1
Pian senjälkeen oli Harry Morse Tophamptonilla, joka oli
lähetetty etsimään sievintä tyttöä, onni kohdata hänet, joka koko
kuningaskunnassa tunnetaan Britannian kauneimmaksi vaalea veriseksi
naiseksi.
2
Vaalea verinen!
Se sana loitsii mieleen kaunottarien kuvia.
Tämän huomautuksen lausui tietenkin Gertrude, jolla, samoin kuin
kaikilla muillakin Mundyn perheen jäsenillä, oli tuuhea, tumma tukka,
syvän harmaat silmät ja sysimustat kulmakarvat.
»Jokainen kohtalaisen soma vaaleaverinen tyttö», jatkoi tämä
tummaverinen, »on hauskemman näköinen kuin sievinkin tumma kaunotar.
Hurmautuneina ja ihmetellen ihmiset sanovat: 'Hän on _hyvin_
vaaleaverinen.' Sävy on kokonaan toinen, kun huomautetaan: 'Hän on
hyvin tumma!' (ja aprikoidaan, onkohan tyttöä pyyhkäisty tervasudilla).
Jos minun milloin on puristettava kuvalukemistokertomukseni
mahdollisimman vähäsanaiseksi, kirjoitan aina, että sankarittareni on
vaalea. Siten säästyy sana. Minun ei tarvitse lisätä, että hän on
viehättävä vaaleaverinen. Se on itsestään selvää, ainakin miehistä.»
»Vaaleaverisillä alkaa olla harvinaisuuden arvo» niin on asia», selitti
nuori Eric, jonka joskus epäiltiin lueskelevan. »Sivistyksen väitetään
vähitellen tummentavan eurooppalaista rotua. Sinikeltaiset ja puna
vaaleat sekaantuvat muihin väreihin! Ruskeat silmät ja musta tukka
tummentavat puhdasta pohjoista laatua. Ja niinpä keskinkertaisessa,
kohtalaisessa, sekavärisessä ihmisessä kehittyy uusi kaipaus —
vaaleaveristen ihailu!»
»Sen mainitseminen todistaa huonoa makua, kun ajatellaan, kuinka
perin mustasta _variksenpoikueesta_ te kaikki miehet olette ottaneet
vaimonne», huomautti Phyllis. »Mutta minä puolestani ihailen
täydestä sielustani vaaleaverisiä. Pidän heitä kaikkia korkeampaan
rotuun kuuluvina, itseäni ylempinä, ihan samoin kuin minä itse olen
neekerinaista ylempi. Ajatella vain vaaleaverisen pukeutumista!
Hän on hauskemman näköinen kuin tummaverinen kaikissa tummaverisen
omissa väreissä; sitten hän näyttää taivaalliselta kaikissa sinisen
vivahduksissa. Minä suunnittelun sinisiä ja esikon värisiä
morsiuslahjoja Topin mallikelpoiselle tytölle.»
Top näytti niin äreältä kuin hänen piirteensä suinkin saattoivat
näyttää.
Tällaista ja paljon muuta puheltiin vaaleaverisistä, kun jotkut
serkut olivat elävistä kuvista palatessaan poikennet illan kuluksi
juomaan kupin äidin suklaata, tavanneet Topin otsa rypyissä istumassa
hydrauliikkaa käsittelevän teoksen ääressä ja puhelleet hänelle
elävienkuvien tähdestä, oka oli esiintynyt _Lapsivampyyrin_
nimiosassa.»Hänen ihonsa», selitti Gertrude, »täytyi näyttää, sen
saattoi erottaa, ihan kuin kermalta, johon on sekoitettu pisara
klaret-viiniä!»
»Ja valkealla kankaallakin näki, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi
huhtikuisen taivaan värisinä heloittavaa lautasta!»
»Ja hänen ihanan kultaiset kiharansa loistivat kuin takaapäin valaistut
pilvet auringon laskiessa.»
»Millaiset mahdollisuudet on surkealla tummaverisellä tyttö-pahasella,
kun sellaisia keijuja käyskentelee maan pinnalla?» surkutteli Phyllis
nauraen. »Onhan tosin laulu:
Jollet tumman lempeä tunne,
et lempeä tunnekaan!
Mutta kukaan ei ota sitä vakavalta kannalta. Jopa Shakespearekin,
silloinkin kun hän kiihkeimmin rakasti sydämensä tummaa valtiatarta —
niin, hänenkin oli kirjoitettava _kilometrittäin_ puolustelusonetteja
tämän hairahduksensa selitykseksi! '_Musta kuin manala, tumma kuin
yö_', niin hän naista kuvasi.»
»Se vain on surullista, että Top itse on ihan vaalea.»
»Ei se haittaa. Minusta on värien sopusointu ihmisissä aina paljoa
parempi kuin värien vastakohtaisuus! Taivaan tähden siis, Top, valitse
vaaleaverinen tyttö, teethän niin?»
»Hm!» Se oli Topin antama lisä keskusteluun.
Hän ei aavistanut, mikä häntä odotti vielä samalla viikolla.
3
Se — etsivän Topin ja hänen ensimmäisen mahdollisen morsiamensa välinen
kohtaus — sattui kirkkaana aamuna Hyde-puistossa.
Tophampton, mukanaan toinen Jones-niminen insinöörinkokelas (niin,
hän oli walesilainen), oli hilpeässä touhussa hyvin loitolla meidän
tyhjänpäiväisestä naismaailmastamme, jonkinlaisissa niin sanotuissa
»punnitsemis»-puuhissa, kun hän kohtasi —
Voidaanko puhua tytön »kohtaamisesta», kun tyttö äkkiä singahtaa
aurinkoisesta syysilmasta hevosen kaulan ylitse miehen syliin ja hautaa
hänen kasvonsa pehmeään, kiharaan tukkaan, joten toinen ei vähään
aikaan tajua, mitä on tapahtunut?
Tapaturma tietysti; se olisi saattanut olla erittäin ilkeä tapaturma.
Tytön ratsu oli pillastunut ja laukkasi hillittömästi tallirengin ja
parin ratsupoliisin ajaessa sitä kiihkeästi takaa; Varisseiden lehtien
peittämällä ruohikolla rauhallisesti työskentelevät insinöörinkokelaat
yllätti häiriö, kavioiden töminä, häly, luikkaukset ja kirkaisu, kuin
susi lammaskatraan.
Topin kumppani huusi:
»Varo — Top!»
Mutta Top oli jo ponnahtanut pystyyn, oivaltanut tilanteen ja tarttunut
ison, korskuvan, kastanjanruskean hevosen suitsiin. Tallirenki saapui
paikalle; ratsupoliisit saapuivat; uuteen, muodikkaaseen asuun puettu
hentorakenteinen nuori nainen, joka oli kyyröttänyt ratsun niskassa,
pudota tupsahti Topin rinnalle, huohottaen, hatuttomin päin, syksyisen
auringon takaapäin valaistessa hänen runsashiuksista tukkalaitettaan,
joka ei ollut muodikas, mutta kyllä vaikuttava, ja joka oli osunut
Topin silmille. »Ooh», ähkäisi tyttö, soluttautuen pienten, saappaiden
verhoamien jalkojensa varaan. »Olette pelastanut henkeni —»
»Niin», virkkoi Top ankarasti. »Teidän ei pitäisi sahata hevosen
suupieliä tuolla tavoin; ettekö sitä tiedä?»
»En ole ratsastanut paljon — vielä», selitti tyttö kasvoillaan hymy,
joka tarttui nopeasti keräytyneeseen väkijoukkoon, Topin kumppaneihin,
ratsupoliiseihin, lapsenhoitajattariin, kahta koiraa opettavaan
kookkaaseen tyttöön ja Topiin. »Mutta olen teille _niin_ kiitollinen...
Oi, hattuni — kiitos... Teidän — teidän on tultava käymään luonani»,
lisäsi hän kuninkaallisesti.
Tämä tuntui Topista »rohkealta». Minkä ihmeen tähden hänen pitäisi
mennä käymään tytön luona? Kuka oli tämä pörröpäinen heilakka, jonka
ratsastusasu oli ihan uusimman kuosin mukainen ja joka selvästikään
ei erottanut hevosen suupieliä käsisahasta? Hän oli estänyt tytön
katkaisemasta hupakonkaulaansa; minkä tähden tyttö otaksui, että heidän
oli uudelleen tavattava toisensa?
»Tulkaa tapaamaan minua harjoitusten jälkeen jonakin päivänä
tällä viikolla», lisäsi hän lapsellisen tärkeänä, mikä teki
vastustamisen mahdottomaksi, painaen samalla hatun kiharoilleen kuten
tulentukahduttajan kultaisen liekin peitteeksi. Tavattoman suurien,
sinisten silmien tähyillessä Topin kasvoja hän sitten jatkoi: »Te kai
tiedätte, kuka _olen_ — tiedättehän?»
»En», vastasi Top.
»Oi, ettekö? Todellako? Arvelin — no niin! Tietysti olen toisennäköinen
tässä asussa. Tämä minä oikeastaan _olen_», ilmoitti pelastettu tyttö.
Hän kaivoi hienosti valmistetun takkinsa taskusta käyntikortin.
»Nyt otaksun teidän kuulleen puhuttavan minusta», virkkoi hän hymyillen.
»_Neiti Bébé St. Clair_.» Sen nimen Top luki.
Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma
siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen... niin, tuonneittain
suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja
Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä...
ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle
eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se
tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaan _siltä!_ Hän oli ihan tavallisen
näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja
ällistyttävää ratsastustapaansa... mutta nyt hän, Top, oli selvillä
siitä, kuka tyttö oli.