähden. Top piti hänestä.
Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin
paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen
niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän
oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.
Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut
herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan
luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin
keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan
väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa
oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar.
Ja hänen tunnuslauseensa oli. »_Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei
tarvitse koko tätä kauneutta_.»
Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan
jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.
Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon
tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei
enempää. Ei vähempää... Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään
kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.
»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa;
tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti
Topille. »Ettekö pahastu?»
»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»
(Johtuu olettamaan, että maali ei _harmita_ miehiä miellyttävillä
kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)
Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä,
korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa
istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.
»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa,
jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny
ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin
heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.
»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä
nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä
hyvin paljon.»
»Hyvää toivottavasti.»
»_Enimmäkseen_ hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö
saa?»
»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.
»No niin, mitä ajattelitte?»
Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä
pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat!
En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»
»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli
varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva
mies; _te_ tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat
hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset
fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle.
Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte,
Top?»
»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat
jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»
»Eihän!»
»Niin varmasti, Lil —»
Samassa auto pysähtyi.
12
Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään,
pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui
samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen,
lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen
lakkiaan.)
Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että
olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta
kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja
minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään
kotelonne, kumppani, tulettehan?»
»Kiitos», vastasi Top, »tulen».
13
Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä
vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän
käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen
haju.
Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero.
Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän
värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia,
omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä,
espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään
lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli
kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle
köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia».
Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän
sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat
silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa
olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli
kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä
ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni
pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä
tarpeita.
Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa
kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä.
Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia
valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli
uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli
myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja,
pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas»,
»Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».
»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.
»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei
ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö»,
puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa
(huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois
päästänsä.
Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea,
ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.
Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin
kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.
»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.
»Kuka lupasi teidän pitää kättäni?»
»No, mutta tehän ojensitte sen minulle.»
»Luonnollisesti! Minähän ojensin sen saadakseni kotelonne, jotta voisin
täyttää sen.»
»Ahaa!» äänsi Top. »Vain sitäkö se oli?» Top ei ollut vähääkään
hämillään.
14
Mutta erään seikan tähden hän tunsi suurta ja yhä lisääntyvää
harmia.
Se oli se, ettei Jones ollut mukana.
Kuinka mielellään Top olisikaan suonut Jonesin näkevän hänet täällä,
tämän näyttelijättären asunnossa tällä hetkellä! Jones, sen hän
tiesi, piti häntä typeränä! Ei ainoastaan jääkalikkana, vaan myöskin
koko maailman pahimpana tomppelina naisseurassa. Jones ja hänen
kirkassilmäinen sisarensa, rouva Peacock, olivat keskustelleet siitä
Thamesin rannalla vietetyn, surkean kurjan pyhänseudun aikana. Siitä
Top oli varma. Häntä vaivasi niiden huomautusten arvaileminen, joita he
olivat varsin hyvin saattaneet lausua.
»Kelpo poika, tuo Top... Kerrassaan mainio jalkapallo-ottelussa,
ihmeellinen työhevonen... Mutta tyttöseurassa! Poika-rukka! Puhutaan
hitaista. Etanan vauhdilla häh liikkuisi kuherrellessaan.» (Top tunsi,
että niin oli saatettu sanoa.) »Ei osaa virkkaa sanaakaan ja punastelee
kuin tyttö!»
Viime aikoina Top oli tosin pannut merkille, etteivät tytöt enää
punastelleet. Punastumista ei siihen aikaan kukaan käyttänyt. Ei kukaan
muu kuin Top. Eikä hänkään punastellut nyt. Top oli tuskin punastunut
koko sinä iltana muuta kuin sen ainoan kerran, jolloin Gertrude oli
ilveillyt hänelle morsiamista. Tämä tyttö oli ihan liian siivo
pannakseen häntä punehtumaan. Jones ihailisi tätä tyttöä — hän, joka
osasi niin hyvin arvostella tyttöjä — tai luuli osaavansa.
Top ei suinkaan ollut varma, että Jones osasi.
Jonesilla oli tapana sanoa, että tytöt olivat »pieniä aivoituksia».
Pyh!
Jones väitti, että jopa vilpittömimmässä, yksinkertaisimmassa,
nuorimmassakin tytössä oli vähän sfinksiä.
Hölynpölyä!
Ei tässä tytössä. Kiltti, avoin pieni sielu. Hänen käyttäytymisensä oli
hupaista. Puhelutapa luontevaa, ystävällistä. »Te rohkea, ilkeä mies»,
oli hän nauraen virkkanut. Kuka oli koskaan ennen sanonut häntä, Topia,
sellaiseksi? Kaikki muut olivat nimittäneet häntä »pojaksi». Eikö tämä
tyttö ollut useita kertoja puhunut »miehestä»?
Niin, Top tunsi menestyvänsä, suoriutuvansa hyvin, onnellisesti.
Tytöt eivät olleet niin varsin pahoja. Mitä vikaa heissä oli? Hän osasi
tulla toimeen heidän seurassaan yhtä hyvin kuin Joneskin. Nimittäin jos
hänen seurassaan oli tyttö, jonka hän sai itse valita — siinä pykälä.
Ei sellainen tyttö, joka hänelle tungettaisiin, kuten se filmitähti,
joka ei osannut ratsastaa, tai se huohottava Milo. Tämä tyttö kyllä.
Ja kun hän täysin huolettomasti otti esille kotelonsa, ojensi sen
Lil-tytölle ja tarkkaili toisen täyttäessä sitä omilla, mustan ja
oranssin kirjavasta lasilippaasta otetuilla savukkeillaan, oli Harry
Tophamptonilla se epämääräinen, epäjohdonmukainen, miellyttävä tunne,
että hän tosiaankin oli maailmanmies. Usein hänestä ei tuntunut
sellaiselta. Hän ei muistanut tunteneensa sellaista koskaan ennen.
»Kas niin!» virkkoi Lil (sievä nimi), napsauttaen kotelon kiinni
ja antaen sen takaisin. »Ikävä, että minun täytyy häätää teidät
kadulle, Top, mutta karvasta totuutta on katsottava silmiin. Tämä
on ainoa huoneeni; tavarani ovat tuossa kaapissa, ja jollette te
lähde nyt vilkkaasti, en ehdi pukeutua siksi, kun saattajani tulee
minua noutamaan.» »Niin! Olette oikeassa!» vastasi rauhallinen,
hillitty maailmanmies Harry Tophampton. »Minä poistun siis. Hauskaa
iltaa!» »Näkemiin!» toivotti tyttö. Taaskin sujahti rusentuva käsi
Topin kouraan. Äkkiä Topista alkoi tuntua surkealta että hänen oli nyt
lähdettävä! Hän olisi osannut puhua tälle tytölle; hänellä olisi ollut
hyvin paljon sanottavaa —hänelle!
Samalla hetkellä näytti sama ajatus välähtävän myöskin neiti Mournen
mieleen.
»Sääli, että minun on tällä tavoin ajettava teidät pois, Top, koska
olisin mielelläni suonut teidän näkevän minut uudessa, liekinvärisessä
tanssileningissäni, johon aion pukeutua. Se on minusta hyvin
onnistunut. Eräs harhautunut mies vakuuttikin minun näyttävän siinä
'jumalallisen viehkeältä’ — älkää naurako! Mutta —»
»Kuulkaahan! Tiedättekö mitä?» pääsi Harry Tophamptonilta äkkiä ja
odottamatta. »Tahtoisin mainita teille — minäkin aion tässä kuussa
pitää tanssiaiset.»
»Niinkö?» ihasteli Lil. »Tanssiaiset omasta kohdastanne. Kuinka
viehättävästi tehty! Tanssiaiset? Tuleeko niistä suuret kutsut?»
»Kyllä. Nimittäin — niin arvelen», vastasi Top. (Vielä hän ei ollut
kuullut yksityiskohtia isoisänisältä, joka oli määrännyt nämä
tanssiaiset järjestettäviksi.) »Tuletteko te sinne, Lil?»
»Teidän tanssiaisiinneko? Oi! Onko tarkoituksenne ilmoittaa aikovanne
pyytää minua?»
»Olen jo pyytänyt teitä», vakuutti Top. »Tuletteko.»
»Milloin ne ovat?»
»Yhdeksäntenä päivänä.»
»Minun onnenlukuni. Kuinka kiltisti tehty. Kyllä... Niin kovin
mielelläni, Top... Merkitsen sen muistiin.»
»Hyvä!» huudahti Top niin innostuneesti, että kaikilta niiltä, jotka
olivat nähneet hänet St. Clairien luona, olisi mennyt silmät levälleen
ällistyksestä. »Olen kovin mielissäni siitä, että teidän sopii
tulla. Mikä onni! Kirjoitan teille, missä ne pidetään» (sitäkään ei
tanssiaisten isäntä vielä tiennyt), »ja kaikesta muusta sellaisesta».
»Kiitoksia _hyvin_ paljon!» sanoi tyttö hilpeästi. »Odotan Sitä.»
Hän kallisti tekoaaltojen kaunistamaa päätänsä sivulle ja silmäili
Topin poikamaista kouraa, joka yhäti piti hänen pehmeitä sormiaan
lujassa otteessaan.
Top oli unohtanut sen! Tytön sorrmien vähäinen liikahdus hänen kädessään
muistutti hänelle siitä. Hän hellitti heti otteensa ja sanoi reippaasti
uudelleen jäähyväiset.
Ripeästi hän kääntyi ovea kohti.
15
Tyttö oli seisonut Topin takana, ja hänen vapaa kätensä oli ollut
uuninreunustalla vähäisten maljakkojen, pienten norsujen ja
posliinikissojen seassa.
Samassa Top odottamatta näki, että — vaikka hän ei ollut huomannut
tytön liikkuvan — Lilith seisoi hänen ja oven välissä.
Tyttö oli siinä katsoen Topia silmiin. Hänen pieni päänsä oli
kallellaan, hänen tavattoman isoissa silmissään väikkyi hymy tahmeiden,
mustien ripsien lomitse.
Hänen silmänsä nauroivat, mutta hänen äänensä oli juhlallinen,
pilkallisen juhlallinen, kun hän lausui ponnekkaasti: »Oletteko varma,
ettette unohda kutsua minua, Top?»
Top aikoi vastata: »En tietenkään! Mitä ihmettä tarkoitatte tuolla
puheella? Varmasti en unohda.» Tai jotakin sentapaista.
Silloin se tapahtui, se ytimiä värähdyttävä, henkeäsalpaava
yllätys. Hän oli juuri puhkeamaisillaan puhumaan. Hän oli jo avannut
klassillisen Venuksensuunsa.
Mutta heti hän tunsi, että se sulkeutui jälleen, ja sen sulkivat tytön
pehmeät huulet.
Hyvin tähdätyllä, hätäilemättömällä ja lämpimällä suudelmalla tuo
tyttö, tuo sfinksi, sulki hänen suunsa.
Sitten hän sulki ovensa työnnettyään nuoren Topin lempeästi siitä ulos.