Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta —
maitahan!»
»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»
»Pyh!» äänsi Top.
2
Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli
koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa,
lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa
muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani
heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat
käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.
Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin —
äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi
puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin
kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.
Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille
tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen
jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.
»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin _seurassa_. Minä näin
teidät», myönsi Bébé.
»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones,
katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta
kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.
Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät
sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta —
työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta
hoiteli Top.
»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja
ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän
vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille
jaloille.
Seuraavalla hetkellä he tanssivat.
Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka
Jones itse oli hänelle lausunut:
Tään miekkosen on luonto hyvä,
ei loukkauksen tuntu syvä.
Hän seuraan tulee.
juo ja mässää,
lyö kutsukortiksi pöytään ässää.
Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki
tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.
Myöskin Top tanssi.
Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock,
walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi
kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä
maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja
jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja
Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.
Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon
musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan
kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.
Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne
illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun
kanssani silloin, herra Tophampton!»
3
Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta,
kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.
Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi
miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä,
onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty»,
vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.
Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen,
kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan
samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä,
ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan
siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä,
ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa
heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin,
tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria
tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän
selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.
Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin
askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan
liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä
virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan
nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä)
ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt
hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan;
Jones _näytteli_ uusia askelia toisten tarkkaillessa.
»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu
siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut
yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi
Tophamptonille, neiti Bébé!»
»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»
»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo
hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.
Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset,
Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin.
He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena
tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat
alkaneet pitää hänestä.
Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa
tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta
herttainen, mukiinmenevä seuramies.
4
Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia
lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää
ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.
»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »_Osaako_ hän?»
Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta
tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka
mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»
Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta
vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti
sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein
kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.
Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin
kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi
nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan
hääyöstä — »_Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula_!»
Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan
rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:
Mistä lohdun saan, kun surujani
kuulemassa kuva yksin on...
Kovan onnen säe!
Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet
valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän
sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa
lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.
Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko
hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla
olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä
tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin
neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä,
tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo.
Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä
lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun
kanssani.»
Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli
uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.
Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri
sinä iltana.
5
Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen
kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä,
joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé
itse.
(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)
»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé
kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»
»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti,
että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.
Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi
koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan... mutta hyvä Jumala, ne
valokuvat!»
6
»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva
Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle,
suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa,
väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun
esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»
»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»
»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —»
(Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä
mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito.
Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun
opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää,
minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä
näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä
onnistaisi.»
Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka
menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät
näyttämöllä!»
»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.
Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on
todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki
taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin
puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä
hengittäväksi Miloksi.»
»Miksi?» kysyi Jones.
»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan
samat kuin milolaisen Venuksen.»
»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä»,
valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei
maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»
»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon
teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour
harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että
sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa.
Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme
pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa
etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin
miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja
kultasandaalisen.»
»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan
heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.
»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan
muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan
karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa,
tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti
hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä
sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen
työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä.
Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»
»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy
vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet
kyllä olivat yhtyneet.
Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa
filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa
kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle
lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään,
ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.
»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat
hänet nimellä täydellinen tyttö.»
»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran
kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa
kiihkeästi — innostuneena.
Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut
aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti?
Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö
kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»
He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä
puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin
ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole
tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»
7
Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.
Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut
se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen
nurinkurista suunnitelmaa.
Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada
pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän
ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli
vieviä siltoja.
Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.
Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut
näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä
yhäti nukkuivat.
Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen
sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja
vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin
se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa
hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle
kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.
Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar»
menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä,
kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille
palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille —
joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).
Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä
toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli
mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston
muistiinsa.)
Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset
ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä
tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän
kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.
Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää
yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»
8
Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset
kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.
Hyvä niinkin.
Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen
päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei
taaskaan osannut virkkaa mitään.
Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan
kävelemään lokaiselle rantapolulle.
Oli ruskea kuin paistinliemi
vesi vuolaan Thamesin.
Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin
loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui
taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään
sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat
kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin
purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi
kuin hänen silmänsä olivat.
Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin,
pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle,
koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu
kajottu.
»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?
»Ei», vastasi Top.
»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?
Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen
sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa
ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä
niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan.
Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun
miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No,
enpä tiedä. En ole taitanut sitä _ajatella_.» Samalla hän käänsi
päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi
olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän
Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten
selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa
ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut
takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana,
riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut
jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa,
joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi
voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut
jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen
uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor
Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien
kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.
Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!
Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti
hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen
filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa
jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.
»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»
»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».
»Ovatko _he_ elossa?»
Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä
äänekkäästi.