»Hänen opiskelunsa — tanssinsako? Pelkäänpä, että sille ei mahdeta
mitään. Hän aikoo luopua siitä. Sille ei mitään voi», hoki rouva Mundy
kerkeästi, ja hänen sanansa kuulostivat sellaisilta kuin hän olisi
toistanut ne jo monta kertaa sinä päivänä.
3
Niin hän olikin — mutta kuinka toisenlaiseen sävyyn.
»Rakas, lapsi-rukka, ei sille mahda mitään», oli hän hokenut
hokemistaan tämän synkän maanantain kuluessa. »Tiedäthän, että minäkin
olen kauhean pahoillani. Meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. En
ymmärrä, miten meidän on meneteltävä näinkin. Onhan Top — niin kovin
mielelläni pitäisin poika-kultaa ilmaiseksi, kuten hän tietää, mutta
Jumalan kiitos, että saan hänen elatusmaksunsa! On suuri asia, että hän
on täällä.»
»Niin kai. Mutta viisi Topista. Entä minä ja balettikouluni?»
»Rakas lapsi, meidän on ilmoitettava erostasi puoli lukukautta
etukäteen. Se on tehtävä nyt.»
»Emmekö voi tehdä mitään muuta?»
»Ethän toki arvele, etten olisi valmis, jos minulla olisi enää mitään
myytävää? Koko pöytäkalusto meni silloin, kun Tossien kaksoset
syntyivät. Ei ole mitään, armaani —»
»Voisin maksaa kaikki takaisin alettuani työskennellä.»
»Mutta käsitäthän, ettei sekään ole varma heti harjoitusaikasi
päätyttyä. Saattaisit saada työtä, mutta saattaisit olla saamattakin.»
»Niin, kuten Eric sanoo, tärkein asia tässä maailmassa on syntyä jonkun
porhon veljen- tai sisarentyttäreksi, jollainen kukaan meistä ei ole;
voi, äiti, minkä tähden emme ole!»
»Eihän se ole kaikki kaikessa —»
»Se merkitsee, että minun on erottava Madamen koulusta nyt.»
»Tai jouluna, Helen.»
»Minä eroan nyt. Mitä hyödyttää tuskan pidentäminen?» nyyhkytti
tanssijattareksi mielivä tyttö. »Menen työskentelemään lastentarhassa
— niin, siihenkin on valmistauduttava! No niin, minä menen hoitamaan
jonkun lapsia; se ei vaadi koulutusta. On samantekevää, mitä teen, kun
kerran en saa tehdä sitä ainoaa, mitä haluan! Minä —»
Avain kalahti ulko-ovessa.
»Top tulee kotiin.»
4
Juuri silloin, kun heidän talonsa mies raikasposkisena ja
kirkassilmäisenä ilmestyi käveltyänsä ripeästi kotiin sillan kautta,
omaksuivat tyttö ja nainen uljaasti reipastuulisen ulkonäön. Sen
lävitse oli Top heti nähnyt, vaikka vähemmän koruton ja suoramielinen
henkilö olisi siitä pettynyt.
5
Nyt, kun Helen oli pujahtanut pois huoneesta, virkkoi Top: »Onko hänen
heitettävä näyttämö mielestään?» »Olemme päättäneet, että niin on
parempi.» »Mutta totisesti — hänhän oli niin innostunut!» »Niin, kyllä,
hän on — sille ei voi mitään. Aiotko mennä ulkosalle tänä iltana, Top?
Kylpyvesi on parhaiksi lämmintä —»
»Kuulehan. Älä salli tuon lapsen luopua tanssiopinnoistaan.»
Hänen äänensä outo soinnahdus sai rouva Mundyn katsahtamaan tähän
kookkaaseen, nuoreen sukulaiseensa. Hänkin katsoi, liikkuen äänettömän
nopeasti, mikä johtuu ison, lihaksikkaan ruumiin täydellisestä
hallinnasta.
Nuori mies tuntui palaavan melkein heti kädessään kuminauhan ympäröimä
setelinippu. Hän ojensi sen rouva Mundylle.
»Mitäs tämä on, Top? Kuukausirahasi, jotka aioit viime lauantaina
luovuttaa minulle pankkiin vietäviksi?»
»Älä vie niitä pankkiin!» kielsi Top vakavasti.
»Eikö pankkiin; miksi ei?»
»Sinun on ne pidettävä; ole hyvä. Tarkoitan sitä.» Rouva Mundy katseli
häntä pöydän ylitse ihmeissään. »Minun pidettävä? Omaistesi sinulle
lähettämät kuukausirahat?»
»Ja myöskin muut, kun ne saapuvat —»
Tällöin avautui hänen takanaan oleva ovi. Helen seisoi siellä
tummien hiusten reunustamat kasvot jälleen helmenkalpeina, kädessä
postimerkkikirja, jonka hän oli käynyt noutamassa.
Top kääntyi; hänen katsahtaessaan tyttöön levisi hänen
pienipiirteisille, vaaleille kasvoilleen iloinen hohde, jonka »tuon
lapsen» läheisyys näytti tavallisesti niille nostattavan. Hän hymyili
Helenille ja kääntyi sitten jälleen äidin puoleen.
»Ja muutkin», toisti hän. »Haluaisin sinun pitävän ne joka kuukausi.
Otathan... Hän — niiden pitäisi olla sinun. Se olisi oikein ja
kohtuullista.»
Hänen merenharmaat silmänsä, joissa oli huolestunut, vilpitön
kiintymyksen katse, kääntyivät toisen kasvoista toisen kasvoihin.
6
Äkkiä Helenin pienet kasvot näyttivät hyytyvän, jäykistyvän, käyvän
ilmeettömiksi, ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä pistänyt häntä.
7
Suu naurussa rouva Mundy huudahti: »Top, rakas — tosiaankin,
ymmärräthän! — Miten voisin?»
»Ota ne maksuksi ruoastani! Se on kyllä niiden arvoinen ja enemmänkin;
olet sellainen emäntä. Ota ne ruokani ja vuokrani maksuksi — tai, jos
se on välttämätöntä, lainaksi. Lainaksi, jos niin haluat. Maksa minulle
takaisin —»
Topin puhuessa osui hänen katseensa pieneen, tylppäpäiseen,
vaaleanpunaiseen esineeseen, joka virui rouva Mundyn työkopan kannella
ja josta riippuva nauha oli valahtanut pöydän reunalta lattialle
saakka. Helenin balettikenkä. Se teki liikuttavan vaikutuksen. Ja
kaiken sen jälkeen, mitä tytön sisaret olivat kertoneet hänelle,
Topille, eilen. Täytyikö sen edustaa rauenneita toiveita, romahtaneita
unelmia? Tuijottaen pieneen silkkikenkään Top kehoitti:
»Maksa minulle takaisin sitten, kun Helenistä tulee tanssitähti.
Teethän niin. Tähän saakka en ole pyytänyt sinua tekemään mitään minun
tähteni.»
Nainen, joka viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana oli ollut hänen
äitinään, valmistanut hänen ruokansa, parsinut hänen sukkansa,
sullonut hänen potkupalloreppunsa, sitonut hänen vammansa — mitä
kaikkea hän olikaan pyytämättä tehnyt hänen hyväkseen! — vastasi tähän
avosydämiseen vetoomukseen:
»Mutta, poika-kulta! Top! Kuinka jalomielinen — mutta kuinka järjetön
olet. Vaikka syrjäyttäisimmekin kaiken muun, on tässä sinun kaikki
taskurahasi, puolisrahasi, matkarahasi ja pukujesi hinta. Siinä on
kaikki, mitä saat —»
»Ei; ei ole. Nyt saan enemmän.»
»Ahaa!» pääsi Heleniltä terävästi. Melkein kuin Topin ominaista
liikettä jäljitellen hänen suunsa avautui ja sulkeutui sitten jälleen,
samalla kun hän painoi käden huulilleen.
Top ilmoitti rouva Mundylle: »Tästä lähtien saan kasoittain käteisrahaa
käytettäväkseni.»
»Kuinka loistavaa; mutta — mistä?»
»Minä — minä olen saanut työtä.»
»Tosiaanko, Top? Nyt jo? Toimenko?»
»Hm — sentapaisen.»
»Insinööriopistosta — niinkö? Viran? Onko sinulle annettu
opetustehtäviä tai jotakin siihen suuntaan?»
»Kyllä.» Top terästäytyi lausumaan tämän vastauksen, samalla kun
hänen hunajanvaalea ihonsa lehahti helakan punaiseksi hiusrajasta
leuankuoppaan saakka.
»Äiti! Etkö huomaa, että Top valehtelee kuin mustalainen?» puhkesi
Helen puhumaan. »Topillako opetustehtäviä? Miten se olisi mahdollista?
Top aikoo noudattaa isoisänisän tahtoa; niin on asia!»
»Oi, eihän toki. Niin ei voi olla. Top —?»
»Kyllä; niin se on», tunnusti Top, katsoen suoraan eteensä. »Koska
lapsi on arvannut —»
»Eikä se vaatinutkaan paljoa älyä.»
»Saattanen yhtä hyvin ilmaista teille» — Topin vaalea pää kallistui,
joten ylhäältä tuleva valo loi paksun, kultaisen viirun hänen
jakauksensa kummallekin puolelle, kun hän katsahti laipioon, joka esti
isoisänisän näkymästä »että olen luvannut suostua».
8
Mahdotonta olisi ollut Topilta lypsää — joskin rouva Mundy olisi ollut
uteleva nainen — yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut
hänen puhellessaan isoisänisän kanssa edellisenä iltana.
Helen kuunteli silmät pyöreinä. Rouva Mundyn hienopiirteiset
kulmakarvat vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jäykästi poika kertoi:
»Niin, ilmoitin vanhukselle suostuvani. Hän sanoi arvelleensa, että
johtuisin ajattelemaan asiasta siten. Hän sanoi, että kaikki kävisi
hyvin. Hän sanoi myöskin huolehtivansa minusta.»
»No niin!» mutisi rouva Mundy tyrmistyneenä. »En uneksinutkaan —»
»Minä olin siitä varma», lausui Helen perin asiallisena. »Eilen
arvasin, että Top aikoi hyväksyä esityksen.» Puolustavasti, melkein
kiivaasti hän lisäsi: »Miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä? Miksi
olet noin ällistyneen näköinen, äiti? Näytät siltä kuin hän olisi
tehnyt jotakin hirveää! Minusta hän olisi ollut typerä, jollei olisi
siihen suostunut, jollei olisi yrittänyt!»
»Ajattelutko tosiaankin niin?» virkkoi Top, silmäillen tyttöä. Ja
ovelta, jota Helen ei ollut sulkenut jälkeensä, 'kuului samassa ääni —
Gertruden ääni — uteliaisuutta uhkuen kysyvän: »Typerä, jollei olisi
yrittänyt — mitä?»
9
Gertrude oli tänä iltana pistäytynyt hetkiseksi sisälle noutamaan
tavaroitaan, jotka edellisenä päivänä olivat häneltä unohduksessa
jääneet. Aina häneltä jäi äidin luokse jotakin, milloin täytekynä,
milloin sateenvarjo, milloin käsikirjoituksenliuska. Tällä kertaa
rouva Mundy oli ymmällä nähdessään naimisissa olevan tyttärensä; hän
olisi mielellään ollut selittämättä Gertrudelle, mistä kieltäytyessään
Top olisi ollut typerä. Ihan uteliaisuuden ruumiillistumana
Gertrude tiukkasi: »Kertokaa toki. Oi, teidän täytyy. Ettekö kerro,
jos lupaan ja vakuutan, ettette ikinä näe sitä painettuna?» Niin
rukoili kuvalukemisto-kertomusten kirjoittaja. »Sitäpaitsi olen
Topin lempiserkku. Hän tietää, että olen hyvä kumppani. Aina hän
juttelee minulle pikku salaisuutensa, aina lörpöttelee minulle
rakkausasioistaan; eikö totta, Top? Kertokaa minulle! Ei Top pahastu.»
»En pahastu», myönsi Top mutkattomasti. »Kertokaa hänelle. Mitäpä
siitä?»
10
Kaikki olivat hetkisen hiljaa, sitten rouva Mundy puolustelevasti
jupisten kertoi Gertrudelle isoisänisän hämmästyttävästä oikusta.
Sitten taaskin äänettömyys.
Top katsoi suoraan eteenpäin. Helen ravisti hiukset silmilleen, laski
suipon leukansa molempien kämmeniensä varaan ja odotti. Gertrude
huohotti; hän ei oikein tiennyt, miten tuoda julki sekavina tulvivat
huomautuksensa.
»Sallitteko minun hetkiseksi istahtaa ja sulkea silmäni koettaakseni
sopeutua siihen ajatukseen, että jollakulla meidän sukumme jäsenellä
on rahaa käytettävissään?» sai hän vihdoin sanotuksi. »Meidän olisi
kai sopinut epäillä isoisänisää. Vain rikkaudessa kieriskelevät
ihmisethän pitävät tarkan vaarin siitä, menevätkö puolipennyset
hukkaan vai eivätkö. Juuri sen vuoksi he pääsevätkin kieriskelemään.
Hyväinen aika — Mallikelpoinen tyttö!... Mikä _vahinko_, että satun
olemaan naimisissa», lisäsi Ericin vaimo, vääntäen eloisat kasvonsa
lohikäärmemäiseen virnistykseen. »Muussa tapauksessa tietysti —
Isoisänisä on silminnähtävästi hullumpi kuin olemme luulleet, mutta
hänen hulluutensa olisi voinut pukeutua pahempaankin muotoon. Oliko hän
kovin riemuissaan, Top, kun hänen komea pojanpojanpoikansa ilmoitti
koottavansa toteuttaa hänen rakkaimman toiveensa? Mutta miten hän on
suunnitellut sinun alkavan? Mistä hän arvelee sinun löytävän tämän
kauneuspalkinnon saajan? Lähettääkö hän sinut Amerikkaan? Ajatteleeko
hän, että 'kaikki ovat persikoita Georgiassa’? Vai Wieniinkö? Vai onko
sinun ensiksi käytävä omassa maassasi?»
»En tiedä, en tosiaankaan», vakuutti Top.
»Kuinka ihana tästä syksystä tuleekaan!» huudahti Gertrude,
lämmeten tilanteen mukaisesti. »Totisesti minä nautin. Top, älä ole
tuonnäköinen, ikäänkuin sinulla ei olisikaan hauskaa. Onhan sinun,
ystävä kallis, 'polvistuttava kauneimman eteen’ eikä etsittävä ruminta
naista taivaan kannen alla. Sinun on otettava puolisoksesi _joku
joskus_ — miksi sitten nureksia siitä, että vaimosi pitää olla kaunis?
Miten käyneekin, se on joka tapauksessa kiintoisia.»
»Niinkö arvelet?»
»Etkö sinä sitten sitä usko, Top? Muuten, onko sinulla minkäänlaista
_suunnitelmaa_? Eikö? Onko isoisänisällä suunnitelmaa? Haahmoitteliko
hän mitään ohjelmaa? Tarjosiko hän neuvoja nuorelle —? Älä karkaa!»
(Top oli meluttomasti koettanut paeta.) »Kerrohan! Mitä isoisänisä
— niin, varmastikin hän puhui jotakin siitä, miten hän toivoi
neljännesmiljoonansa tavoittelijan _menettelevän_.»
»No niin —»
»No?»
»Hän sanoi, että ennen kaikkea minun on —»
»Niin, niin; jatka vain! Että sinun on —?»