Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin.
Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui
sydämeen... Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.
Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon
harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta,
Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon
takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän
ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa
kaikkiin, jotka hänet näkevät.
Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti)
ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus,
jossakin sellainen tyttö.)
Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita,
ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat
suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!
Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa
kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen
täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle
kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin
sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran
sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja
valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet
(jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet
sellaisena kuin hän oli!
12
Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä
nuorekas tähti tuli esiin.
Morsian kaikessa komeudessaan.
Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta,
jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.
Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen
morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka
olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta
ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä
punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä
naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen
suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset
varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla
koristetut käsivarret.
»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni.
»Suloinen hymy morsiamen huulille!»
Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitse
Britannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.
Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.
»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttää
Thamesista ongitulta... Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»
13
Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei
synny itsestään.
Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli
räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos
tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille
taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen
tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi)
palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin
neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta
kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan
jymisevät komennukset.
»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt
te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee
esille —»
(Pillin vihellys.)
»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki.
Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa
sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»
Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen?
Bébé! Mitä te tähyilette?»
Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden
ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli
vihdoinkin osunut näkemään.
Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi
näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi
sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan,
valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti
hattunsa päälle.
Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti
hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä
istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen
nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»
Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta
katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen)
tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli
piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen
pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut
herra Cravenin hyväksymisen.