14
»_Eikö hän näytä viehättävältä?_ hokekaa!» siten neuvo sumutorvi.
»Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki
hymyilevinä ja iloisina! _Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen
ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta_»,
sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen
todellisuuteen.
»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne
näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä,
paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»
15
»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin
ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden
tarjoiluhuoneessa.»
16
Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut —
tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa,
johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.
Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä
vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä
tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin
saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota)
siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen
ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti
Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli
puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua... Mutta
tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea,
valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty
»ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä
keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin
koululaisateriaa varten on koskaan tehty.
Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli
perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).
»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin
kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni,
niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään
avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»
Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat
varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä
suunnattu näyttämön vihreä valo.
Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen
sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän
kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin
maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.
»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai
ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti
ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen,
viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen
matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.
»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä _niin_ paljon tuonnoittain, herra
Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku
tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta... Olen ikävöinyt tavata
teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti... Istukaahan tänne
viereeni... Miltä kappale teistä tuntui?»
»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.
»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni
näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon,
tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika
hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi
kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä,
kun hän jatkoi:
»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin
pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet _Lapsivampyyrissä_, herra
Tophampton?»
»En.»
»Oi, ettekö? Ettekä _Yhdennessätoista hetkessä?_ Ettekä...» Ylpeänä hän
luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva
Top ikävöi kotiin.
»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.
Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti
vastaamaan: »En.»
»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin
ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»
Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä
opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä
tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan,
taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie!
Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut
valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties
lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka
upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!
Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden
hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen
oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?
Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa,
Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän
voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet
ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän
suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin
sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top
löytänyt SEN tytön?»)
Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen
toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi
— jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon
kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.
Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi
Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa
saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä...
Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla
pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin
tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa —
jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle,
lueksimaan... tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää... vaihtamaan jonkun
pistosanan Helen-lapsen kanssa... soittelemaan pennynpillillään...
Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä»,
mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».
Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä
tästä, puheltava tytölle.
Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei
keksinyt mitään.
Hän sulki suunsa.
17
Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa
oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta
kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä
tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät
ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään,
vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli
tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä
ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö
hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?
Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:
»Pidättekö maaseudusta?»
»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta,
osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa
mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki
vieressään.
Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta
miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä
loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa
kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata
silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia
kenkiä.
»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian!
Minun!!!»
Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät
äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.
Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat
toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla
sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa
lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä
paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla!
Entä jos kutsumme hänet sinne?»
Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta,
miten käy!»
Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi
sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta,
on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»
Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet
kiitivät pitkin Topin selkää.