1
Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!
Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan
kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena.
Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi
nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon
vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona!
Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan,
suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle
kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!
Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka
alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.
Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen
olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista
nuorukaista.
2
Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan:
»Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä
ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin
tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään
yhdentekeviä.
— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa
mahdollisesti rakastajinakin.
— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä
kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin
silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä,
että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme
toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»
Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.
Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.
Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.
Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa,
jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut
filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta!
—katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn
kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.
Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä
aavistikaan.
3
Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko
pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän
joutuminen Topin nuoreen elämään.
Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn
sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt
Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin
pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman
hunajan ja gardenioiden tuoksu.
»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy
illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui
aikaisin levolle, joten —»
»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko
matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin
aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon
nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja
rakentaneet epävarman pesänsä.
4
Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.
Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet
sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä
kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.
Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.
Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen
naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen
kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun
ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka
muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.
Top seisahtui.
Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten
pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia
odottamassa, että he palaisivat —»
»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.
Rouva Blake oli Gertruden avionimi.
»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top
erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien
naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa
Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.
»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä
ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis,
tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä
iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä,
kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»
»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä
saattoi merkitä).
»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»
»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»
Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli
kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan
Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä
sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra
Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli
luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta
punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.
»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»
»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»
»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette
sen saanut? Juuri tuollaisen _saattaisi_ nainen antaa», rupatti
tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta!
Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja,
kumppani?»
Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista,
ystävällistä tuntua.
»Kyllä», vastasi Top.
5
Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä
lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät,
pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu —
peittelemättömästi! maalattu!
Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista
— pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille
hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa
pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.
(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät
huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)
Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita
jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat
silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.
Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi!
Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella
käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne
tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.
Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo
mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja
kiskasi vaipan Topilta.
»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»
(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut
samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)
»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen
johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka
hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni.
Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa
eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska
hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää.
Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?