I
Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi
tosiaankin liikanimensä.
Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen
poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli
mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen,
yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin
omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.
Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos
silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän
tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne
tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen
kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei
muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen
kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta
hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa
ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli
palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että
koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien
pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska
he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti
nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja
pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä
klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.
Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein
sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse
(milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus
(Medicin Venuksessa.)